Kirjoitukset

Jere

Kismet, 02.09.2007 11:05
Katsottu 3023 kertaa

Jere Mä istuin talon katolla, taivas yläpuolella, maailma ympärillä. Lämmin kesätuuli puhalsi kasvoilleni ja heitteli vaaleita, pitkiä hiuksiani ympäriinsä. Aurinko paistoi kauniisti, mutta mun pää oli vain täynnä tyhjiä lauseita, jotka olivat täynnä kysymyksiä. Kysymyksiä, joihin en löytänyt vastauksia. Kotini ohi kulkevalla tiellä ajoi autoja tasaisena virtana. Sieltä korkeuksista näki kaiken: naapurin mummon, joka ulkoilutti kauheaa kissaansa, joka viimeksi kun hoidin sitä, rikkoi paitani, pikkuisen oranssin kuplawolkkarin, joka ajoi meidän talon ohi joka päivä noin kello 16.05, merensinisen avoauton, jossa soivat valtavat bassot. Ja kaiken muun. Elämä ja maailma tuntuivat valuvan ohitseni, mä olin vain pieni, olematon osa kauas taakse jäänyttä menneisyyttä. Siltä musta ainakin tuntui. Se tunne oli omalla tavallaan kiehtova, mutta silti se pelotti minua. Se sai mut tuntemaan itseni hylätyksi ja tarpeettomaksi. Oli kesäkuu, kuukausista ihanin. Sai nauttia lomasta, lämmöstä ja ennen kaikkea vapaudesta. Ei tarvinnut homehtua koulussa, vaan sai tehdä melkein mitä vain mieleen pälkähti. Mä olin toukokuussa saanut kasin päättötodistuksen käteeni, sellaisen valkoisen paperin, jossa luki, että mä pääsisin syksyllä yhdeksännelle luokalle. "Pääsisin". Joutuisin olisi oikea sana. Jos mä jotain inhosin, niin koululaitosta ja koulurakennusta. Meidän kylän yläaste kun oli ankea, ruskea, homehtunut tiilirakennus, joka oli rakennettu joskus kivikaudella. Vielä kesälläkin sinne päätyi, jos ei muuten, niin katsomaan poikien futisjoukkueen, KPS:sän, pelejä. Mä päätin hylätä mietiskelypaikkani ja laskeuduin tikapuita pitkin alas. Kun paljaat jalkani osuivat viileään nurmikkoon, kutittivat jalkapohjia, mua rupesi naurattamaan. Aivan kuin pienenä, silloin kun joku kutitti jalkapohjista, mä repesin aina nauramaan, aina. Äiti ja isä olivat lähteneet viikon risteilylle. Ne lähtivät juhlimaan 20-vuotishääpäiväänsä.Olivathan ne pyytäneet muakin mukaan, mutta istuminen toimettomana laivalla vanhusten juhliessa pitkää taivaltaan yhdessä ei oikein innostanut. Joten mä olin vapaa, kuin taivaalla liitelevät linnut. Mun jalat veivät mua kohti koulua, sinne ei ollut matkaa kuin puoli kilometriä. Jo kauas mä kuulin poikien huudot ja mun sydän alkoi hakata joka askeleella nopeampaa. Mun teki mieli juosta, mutta se ei olisi ollut sopivaa, eihän? Mä istuuduin jalkapallokentän laidalla olevan puisen katsomon kolmannelle, eli ylimmälle riville. Alimmalla rivillä oli jätkien vaihtopenkki. Pistävä hien haju leijui mun nenään, mutta se ei mua haitannut. En mä sen kummemmin edes huomannut sitä lemua, kun silmäni seurasivat kentällä juoksevaa kundia. Jereä. Se oli maailman ihanin poika, mun Unelma. Sillä oli myrkynvihreät silmät, joissa oli aina iloinen pilke. Sen hiukset olivat lyhyet toffeenväriset, ja se muotoili aina etuhiuksensa pystärille. Ja se oli lihaksikas, sen kropasta näki, että se oli urheilija. Lisäksi Jere oli pitkä ja harteikas. Ah, Jere oli ihana. Ja kaikista parasta, se oli minun. MINUN. Pian