Kirjoitukset

Viimeinkin vapaa

tinakenkatytto, 20.10.2007 5:40
Katsottu 1792 kertaa

Puhelin soi. Avaan silmäni ja totean ulkona olevan vielä hieman hämärää. Vilkaisen kelloradiotani joka vilkuttaa aikaa 8.15. Kuka hemmetti soitteli tähän aikaan aamusta, kun olisin kerrankin saanut nukkua! Katsoin näyttöä ja totesin numeron vieraaksi. Tietysti taas joku lehtikauppias, puhisin jo valmiiksi, mutten saattanut olla vastaamattakaan. Vastasin ja kuulin virallisen naisäänen sanovan minulle: ”Veera Renkola?” ”Joo, olen” mumisin unisena ja haukottelin. ”Olen äitinne omahoitaja Maija Tammela ja soittelen täältä sairaalasta. Äitinne tuotiin tänne taas viime yönä. Teidät on merkitty äitinne läheisimmäksi omaiseksi ja siksi jouduin ilmoittamaan pikimmiten, vaikka varmaan te nämä käytännön jutut jo tiedättekin.” naisääni sanoi rauhallisesti ja viileän asiallisesti. Sisällä jymähti lujasti. Nielaisin ja tunsin sydämeni tykytyksen. Pulssi kiihtyi ja tunsin tutun puristuksen painavan rinnassani. Taasko?! Sain vilkaistua hätäpäissäni yöpöydällä lojuvaa kalenteriani ja ehdin nopeasti laskea, että edellisestä kerrasta oli kulunut vain pari viikkoa. ”Juu tiedänhän minä… Onhan ne kerinneet tässä tutuksi käydä,” huokaisin. ”Niin, eihän tämä varmasti helppoa ole teillekään, mutta ikävä velvollisuuteni oli kuitenkin ilmoittaa.” hoitaja pahoitteli. ”Joo, ymmärrän.” vastasin, vaikka mieleni teki kirkua. Lopetin puheluni hoitajan kanssa ja uni oli taas kerran tipotiessään. En ollut tajunnut edes kysyä, miten äiti oli päätynyt sairaalaan ja oliko lääkkeillä tällä kertaa ollut osuutta asiaan. Vaikka tiesinhän, että olihan niillä. Aina oli. Äiti oli kärsinyt masennuksesta jo vuosia ja hänen mielenterveysongelmansa olivat muutenkin vain pahentuneet vuosi vuodelta, joten ei enää voitu edes puhua mistään pelkästä masennuksesta. Viimeisten viiden vuoden aikana hän oli yrittänyt itsemurhaa lääkkeillä ja alkoholilla noin 17 kertaa, viillellyt itseään 23 kertaa ja karannut sairaalastakin kahdesti. En koskaan ollut unohtanut myöskään ensimmäistä kertaa kun se tapahtui. Äidin itsemurhayritys. Olin juuri palannut viikonloppureissulta ystäväni luota ja olin hieman huonon omantunnon kera viettänyt viikonloppua 200 km:n päässä kotikaupungistani. Olin epäröinyt jättää äitiä yksin, mutta hän onnistui vakuuttamaan minut siitä, että pärjäsi kyllä. Ja minä lähdin. Olin juuri purkamassa pyykkilastiani, kun olin päässyt kotiin, kun isäni tuli käymään. Sikäli ihmettelin, koska isäni ei usein meillä enää äidin ja isän avioeron jälkeen ollut käynyt, vaikka isääni olinkin paljon tavannut. Jatkoin pyykkien latomista oudon hiljaisuuden vallitessa. Äiti ei ollut kotona, mikä ei sinänsä ollut kummallista, koska ajattelin hänen viettävän kosteaa viikonloppua jossakin baarissa. Normaalia hänelle. Varsinkin sen jälkeen kun hänen pitkäaikainen suhteensa silloiseen miesystäväänsä oli päättynyt. Äiti vaihtoi miestä kuin paitaa, joten oletin hänen nytkin majailevan kenties jonkun uuden miehen kainalossa. Isäni vilkaisi minuun ja rikkoi