Rekisteröidy jäseneksi
Miksi rekisteröityä?
Salasana unohtunut?
Veronica94, 22.11.2007 15:12
Katsottu 1440 kertaa
En tiedä milloin ihmiset lakkaavat tuijottamasta. Olen kävellyt jo koko pitkän puistotien, mutta silti ihmiset katsovat minua oudosti. En välitä, vaan jatkan matkaa. Näen edessäni puiston ja päätän mennä keinumaan, vaikka olenkin jo kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Kun saavun puistoon, vanhemmat repivät lapsensa irti keinuista ja hiekkalaatikoilta, peittävät heidän silmänsä ja nostavat pienokaiset vaunuihin. Sitten he lähtevät pois puistosta luoden minuun vihaisia katseita. Joku huutaa perääni ja halveeraa minua. En anna sen häiritä. Menen keinujen luo, jotka kesän kuuma aurinko on lämmittänyt ihaniksi. Hypähdän keinuun ja kiljahdan riemusta. Otan oikein kovat vauhdit ja hyppään pois. Naurahdan ja jatkan matkaani. Kuljen lukion ohi. Pihalla olevat pojat jäävät tuijottamaan minua, ja kun olen kulman takana, voin kuulla vislauksia ja naurua. Tiesin kylläkin jo etukäteen, miten lukiolaiset suhtautuisivat, mutta vanhusten reaktioista en ole niinkään varma. Haluan ottaa asiasta selvää ja suorastaan juoksen innoissani vanhainkodin luo. Päästessäni pihaan, näen vanhuksia kävelyllä. Hymyilen iloisesti. Vanhusten päät kääntyvät. Pappojen hoitajat vievät seniorit kiireesti sisälle. Pari mummoa pyörtyy nähdessään minut. Nuori, noin parikymppinen mieshoitaja yrittää näyttää närkästyneeltä, muttei voi peitellä ihastustaan. Jatkan matkaani. Tulen vihdoin kotiin. Olen väsynyt, kävelinhän pitkän matkan. Heitän avaimet pöydälle ja riennän peilin eteen. Samassa mieleeni nousee kysymys; miksi kaikki katsoivat minua niin oudosti? Pitkän silmäilyn jälkeen hymyilen ja totean itsekseni, että kylläpä näytän hyvältä ilman vaatteita.