Jere tuli vaihtoon ja mä hyppäsin pari riviä alemmas. Kiedoin käteni kundin ympärille, mä rakastin Jereä. - Ai moi kulta. Jere sanoi hymyillen maailman ihaninta hymyä. Mun sydän hakkasin onnesta, se varmaan pakahtuisi kohta. Jeren äänikin oli taivallinen, hiukan karhea, mutta silti pehmeä. - Hei hani. Mites nilkka? Kysyin ja suukotin Jeren hiestä nihkeää poskea. Mä olin hiukan huolissani; Jeren nilkka oli leikattu vasta viime syksynä, eikä se välttämättä kestänyt valtavaa rasitusta. Me oltiin käyty leikkauksen jälkeen heti luvan saatuamme yhdessä hölkkälenkeillä kuntouttaaksemme nilkkaa ja jotta Jeren kunto ei pääsisi huonontumaan sairasloman aikana. Nyt nilkka kestikin jo aika paljon, hyvin harvoin Jere oli joutunut jättämään treenit kesken nilkkansa takia. - Ihan jees. Eilen petti, mutta nyt taas toimii. Kuule, muru, lähdetsä meidän kanssa Jyväskylään futismatsiin. Lähtö ois huomenna illalla. Tietty mä lähtisin, mähän olin vapaa tekemään mitä vaan. Ja jos Jere lähtisi mukaan, mä en tuntisi olevani yksin. - Jees, totta kai mä lähen. - Jere, kentälle!! Valmentaja huusi ja mä jäin katsomaan maailman ihanimman kundin perään, kun se lähti laukkomaan pallon vanavedessä. Kotiin kävellessäni mun sisällä kuohui onnesta, futismatsiin katsomaan, miten Kolarin Palloseuran pojat pärjäisivät. Mä uppouduin muistoihin, kun kiertelin kylällä hiukan pitempää reittiä kotiin. Mä olin vasta seiskalla, kun me alettiin seurustelemaan, Jere oli ysillä. Silloin mä en uskonut, että me oltaisiin yhdessä kahta viikkoa kauempaa; eihän mun unelmieni poika voinut ihan oikeasti välittää mun kaltaisesta ipanasta. Silloin alkuaikoina se sanoikin mua "penikaksi", mutta jossain vaiheessa sekin jäi. Syyskuussa tulisi kaksi onnellista, ihanaa vuotta täyteen, mitkä me oltiin Jeren kanssa eletty yhdessä. Se oli perjantai, 16. syyskuuta 2005, viimeinen välitunti. Jere oli taas tavalliseen tapaan tyttöjen piirittämä. Meillä oli vierekkäisissä luokissa tunti, mulla maantietoa, Jerellä historiaa. Kello soi tunnin alkamiseksi, ja mä tungin hakemaan reppuani naulakolta, minkä edessä Jere porukoineen hengaili, odottaessaan opettajan tuloa. Mä olin tietenkin nähnyt Jeren monesti, kun se kävi aina välillä isoveljeni Markuksen luona kyläilemässä. Tietty me oltiin juteltukin monesti, ja käyty paristi "treffeillä", jos niitä treffeiksi saattoi kutsua. Jo silloin mä olin korviani myöten rakastunut Jereen, enkä ajatellut muuta. Kun mä sitten tungin hakemaan reppuani, Jere tarttui mua ranteesta ja olin saada slaakin. Se pyysi mua yhteen siinä kaikkien niiden ihailijoidensa edessä. - Hei, Siiri, alkaisitsä oleen mun kanssa? Kyllä mä ymmärrän, jos et halua, tai jos sulla on joku muu. Mä menin sanattomaksi, sen pienen hetken ajan. Joku muu, mulla? Ei, mun sydän, mieli ja kaikki muukin kuuluisi sulle, Unelma, maailman komein Unelma. Mä vastasin tietenkin myöntävästi, me suudeltiin ja mä lähdin tunnille. Siitä päivästä lähtien mä olin elänyt taivassa mun jumalaisen poikaystäväni kanssa. Se oli elämäni ihanin päivä, enkä voi unohtaa sitä, ikinä. Mä hätkähdin hereille muistoistani, kun mun kännykkä