viimein hiljaisuuden: ”Äitisi on sairaalassa.” ”Mitä?!” katsahdin häneen ja jäin odottamaan kuulevani saman uudelleen. ”Hän yritti tappaa itsensä… veti lääkkeensä ja viinaa päälle.” isä jatkoi hiljaisena. ”Mut.. mit…ei… mitä…. muttaaa… miksi…!” muistan vain miten kädessäni ollut likapyykkikasa putosi lattialle ja minä vajosin polvilleni maahaan shokissa ja purskahdin itkuun. Äiti, yrittänyt tappaa itsensä?! Minun äitini, kultainen oma rakas äitini?! Silloin olin vielä kovin sinisilmäinen äitini suhteen. En osannut suhtautua mitenkään kriittisesti hänen toimiinsa, vaikka järjenkin olisi pitänyt sanoa, ettei hänen toimissaan ollut muutenkaan ollut aikoihin järkeä. Mutta eihän koskaan aiemmin sentään mitään tällaistä ollut tehnyt. Havahduin ajatuksistani ja laskin puhelimen yöpöydälle. Kyyneleet polttelivat silmiäni, mutta jostain syystä nekään eivät tällä kertaa virranneet. Tähän kaikkeen alkoi turtua, olihan tämä niin kovin tuttua. Siirryin keittiöön, jonne pihan katuvalo valaisi hentoista valoa. Avasin jääkaapin oven ja nappasin suklaalevystä palasen. Minun tapani reagoida. Syödä suruuni. Alkoihan se jo välillä näkyäkin, kieltämättä. Tässä tilanteessa siitä ei vain jaksanut ikinä välittää, vaan jotakin lohduketta oli saatava. Sen kanssa tuskailtiin vasta sitten kun seuraavan kerran mentiin sovituskoppiin ja peilikuva siellä ei ollutkaan mieluisa ja vaatteet kiristivät päällä. Istuuduin keittiön pöydän ääreen ja vajosin taas ajatuksiini ja muistoihini. Ensi visiittini psykiatrisessa sairaalassa oli myös jäänyt ehtymättömästi mieleeni. Menin jo samana päivänä tapaamaan äitiäni sairaalaan, kun olin saanut kuulla hänen ensimmäisestä itsemurhayrityksestään. Ei ollut mitenkään helppoa kaltaiselleni aralle ja ujolle alle parikymppiselle tytölle astua ensimmäistä kertaa sairaalaan rautaportista sisään. Jollen olisi tiennyt mitä noissa valkoisissa kivitaloissa oli sisällä, olisin voinut jopa pitää aluetta rauhallisena ja kauniina puistoalueena. Valkoisella merkityt kirjaimet rakennuksessa osoittivat minun olevan oikean pääoven takana. Astuin pelokkaana sisälle ja tunsin sairaalan pistävän laitosmaisen hajun ja kolkon rappukäytävän. Nousin portaita toiseen kerrokseen, jossa äitini osasto sijaitsi, akuutteja potilaita varten. Pääasiassa masentuneita potilaita, mutta myös potilaita, jotka eivät tilanpuutteen vuoksi mahtuneet muualle. Olin avaamassa osaston ovea, mutta huomasin sen olevan lukossa. Ihanhan se oli kuin vankilassa, huomasin ajattelevani. Ikkunoissakin oli kalterit. Oven vieressä oli ovikello, jota kuului soittaa, että joku hoitajista tulisi avaamaan oven. Soitin siis kelloa ja odotin. Valkotakkinen hoitaja tuli avaamaan ovea valtaisan avainnipun kanssa. Ilmoitin kuka olin ja ketä olin tullut katsomaan. Hoitaja ohjasi minut ns. päivähuoneeseen, jossa kaikki potilaat saivat yhteisesti oleskella. Tilat oli yritetty tehdä viihtyisiksi ja kodinomaisiksi, mutta eivät ne vihreät verhot ja kirjaillut sohvat ainakaan minua vakuuttaneet. Muutenkin pelotti, että mitä siellä olisi vastassa ja oli varuillaan, kun ei noista muista potilaista koskaan tiennyt. Äiti istui yksinään päivähuoneessa, selvästi tokkuraisena lääkehuuruista. Menin hänen luokseen ja kosketin olkapäätä varovasti, kuin peläten äidin särkyvän. Äiti hätinä tunnisti minua, mutta istuuduttuani käpertyi minua vasten ja painoi päänsä syliini, kuin pieni turvaa hakeva lapsi. Hän ei sanonut mitään. Itku takertui kurkkuun. Oli oltava vain urhea. Niinhän minut oli kasvatettu. Äidin tyttö, kiltti ja aina auttamassa. Itse asiassa minähän vain elinkin äitiä varten ja yritin suojella ja puolustaa häntä koko pahaa maailmaa vastaan. Äitiä oli niin elämä potkinut päähän. Niin minä itselleni uskottelin. Näin oli oikein. Äiti halusi pian huoneeseensa, hän oli kovin väsynyt lääkkeistä. Äiti käpertyi sängylleen peiton alle ja miltei heti nukahti. Minä olin polvistuneena hänen sänkynsä vierellä ja katselin hänen nukkumistaan ja silittelin äitiä hiuksista. Mahdoimme olla aika lohduton näky siinä, äiti ja minä. Jätin äidin nukkumaan ja lähtiessäni hoitaja halusi vielä jutella kanssani tilanteesta ja ohjasi minut saamaan apua. Siitä reissusta alkoi myös minun jo viisi vuotta kestänyt terapiani. Viiden vuoden aikana oli ehtinyt tapahtua niin paljon. Välini äidin kanssakin olivat muuttuneet suuntaan jos toiseen. Äidin mielialat heittelivät viikkojen ja jopa päivien aikana äärilatojen molempiin päihin. Välillä hän puhkui elämää ja intoa, oli rakastunut, meni ja osteli tilinsä tyhjäksi, juhli, rellesti ja romahti taas, sotki ihmissuhteitaan ja katkaisi välejään sukulaisiin, oli tekemisissä poliisin kanssa ja jos jonkinlaista. Raskastahan se oli sitä katsella sivusta ja vielä elää sen keskellä. Koskaan ei tiennyt milloin seuraava sairaalareissu koittaisi, mutta pakkohoitoa ei tänä nykyajan tiukan itsemäärämisoikeuden aikana edes harkittu pyynnöistäni huolimatta. Ennätys äidin sairaalareissujen välillä taisi olla viisi tuntia. Ja taas mentiin. Jouduin käymään kovan koulun äitini suhteen terapiassa. Vasta kahden ensimmäisen vuoden jälkeen terapeuttini sai minut tajuamaan sen, etten ollut syypää äitini sairastumiseen ja ensimmäiseen itsemurhayritykseen, vaikka jätinkin hänet yksin. Hän sai minut myös suhtautumaan äitiini kriittisesti, enkä enää niellyt hänen säälinkerjuutaan ja huomionhakuisuuttaan tuosta vain. Yritin myös aloittaa oman elämäni ja katkaista äitini riippuvuuden minuun (ja samalla omani häneen) muuttamalla omaan asuntoon kaupungin toiselle puolelle. Mutta ei sekään kaikkea ratkaissut. Yhä hän sai soitettua minut luokseen huonoina hetkinä ja istumaan sängyn laidalle pitelemään kädestä kiinni. Olin kymmenvuotiaasta saakka kuunnellut ja tukenut häntä, joten irtautuminen ei käynyt tuosta noin vain. Poismuuttooni äiti ei osannut suhtautua ollenkaan. Samana iltana kun olin kärrännyt tärkeimmät tavarani uuteen asuntooni, hän oli jo kärrännyt loput huonekaluni ja tavarani varaston perukoille, joita oli ollut puhe säilyttää vanhassa huoneessani, kunnes saisin ne kuljetettua jollain pois. Hän loukkaantui