alkoi hälyttää. Ilman halkoivat korkeat sävelet. Äiti soitti, kuten lupasikin lähtiessään. Vastasin puhelimeen tavalliseen tapaan, epämääräisesti urahtaen. - Hei kulta, miten menee? Äidin pirteä ääni kuului puhelimesta hälyn seasta. - Joo hyvin. Lähden huomenna Jeren ja Kepsin muiden poikien kanssa Jyväskylään. Kerroin äidille samalla kun avasin kodin valkoisen ulko-oven. - Aijaa.. No pistä ovet lukkoon ja ole varovainen. Me isän kanssa lähdetään illalliselle. Soitin vain varmistaakseni, että olet hengissä. Pirautan taas huomenna samaan aikaan, kulta. Pusi, pusi, öitä. En saanut sanaakaan väliin, muuta kuin pikaisen moimoin, kun kännykästä kuului jo "tuut tuut tuut". Kotona oli hiljaista. Yleensä mä pidin hiljaisuudesta, mutta nyt se tuntui tekevän minut hulluksi. Tai ehkä mä olinkin jo hullu? Pääni tuntui räjähtävän, jokainen kello tikitti tasaiseen tahtiin, mä laskin sekunteja hetken ajan. Kun mä en enää kestänyt, mä heittäydyin sohvalle makaamaan, katselin seiniä, kattoa, olohuoneen kalliita kalusteita. Seinäkello näytti puolta kuutta. Kultani treenit loppuisivat näillä minuuteilla. Mä odotin, että jotain ihmeellistä tapahtuisi. Ihan mitä vain, vaikka että taivas putoaisi niskaani, sähköt menisivät poikki, tai edes jotain. Mutta ei. Mä vain makasin siinä sohvalla vailla hajuakaan mitä tekisin tai edes ajattelisin. Kaiketi mä nukahdin, tai ainakin vaivuin horrokseen, sillä kun mä hätkähdin takaisin tähän maailmaan, kello oli kuusi. Ja se, mikä sai mut takaisin maan pinnalle, oli suihkun ääni. Suihkun? Mutta eikös mun pitänyt olla yksin kotona? Markuksen piti olla armeijassa ja äidin ja isän risteilyllä. Mä nousin ylös, kuka meille oli tunkeutunut? Kävelin eteiseen ja hymy nousi mun huulille. Naulakossa roikkui Kepsin musta ja kulunut verkkatakki, lattialla olivat mustat skeittikengät. Jere. Kukas muukaan kuin Jere. Mun aivot käskivät liittyä kundin seuraan, joten mä juoksin huoneeseeni, kiskoin vaatteet päältäni, nappasin pyyhkeen mukani ja siirryin Unelmani luo suihkuun. Siinä me sitten rakasteltiin, viileän veden virratessa päällemme, ja mä toivoin, anelin ja rukoilin mielessäni, että mun onni ei tulisi koskaan loppumaan. Mä en saanut unta, mua ahdisti. Mä pyörin sängyssäni, potkin peitonkin lattialle. Jere oli lähtenyt kotiin ja jättänyt mut yksin. Mä olin pyörinyt sängyssä siitä lähtien, kun Jere oli yhdeksältä suudellut mua, sanonut, että me nähtäisiin huomenna ja kadonnut ulko-ovesta. Tyynykin lensi peiton seuraksi lattialle. Keittiön kaappikello löi kaksitoista, ontot sävelet kaikuivat ympäri tyhjää, elotonta taloa. Kuuntelin niitä hetken, nousin ja lähdin kävelylle ulos. Kirpeää yöilmaa oli aluksi vaikea hengittää, ruohikon viileä yökaste tarttui paljaisiin jalkoihini. Mä kävelin takapihan poikki, piristyin. Jeren vanha t-paita toimi yöpaidan virassa, se oli valtavan kokoinen, mutta se muistutti mua Jerestä, se sai mut yleensä nukahtamaan. Mä pyörin kädet levällään ympäri kodin takaisella pellolla, juoksin ympäriinsä nauraen. Mun päässä jokin pieni ääni kirkui, käski juosta, yhä vain lujempaa ja lujempaa. Jonkun ajan kuluttua mä kaaduin nauraen märkään heinikkoon, hengästyneenä. Mulle tuli mieleen kaikki kesät, jotka entisen bestikseni, Lauran, kanssa kulutettiin vain juoksemalla aamuisin ja öisin pellolla, ja mä jäin katsomaan taivaalla loistavia kesäisen yön pieniä valopilkkuja, tähtiä. Laura. Oletko sä siellä ylhäällä? Mä mietin, ja ojensin käsiäni kohti taivasta. Mun ruskeahiuksinen, kaunis, pieni enkelini, sielläkö sä olet? Miksi sä jätit mut? Lahjoita mulle siivet, mä haluan sun luokses. Siitä oli aikaa, ainakin viisi vuotta, kun Laura kuoli. Viisi pitkää vuotta siitä, kun mä laskin Laurani hautaan, maan alle. Me oltiin silloin kymmenen vuotta vanhoja, pieniä palosammuttimia, asuttiin toistemme naapurissa. Me vielä talvella uitiin lumihangessa, tehtiin lumienkeleitä ja lumiukkoja, nauratettiin pikkulintuja ja leikittiin tonttuja jouluna, mutta kevään tullen Laura katosi. Minä, perheeni, tuttavat, Lauran perhe ja sukulaiset elettiin epätoivoisina kaksi kuukautta, kunnes minun pieni enkelini löytyi metsästä. Kidnappaus, raiskaus, pahoinpitely, murha. Ketään ei saatu kiinni minun pienen, suloisen enkelini satuttamisesta. Mä olin aina meistä isompi, vahvempi ja kaksi kuukautta vanhempi, ja siksi mulle Laura oli, ja tulee aina olemaan, pienen pieni enkeli, jonka elämä jäi liian lyhyeen. Aivan liian lyhyeen. Kyyneleet nousivat mun silmiini, mä itkin. Aina kun mä ajattelin Lauraa, mua alkoi itkettää. Laura tiesi, että olin aivan hulluna Jereen, mutta ei koskaan saanut kuulla, että mä olin löytänyt onneni. Kyyneleiden jälkeen tuli aina viha. Kuinka joku saattoi olla niin raaka, niin hirveä ihminen, että satutti pientä, avutonta tyttöä? Miksi juuri minun Laurani, olisi ottanut minut ennemmin. Minut, ei Lauraa. Mä nousin ylös, kävelin sisälle ja istuuduin yläkertaan vievien portaiden alle. Koukistin polveni, kiersin käteni polvien ympäri ja painoin kasvoni märkään, isoon t-paitaan. Siellä portaiden alla mä ja Laura usein istuttiin, sinne me rakennettiin meidän salamajat. Mutta nyt kun mun elämä alkoi, Lauran oli jo loppunut. Aamulla mä löysin itseni portaiden alta, sieltä pölypalleroiden seasta. Olo oli tokkurainen, selkä, niska ja hartiat kipeänä. Mä olin sitten nukahtanut sinne lattialle, miettiessäni elämää, sen katkeruutta. Jotain kautta päähäni pälkähti illalla alkava Jyväskylän reissu. Mä hypähdin ylös ja lähdin etsimään kännykkää. Sen näytössä vilkkuvat numerot kertoivat kellon ehtineen jo keskipäivään. Mä puin nopeasti päälle ne vaatteet, mitkä kaapista käteen ensimmäisinä osuivat, tässä tapauksessa Jeren punaisen hupparin, H&M:n poikien osastolta tilatut lökäfarkut, sinivalkoiset sukat ja hupparin alle musta toppi. Sitten mä otin banaanin, söin sen ja menin meikkaamaan. Peilistä mua katsoi tyttö, jonka hiukset sojottivat sinne tänne, silmänaluset olivat mustat ja eilinen ripsiväri pitkin poskia. Mä pesin eiliset meikinjäänteet pois, sipaisin naamaani meikkivoidetta, puuteria, ripsiväriä ja kajalia. Soitin Jerelle ja sovin, että tavattaisiin hetken kuluttua Valintatalon edessä. Mä piristyin heti kuullessani Jeren äänen ja lähdin kävelemään Valintataloa