verisesti ja haukkui minut pystyyn. Minä kiittämätön kakara! Käänsin selkäni omalle äidilleni! Ja minä itkin ja kärsin, mutta nielin kaiken. Lisäksi kävin häntä katsomassa hänen sairaalajaksoillaan lähes päivittäin, vaikka inhosin koko paikkaa ja äitini läsnäolo alkoi ahdistaa minua päivä päivältä yhä enemmän. Eikä mennytkään kauaakaan, kun romahdin itse, enkä enää jaksanut. Ystäväni yrittivät parhaansa mukaan tsempata minua, mutta en kokenut enää saavani samalla tavoin elämän syrjästä kiinni, opiskelut tökkivät, kaverit tökkivät, perhe tökki, kaikki tökki. Äitini soitteli minulle myös humalassa usein ja ehdottomasti aina myös sairaalajaksoilta. Homma meni joka ikinen kerta saman kaavan mukaan. Ensimmäisenä iltana kaikki vihasivat häntä ja hän vain itki ja valitti ettei kukaan puhunut hänelle. Seuraavana päivänä kaikki sukulaiset ja muut, erityisesti minä sain haukut ja vihat niskoilleni, kun olin hommannut hänet sairaalaan (tai soittanut ambulanssin paikalle itsemurhayritysten jälkeen). Kolmantena päivänä elämä alkoi hymyillä ja hän alkoi haaveilla jo poispääsystä ja seuraavien päivien aikana tuskastuikin jo niin, että alkoi hokea poispääsyä vaikkei siihen olisi ollut vielä aihettakaan. Joskus hän lähti itse kävelemään sairaalasta pois ovet paukkuen, koska oli omasta mielestään jo terve ja voi paljon, paljon paremmin. Kun itse väsyin, aloin rajoittaa yhteyden pitoa, lakkasin käymästä sairaalassa, lakkasin vastaamasta puheluihin jne. Yritin suojella itseäni terapeuttini ohjeiden mukaisesti, koska pelkäsin meneväni äitini jalanjälkiä, koska masennus alkoi viedä minustakin voittoa. Jouduin viimein itsekin aloittamaan mielialalääkityksen, vaikka siitä olikin itsellä negatiivinen kuva, jälleen äidin takia. Hän miksaili itse lääkkeitään miten lystäsi, otti toisen silloin, toisen tällöin tai jätti väliin. Saattoi piilotella osaa lääkkeistä ja vetäistä ne pahana päivänä kerralla naamaansa. Ihmeekseni pienten sivuvaikutusten jälkeen, itselleni lääkityksestä alkoi olla vähäsen apua, mutta parhaan avun sain terapeutiltani, joka sitkeästi jaksoi kuunnella ja kannustaa minua. Havahduin taas aatoksistani, kun kissani tuli kiehnäämään jalkoihini. ”Voi sinua mussukkaa, otatkos makkaraa?” lepertelin kissalle ja nostin sen syliini. Kissa alkoi välittömästi kehrätä tunnistaessaan sanan ”makkara”. Se kihnutti vasten poskeani. Minua itketti, muutama kyynel vieri poskelleni. Kissa nuolaisi poskeani ja siitäkös vasta kyynelvirrat avautuivat. Puristin kissan syliini ja nyyhkytin pois pahaa oloani. Voi miksi, voi miksi? Kyselin mielessäni, saamatta vastausta. Kissa jatkoi kehräystä ja sitä kuunnellessa aloin hiljalleen rauhoittua, mutta pusertava tunne sisälläni ei helpottanut. Se sama möykky oli asustanut sisälläni jo viisi vuotta, eikä ollut lähtenyt mihinkään. Puhelin soi taas ja kiirehdin vastaamaan. ”Äiti soittaa” vilkkui näytössä. Voih! Olisi taas pitänyt arvata! En halunnut vastata. En jaksanut kuunnella niitä samoja veisuja, mitä aina ennenkin. Osasin ne jo ulkoa. Jokin kuitenkin sai