kohti. Siellä pihalla oli jo Jeren kiiltävä, musta kevari, kun mä saavuin paikalle. Mua hymyilytti. Tavallisesti Unelma juoksisi, mutta mä taisin vasta herättää sen. - Huomenta. Mä lirkuttelin sisällä seisovalle poikaystävälleni ja suutelin tätä. - Huomenta kultaseni. Mä otin Jereä kädestä ja me lähdettiin ostamaan eväitä matkaa varten. Me juteltiin niitä näitä, kasattiin tavaroita koriin ja oltiin kuin onnellinen pariskunta. Ja sellainenhan me oltiinkin. Me naurettiin aina yhdessä ollessamme tosi paljon, ja niin nytkin. Ja silloin me leijailtiin taivaissa, jossain siellä korkealla, käsi kädessä, pidettiin toisemme siellä pilvien päällä. Moni sanoi mulle, että mä sain Jeren hymyilemään, sanottiin, ettei Jere kestänyt, jos mua pilkattiin, vaan veti turpaan. Mutta Jere olikin mun elämä, mun turva. Sen ympärille rakentui mun olemassa olo, unelmat, sanat, teot, minä itse. Kun meillä oli eväät kasassa, me mentiin meille. Jos mä sain Jeren hymyilemään, oli niin myös toisin päin. Me istuttiin sylikkäin sohvalla, syötiin suklaajäätelöä ja katsottiin televisiosta lastenohjelmia. - Jere, tiedätsä, mä rakastan sua. Mä kuiskasin jossain vaiheessa, suutelin Jereä ja painoin pääni pojan syliin. - Niin mäkin sua, Siiri. Lastenohjelmien loputtua televisiosta tuli vain chatteja. Sub-chat, MTV3-chat, Deitti-chat.. Mitä lie niitä nyt olikaan, ohjelmia, joihin nuoret tuhlasivat rahansa lähetellessään viestejä, joissa kehuivat juontajaa, haukkuivat kavereitaan tai yrittivät voittaa jonkun CD-levyn. Me kerättiin mun Jyväskylän kamat yhteen laukkuun ja lähdettiin Jeren luo. Sieltä me sitten kello kuuden tullen lähdettiin Valintatalolle takaisin, istuuduttiin bussiin ja lähdettiin. Jossain vaiheessa matkaa äitikin soitteli, kyseli kuulumisia. Mä en jaksanut selittää sille kuuta ja tähtiä taivaalta, vaan lopetin puhelun lyhkäseen, kun me pysähdyttiin syömään. Matkaa Jyväskylään oli ainakin viisisataa kilometriä, joten bussissa saatiin istua sitten vähän yli kuusi tuntia. Mä katsoin, kun pojat pelasivat pokeria, nukuin, luin ja juttelin Sannan kanssa. Sanna oli Kepsin valmentajan tytär, joka ainoalla turnausmatkalla mukana. Pojat korvasivat Sannalle aina kaiken; ruoan, matkan, nukkumispaikka löytyi yleensä jonkun kundin vierestä. Ja kiitokseksi mukaan pääsemisestään Sanna hankki pojille viinaa, huumeita, tupakkaa tai makasi niiden kanssa. Mutta aina ennen Sanna kysyi isältään luvan tehdä pojat tyytyväisiksi. Mutta valmentaja, Karkkonen, olikin rento, boheemi tyyppi, ajatteli tytärtään poikien "palkkiona" hyvästä pelistä. Ehkä joku ajattelee, että Sanna oli huora. Mielipiteensä kaikilla, mun mielipide oli, että Sanna oli hyvä tyyppi. Se veti hyvillä numeroilla koulussa, hymyili, oli iloinen. Miksi se sitten teki tuollaista? Koska ei sillä oikein ollut muuta tekemistä, ja se oli sen mielestä hauskaa. Sanna oli yks mun parhaimmista kavereista, ollut ala-asteelta saakka. Kerran joku tuli mulle Sannaa haukkumaan, niin mä sanoin vaan, et "mieltymyksensä kullakin, älä tuu mulle haukkuun mun kavereita". Ja melkein vedin turpaan. Sen jälkeen ei ole kukaan tullut mulle urputtamaan, ainakaan Sannasta. Kun me oltiin perillä Jyväskylässä, me asettauduttiin yhden liikuntahallin pukuhuoneisiin yötä. Karkkosen käsky oli, että heti nukkumaan. Mä nukuin Jeren vieressä makuupussissa, Sanna nukkui yhden Villen vieressä. Me nukuttiin kaikki samassa pukkarissa, paitsi Karkkonen. Kun mä makasin makuupussissa, mun fiilikset ei ollu ihan niin katossa, kuin mahdollista. Mä olin Sannan lisäksi ainut tyttö parinkymmenen vähän vanhemman pojan keskellä. Mutta onneksi mulla oli Jere. Mä pidin kättäni Jeren kädessä, vaikkei poika tehnyt sitä, kun se nukkui jo sikeää unta. Jere oli muuten supersöpö nukkuessaan. Seuraavana aamuna herätys oli jo kahdeksalta, ainakin jätkillä, mutta kun mä heräsin, kello oli kymmenen. Sanna meikkasi kaikessa rauhassa. - Ai, säkin heräsit. Se sanoi hymyillen peilin kautta mulle. Mun vastaus oli vaan jotain epämääräistä murinaa, hieroin silmiäni. Pojat olivat lähteneet aamulenkille. Mä vedin Jeren hupparin, mustan topin ja ne lökäfarkut päälleni, lainasin Sannalta meikkejä. En jaksanut kaivaa omiani laukun pohjalta kaiken muun kaman alta. Mä seisoin peilin eteen ja kirosin hiljaa. Miten ihmeessä Jere saattoi tykätä mun kaltaisesta peikosta, jolla oli joka aamu mustat silmänaluset, hiukset taivasta kohti ja eiliset meikit naamalla? Joskus kello yhdentoista aikaan pojat palailivat, jokainen hikisinä, shortseissa ja t-paidassa. Mä napostelin aamiaista - appelsiinia, jogurttia, leipää ja viinirypäleitä. Karkkonen tuli ovelle, pirteän näköisenä, näytti juuri sellaiselta, kuin kaikissa leffoissa valmentajat ovat; lippis päässä, pilli roikkui kaulalla, seuran housut ja pitkähihainen päällä. Leffoissa tosin kaikki valmentajat olivat tiukkoja, huusivat pienimmästäkin virheestä, mutta Karkkonen oli kaikkea muuta. Se ilmoitti jykevällä äänellään, että pelit alkaisivat tunnin kuluttua. Suunnitelma oli selvä, jätkät pelaisivat, me kiljuttaisiin ja oltaisiin huoltojoukkoja Sannan kanssa. - Ota tosta siideriä. Sanna tarjosi mulle omenasiideriä. Mä tartuin pulloon ja pian siideriä valui pitkin kurkkuani alas. Mulle tuli mieleen mun ekat kännit, jotka vedin seiskan hiihtolomalla. Mä olin Sannan, Jeren, ja parin muun kaverin, Villen, Henkan, Marikan ja Tiian, kanssa diskoissa ja Sannalla oli matkassa juotavaa. Mä muistan vain, että ihmettelin, miten Sanna sai kaikki ne pullot sisälle kenenkään huomaamatta, ja sen, että mä olin oksentaa varmaan tuhat kertaa. Ja tietty seuraavan päivän kamalan darran. Mua alkoi oksettaa, ei se siideri, vaan ne muistot. - Hei, ootsä okei? Sanna kysyi, kun mä juoksin vessaan heti kun se vapautui, ja tungin sormet kurkkuun. Ei, en ollu. Siideri ei ollut mun juttu. Päätin sen sillä hetkellä. - Mä ottasin mieluummin kaljaa ku siiderii.. Sanoin nauraen Sannalle, ja se kaivoi repustaan mulle kaljapullon. Me lähdettiin sitten poikien peleihin, fiilis katossa. Jere katseli mua vähän murhaavasti, kun mun juttu lensi kuin kyyhkysparvi. Tietenkin alkoholilla oli osansa asiaan, mutta ei niin suuri, ei kaksi kaljaa missään tuntunut. Muut pojat vain nauroivat mulle ja Sannalle. Eka peli meni mahtavasti, 