vastaamaan. ”Äiti täällä, mä olen sairaalassa taas. On niin paha olla. Tuli otettua vähän liikaa. Kun tuli sen Raimon kanssakin taas ero. Miksen mä koskaan onnistu löytämään kunnon miestä?” tuttu valitus heti alkoi. ”Voi äiti, sä et löydä kunnon miestä, kun sun piireissä pyörii vain juoppoja, väkivaltaisia, rikollisia tai muuten vain mielenvikaisia tyyppejä,” kielelläni pyöri, mutta en kuitenkaan sanonut mitään. ”Tuutko sä kattomaan mua, toisit mulle samalla tupakkia, kun ei nuo mua täältä mihinkään päästä, kukaan ei puhu mulle täällä mitään. Mä oon niin yksinäinen. Tuuthan sä kattomaan. Voisit lainata mulle parikymppiä, että saan sitte muiksi päiviksi tupakkia, kun pääsen ulkoilemaan.” äiti lateli tutut ehtonsa. Mä en saisi lähteä tuohon mukaan! Pitikin taas vastata! Tuttu viha sisällä alkoi nostaa päätään! Yritin hillitä itseäni ja muistella terapeutin neuvoja, ei saanut lähteä äidin leikkiin mukaan, ettei omat rajani katoaisi. ”Äiti, en mä tiedä. en taida oikein ehtiä sua kattomaan. On koulussa kaikkia hommia ja oon ollut aika väsynyt koulun jälkeen.” ”Mutta mä oon sentään sun äitisi, Veera. Älä sä nyt taas käännä selkääsi äidilles. Kaikki muut sukulaiset sen on jo tehnyt ja vainoaa vaan mua. Riittakin soitteli taas ja haukku mut pystyyn ja ajelivat torstaina meidän talon ohikin ja kyttäsivät. Mokomat vainoajat ja…” äiti paasasi ja keräsi säälipisteitä. ”Äiti, sun on nyt parasta olla siellä. Sua hoidetaan siellä ja mun täytyy nyt hoitaa omat asiani, älä kiltti soita enää. Heippa” tuumasin tylysti ja löin puhelimen kiinni. Olin toistanut sen mitä terapeutti oli ohjeistanut. Olo oli syyllinen, kuten aina nykyään kun viimein vähän uskalsin uhmata äitiäni. Ennen äidille ei koskaan sanottu ei. Eikä sanottu vieläkään. Saman tien alkoi nimittäin tekstiviestien tulva, jotka vuoroin haukkuivat, vuoroin keräsivät sääliä. Suljin koko puhelimen. Olo tuntui siltä, että olisi voinut jälleen kerran räjähtää kappaleiksi. Eikö tämä ikinä loppuisi?! Viisi vuotta tätä touhua oli jatkettu, eikä mitään muutosta ollut tapahtunut. Tämäkö oli elämää? Koulupäivä sujui taas tavalliseen tapaan. Näytin varmasti kuin viikon valvoneelta, niin paljon väsytti, kuten aina kun äidin kanssa sattui ja tapahtui. Vältin katsomasta puhelinta koulupäivän aikana, ettei tarvinnut nähdä niitä törkyviestejä, joita päivän aikana varmaan kertyisi muutaman tusinan verran. Äiti osasi halutessaan heittäytyä todella ilkeäksi, vaikeaksi ja lapselliseksi. Ja vikaahan ei koskaan ollut hänessä vaan aina kaikissa muissa, Hän oli vain marttyyri ja uhri. Ruokatuntiin asti onnistuin hillitsemään itseni, mutta sitten tullessani ruokalasta vilkaisin puhelintani. Viisi puhelua tullut ja tusinan verran törkyviestejä. Puhelut eivät olleet kuitenkaan äidiltä vaan huomasin etuliitteen viittaavan sairaalan puoleen. Soitin välittömästi osastolle, josta osastonhoitaja vastasi. ”Äitisi on karannut kaksi tuntia sitten meiltä täältä. Ei hän olisi sattumalta ollut sinuun yhteydessä?” hoitaja selitti. ”Karannut?! Miten se on mahdollista?! Eihän