6-2 KPS:sän pojille. Mä kiljuin vaihtopenkeillä pojille, ojentelin pyyhkeitä ja vesipulloja. Vastustajat olivat jotain Helsinkiläisiä, aivan kuin ne muka osaisivat pelata. Mua nauratti, ja välillä mun oli yksinkertaisesti pakko istua, koska mun jalat eivät enää kantaneet. Pojillakin oli fiilis korkealla, vaikkei ne mitään juoneetkaan. Seuraava peli oli vähän huonompi; 3-2. Jeren nilkka petti, joten se alkoi kolmanneksi huoltomieheksi. Me oltiin Sannan kanssa vesisotaa, roiskittiin vedet juomapulloista toistemme päälle, ja täytettiin ne äkkiä uudelleen, roiskutettiin taas toistemme päälle, ja kun vaihtoon tuli joku janoinen jätkä, me tarjottiin tyhjiä juomapulloja. Jere piti huolen pyyhkeistä, mutta kun me tytöt oltiin vaan sekaisin ja hyödyttömiä, meistä tuli entisiä huoltomiehiä; rakas rampani alkoi hoitaa meidän hommia. Me lähdettiin kotiin joskus yhdeksän aikaan illalla, pojat voittivat kultaa ja kantoivat kultamitaleja kaulassaan. Me istuttiin bussissa, kun se nytkähti rauhallisesti liikkeelle ja mua alkoi unettaa. - Öitä, rakas. Mä kuiskasin ja painauduin Jeren kylkeen kippuralle. - Kauniita unia, muru. Mä nukahdin melkein heti, samoin kuten Jere. Herätys kumminkin tuli pian. Bussikuski pysähtyi tankkaamaan, ilmoitti asiansa huutamalla täysillä mikrofoniin. Mä suunnittelin mielessäni, miten tukehduttaisin sen naisen Jeren huppariin, tai kuristaisin sen Jeren pelikenkien nauhoilla. Mutta sitten Jere saisi siitä syytteen niskoilleen. Vai miten se meni? En mä pystynyt ajattelemaan, päässä jyskytti, aivan kuin joku takoisi vasaralla kalloani palasiksi. Kun kuski taas palasi paikalleen, bussi nytkähti liikkeelle. Kuski ilmoitti, että me oltiin noin viidenkymmenen kilometrin päässä Jyväskylästä, keskellä ei mitään. Mä mietin, että mitä me tehtiin sillä tiedolla? Bussi liikkui tasaisesti eteenpäin, Jere silitteli mun hiuksia, mut mä en saanut enää unen päästä kiinni. Sitten se kaikki tapahtui. Bussi heilahti rajusti, suistui tieltä pellolle. Pari epätoivoista jarrutusyritystä, bussi pyörähti kyljelleen. Me paiskauduttiin ikkunaa päin, ja mä tunsin, kuinka mun kyljessä rusahti ilkeästi, ja kipu alkoi sykkiä sieltä kuin elävä olento. Seuraavassa hetkessä bussi kääntyi katon kautta toiselle kyljelle. Mä lensin käytävälle lasinsirujen sekaan ja menetin tajuntani. Heräsin hetken päästä ambulanssin pillien huutoon. Mun kylkiin, päähän, jalkaan, kaikkialle sattui. Kivusta huolimatta, kyyneleet silmissä mä käänsin päätäni. Missä Jere? Mä purskahdin itkuun, en kivusta, vaan näkemästäni. Jere makasi verisenä siinä missä me oltiin vasta istuttu kylki toisen kyljessä. Pojan käsi oli poikki, luiden rosoiset, katkenneet päät törröttivät ihon läpi. Veri värjäsi valkoisen hihattoman paidan punaiseksi. Luonnoton, vääntynyt asento ja kasvoilla oleva tyyni ilme kertoivat, että rakkaani oli kuollut. Mä arvelin syyksi selkärangan katkeamisen. - Jere.. Ei, ei.. Jere.. Mä sopersin, kun ambulanssimiehet tulivat hakemaan meitä sieltä sisältä. Mä kuulin, kuinka kännykkäni soi. Tosiaan, äidin piti soittaa mulle tänään vähän myöhemmin. Kännykkäni vaikeni, Jeren