äidillä pitäisi olla edes ulkoilulupaa vielä?” hermostuin. ”Ei hänellä olekaan, mutta meillä on tuo uusi harjoittelija ja hän ei ollut vielä ihan selvillä kaikesta. Tapahtui sekaannus ja äitisi pääsi ulos, eikä tullutkaan takaisin.” hoitaja kuulosti pahoittelevalta. Huolestuin vain lisää ja menin sanattomaksi. Sain kuitenkin sanottua, etten ollut tietoinen äitini olinpaikasta, ainoastaan törkyviestit olivat ainoa, mitä olin saanut, muuta niistäkin viimeisin oli tullut jo yli tunti sitten. Sovimme sitten, että hän ottaa minuun yhteyttä, jos löytävät hänet. Loppupäivä oli siis taas lopullisesti pilalla. Turhaa oli edes toivoa, että olisi voinut keskittyä mihinkään. Lähdin siitä paikasta kotiini ja olin hyvin sekavassa ja rauhattomassa mielentilassa. Soitin jopa isälle kertoakseni viimeisimmät tapahtumat. Isä ei ollut yllättynyt. Taannoiset yhdeksän avioliittovuotta äidin kanssa olivat opettaneet paljon, joten isä ei yllättynyt enää mistään. Illalla sain viimein tiedon sairaalasta, että äidin auto oli löydetty ajettuna ojaan aikamoisessa rutussa. Äitiä vaan ei ollut löytynyt. Kaipa tuo oli pötkinyt karkuun lääkehuuruissaan. Oli ollut lähellä, ettei kahden sivullisen henki ollut mennyt. Lisää ongelmia siis tiedossa… syyte liikenteen vaarantamisesta ainakin. En halunnut edes ajatella. Jälleen anelin mahdollista pakkohoitomääräystä äidilleni. Jos edes sillä saataisiin hänet kuriin. Asiaa luvattiin harkita ja selvittää. Yöunethan siinä myös olivat menneet. Pyöriskelin koko yön sängyssäni ja vain torkahtelin välissä, havahtuen painajaisistani. Olo oli huolestunut ja tuskastunut. Aamukin koitti viimein. Olin jo seitsemältä ylhäällä, vaikkei minulla ollutkaan aikomusta lähteä kouluun. Odottelin tietoja äidistä. Olisi kai pitänyt itsekin lähteä häntä etsimään, mutta tiesin kokemuksesta sen olevan turhaa, sillä äiti osasi aina valita juuri ne paikat, mistä kaikkein vähiten hänen olisi olettanut löytyvän. Tunsin suurta voimattomuutta ja avuttomuutta. En voinut tehdä muuta kuin odottaa. Puolen päivän aikoihin osastonhoitaja soitti ja pyysi minut palaveeraamaan mahdollisesta pakkohoitoasiasta. Äitiä tosin ei ollut löytynyt. Hän osasi kyllä pysyä piilossa jos vain haluaisi. Lähdin väsyneenä sairaalalle, tuskastuneena jo koko toimintaa kohtaan. Miten tällaistakin pääsi tapahtumaan. Äidin ongelmatkin olivat hyvin sairaalalla tiedossa. Olihan äidistä ehtinyt kehkeytyä vuosien aikana sairaalan vakiopotilas vai sanottaisiinko asiakas. Palaverissa oli porukkaa tuttuun tapaan aiemmista palavereista vähintään puolen tusinaa. Kaikki kättelivät minut ja esittelivät itsensä, mutta eivätpä nuo nimet minua paljoa lämmittäneet. Halusin vain saada tähän tilanteeseen vihdoinkin ratkaisun. Olin hyvin väsynyt, ollut jo vuosia. Alkuun puhuivat vain lääkäri ja osastonhoitaja. Eikä pidemmälle päästykään, kun osastonhoitajan puhelin soi. ”Anteeksi pieni hetki, tähän on vastattava,” hoitaja pahoitteli ja poistui hetkeksi. Hän palasi vakavan näköisenä ja vaivaantuneisuus oli aistittavissa. Hän pysähtyi ja katsoi