kännykkä aloitti soiton. Mutta mä en tehnyt muuta kuin itkin. Maailma vei multa taas kerran rakkaani pois, elämäni pois. Ja sitten pimeni taas. Mä heräsin tajuihin uudestaan vasta seuraavana päivänä, ainakin niin hoitajat sanoivat. Mä olin silloin niin sekaisin, ettei musta saanut mitään selvää, kun olin hereillä. Ja kun mä nukuin, mä vain itkin. Omista ajatuksistani muistin vain Jeren. Ajatuksen siitä, että Jereä ei enää ollut. Mun Unelmaa, maailmaa, sanoja, tekoja, mua ei enää ollut. Oli vain tyhjää. Mä en päässyt hautajaisiin, vaan makasin sairaalassa. Äiti ja isä olivat jättäneet risteilynsä kesken, istuivat vain sänkyni laidalla. Mutta sen sijaan, että mä tajuaisin vanhempieni läsnäolon, mä näin vain harhoja. Jere istuu sängyn laidalla, siivet selässä, sädekehä pään päällä. Silittää mun hiuksia, hymyilee. - Kulta, et sä ole yksin. Mä olen tässä. Mä itken. - Ei, Jere, ei. Sä jätit mut, sä menit Lauran luo. Miks mua ei päästetä sinne? Jere painaa sormensa mun huulille. - Shh, rakas, hiljaa. Et sä halua tänne, täällä ei ole mitään. Mä katson Jereä hiljaa, kyyneleet valuvat poskia pitkin. - Mä haluun sun luo. Lauran luo. Kuiskaan, kurotan käsiäni kohti Jereä, yritän halata. Mutta poika katoaa, katoaa kauas pois. Jättää mut yksin. Pimeään, pahaan maailmaan, ilman ketään, ketä rakastaa, vie maailmani, elämäni pois, katoaa. Vasta kuukauden kuluttua Jeren hautaamisesta mä pääsen liikkeelle. Mun jalka meni poikki, sekä kaksi kylkiluuta murtui, molemmista kyljistä yksi. Mä joka päivä itkin Jereä, joka ikinen päivä. Mä olin ollut niin onnellinen, miksi se onni vietiin multa pois niin raa'asti? Meistä puhuttiin paljon, oltiin kuulemma Konginkangas 2. Jere, kuski, Ville ja 10 muuta jätkää kuolivat, me loput selvittiin hengissä. Jostain kuulin, että bussi syöksyi ojaan, koska väisti tiellä mutkittelevaa traktoria, joka kulki välillä omaa, välillä vastaantulevien kaistaa. Kuski sai syytteen kuoleman ja vammojen tuottamuksesta. Sannaa ruvettiin vihaamaan, se käyttäytyi, kuin kuolleita ei olisikaan, kun ei halunnut muistella, itkeä ja kärsiä karkeista muistoista. Jotkut puhuivat, että "Sanna tanssi niiden kuolleiden haudoilla", mutta totuus oli toisin. Sanna auttoi mua selviämään, Sannan kanssa mä näin ekan kerran Jeren haudan. Mä olin kainalosauvojen kanssa liikkeellä, me käveltiin hautausmaata kohti. Sanna kaivoi laukustaan kynttilän, kun me astuttiin hautausmaan portista sisään. Me käveltiin haudan luo. Harmaa hautakivi on ympäröity kauniilla kukilla, yksi kimppu oli Jeren lempi kukkia. Niitä, mitä se toi mulle aina juhlapäivinä. Mä aloin itkeä. - Musta ei oo tähän, Sanna, mä haluan pois. Mä kuiskaan, aion kääntyä, kun Sanna hymyilee. - Mä olen tässä, mennään nyt. Me käveltiin Jeren haudalle. Jere Juho Koski. Minun Jereni, Unelmani, poikaystäväni, elämäni. Jere Juho Koski. Sanna antaa mun sytyttää kynttilän, kumartuu laskemaan sen hyvin hoidetun haudan ja hautakiven väliin. Mä katselen kiveä, itken. Siinä on minun Jereni, minun. Aina, ja ikuisesti. Mä sivelin hautakiveä. Siihen oli kaiverettu kultainen teksti "olet aina muistoissamme".

Kommentit