minua, sitten lääkäriä ja taas minua. Lopulta hän avasi suunsa ja sai sanottua: ”Äitinne on löydetty. Otan osaa. Hän on ottanut lääkeyliannostuksen.” Silmissäni tuntui sumenevan, enkä tahtonut tavoittaa hoitajan sanoja. Hän kuului puhuvan yhä, mutten tajunnut sanoja lainkaan. Kurkkua kuristi, en saanut henkeä ja päässä vain humisi oudosti. Ellei lääkäri olisi viime hetkellä tarttunut minusta kiinni, olisin tuupertunut ja valahtanut tuolista lattialle. ”Voimmeko soittaa jonkun sukulaisen tai ystävän paikalle?” hoitaja kysyi. ”Isä…soittakaa isälle…” sain soperrettua. Sitten lähti taju. Isä teki kaikkensa ollakseen tukenani, vaikkei itse ollutkaan pitänyt äitiin yhteyttä vuosiin. Hän auttoi minua parhaansa mukaan hautajaisjärjestelyissä, en kai yksin niistä olisi selvinnytkään. Käytännön asioissakin hän oli korvaamaton apu, sillä enhän minä niistäkään olisi itse mitään tajunnut. Sukulaiset soittelivat ja olivat huolissaan voinnistani. Ystävät kävivät ja kuuntelivat minkä ehtivät. Minä vain en itkenyt. Kyyneleitä ei tullut. Olisi luullut , että vuosien patoutumat olisivat viimeinkin murtuneet, mutta ei. Minun äitini oli kuollut, todellakin kuollut. Hän oli onnistunut siinä, mitä oli jo vuosia yrittänyt ja halunnut. Olin mielessäni elänyt usein sitä hetkeä ja valmistautunut henkisesti siihen, mikäli se joskus koittaisi, mutta loppujen lopuksi tajusin ettei sitä ollut pystynyt mitenkään ymmärtämään etukäteen, millaisia tuntemuksia se herättäisi. Ei, siihen ei vain yksinkertaisesti ollut voinut sittenkään valmistautua. Olo oli vain tyhjä, ei noussut vihaa, ei surua, ei kyyneleitä, oli vain tyhjää. Jatkoin toki yhä käyntejäni terapiassa. Meni monta viikkoa ja istuin vain mykkänä tuokioissa, enkä tiennyt mitä sanoa. Menin vain taaksepäin kaikessa, missä tähän asti oltiin edistytty hyvin. Meni kuukausia, puhuin jo vähän mutten itkenyt. En vieläkään vain kyennyt itkemään. Möykky sisällä kasvoi ja painoi, mutta itkua ei tullut. Tuli vuosi äidin kuolemasta. Minulla oli jälleen terapiakäynti. Päästessäni sisään vastaanotolle ja istuessani terapeuttia vastapäätä olevaan tuoliin, tunsin vain yhtäkkiä miten jotain sisälläni liikahti hitasti mutta varmasti ja purskahdin mitä vuolaimpaan itkuun. Itkua vain tuli ja tuli ja tuli. Vuosien itkut. Siinä ne nyt vuosivat. Kaikki surut ja tuskat. Ahdistukset ja pelot, joita olin elänyt vuosia ja vuosia. Eikä itkusta meinannut tulla loppua. Viimein sain patoutumien päästäkin auki ja pääsin taas jatkamaan terapeutin kanssa siitä mihin joskus olimme jo päässeet. Lähtiessäni kävelemään asunnolleni päin, syksyinen ilma oli vastassa. Oli kuraista ja märkää, mutta kovin värikästä. Syksy oli värjännyt vaahterat kauniiseen väriloistoon ja ensimmäistä kertaa aikoihin kiinnitin jopa minäkin huomioni sen kauneuteen. Henkäisin syvään. Tajusin möykyn olevan poissa. Ei, rinnassa ei tuntunut enää ahdistavaa möykkyä. Ei edes äitiä ajatellessani. Niin tiesin, äiti oli nyt vapaa, mutta myös sen, että viimein olin myös itse vapaa. Niin olin viimeinkin vapaa.

Kommentit