Kirjoitukset

Punkki x Kaapu

Kismet, 29.11.2007 18:53
Katsottu 1486 kertaa

Nuori tyttö istuu muurin harjalla. Tuuli puhaltaa, aurinko on piiloutunut paksun pilvikerroksen taakse. Muurin ulkopuolella lukee messinkisessä, kiillotetussa kyltissä ”Anna Cryn koulu ongelmanuorille”. Tyttö heiluttelee jalkojaan vapaudessa katselee kauemmas, siellä siintävää toria. Tytön nimi on Susanna, mutta tuossa ongelmanuorien koulussa hän oli kaikille Kaapu. Siinä koulussa jokaisella on oma pieni peitenimi, kukaan ei halua olla se, mitä on muurien ulkopuolella. Ei, vaikka opettajat heitä ristimänimillä kutsuvatkin, kukaan ei halua olla se. He haluavat olla jotain uutta, löytää itsestään uuden puolen, parantaa tapansa, jonka vuoksi siihen kouluun on joutunut. Tai ainakin suurin osa. Tietysti oli niitä, joita ei voinut vähempää kiinnostaa, missä oli, ja mikä oli. Kaapu istuu, katsoo lasittunein silmin kauemmas. Siellä, torin laidalla, hän kuvittelee näkevänsä tutun miehen, tämän kirkkaankeltaisen irokeesin, anorektisen laihan kropan, ja kainalossaan toisen tytön. Yhtä sinisilmäisen, ja vähäuskoisen, kuin Kaapu itse on. Ristiriidat taistelevat tytön sisällä – hän tahtoo nähdä miehen, mutta kuitenkin vain yksin, ja palaamassa takaisin tähän vankilaan. Sisäoppilaitokseen. Kouluun. Yksi helvetti kuitenkin, jolla on monta nimeä. Se, ketä hän odottaa, oli Punkki. Punkki, alkoholisti, anorektikko, liikaa väkivaltaa käyttävä ihminen, hänen oma rakkaansa. Rakas, joka sortuu liian helposti huumeisiin, tai toisten naisten seuraan. Punkki, joka ei suostu kertomaan oikeaa nimeään, joka täyttäisi pian kahdeksantoista ja jättäisi Kaavun siihen paikkaan, Punkki, jonka kanssa Kaapu tunsi olevansa elossa. Kaapu sulkee silmänsä, antaa kyyneleiden valua poskille. Hän haistaa Punkin tutun röökin ja viinanhajuisen hengityksen, mutta tietää sen olevan vain harhaa. Kuvittelee, kuinka miehen alku pyyhkii karhealla sormellaan ne katkerat, suolaiset kyyneleet poskilta, tarttuu hellästi leukaan ja suutelee rohtuneilla huulilla. Kuvittelee, mutta tietää senkin olevan ikävän aiheuttamaa. Hän hypistelee hamettaan silmät suljettuina, painaa päänsä alas ja nyyhkäisee. - Mitä mun kulta täällä itkee? tuttu ääni kysyy lempeään sävyyn ja Punkki hypähtää Kaavun viereen, kietoo kätensä tytön olkapäiden ympäri ja painaa kevyen suukon tytön poskelle. Kaapu hätkähtää, eihän hän nähnyt miehenalun saapuvan, vaikka on jo kauan tuijottanut torille päin. Seurannut siellä hyöriviä ihmisiä, markkinakojuja jotka kasataan ja puretaan pois ajan myötä. Ja nyt tuo tuki ja turva olikin siinä, hänen vierellään. - Kulta ja kulta! Missäs vitussa sitä ollaan oltu? Tai paremminkin, kenen vitussa? Kaapu kivahtaa ja tönäisee Punkkia, kääntyy kätevästi ja hypähtää alas. - Mä oon tässä istunut varmaan ikuisuuden ja venannu sua, ja missä on herra oikein ollu? Mä oon venannu sua, ja sä oot ollu ryyppäämässä, jossain bordellissakin varmaan vieraillu! Ja me joudutaan kohta eroamaan, ja sä juokset tuolla, kuin kiimainen koira nartun perässä! Kaapu huutaa ja lähtee terävin askelin kohti päärakennusta. Ei, ei sen näin pitänyt mennä, hänen piti suudella rakastavasti Punkkia, kuiskata hellästi, pienen tuulen vireen lailla miehen korvaan, että rakasti häntä, pyytää jäämään, pyytää tätä lopettamaan juoksunsa vapaudessa. Hänen piti olla onnellinen, ei vihainen, ei huutaa, ei todellakaan. - Hetkinen, muru, mistäs sä tollasta taioit päähäs? Hei, en mä ole kuule ollut missään muualla kun töissä, nukkunut mun frendin, Stefanin sohvalla, Punkki sanoo ja tarttuu tytön käteen saatuaan tämän kiinni. Hellästi, rakastavasti hän kääntää tytön itseensä päin, ja katsoo tätä silmiin. - Sä olet ihan hakoteillä kulta, mä en tosiaankaan ole ollut missään naisissa, mies sanoo matalalla äänellään, ja vetää pienen hymyn kasvoilleen. Hän kumartuu hieman, suutelee Kaapua. - Missä sä sitten olit? Mulla on ollu sairaan kova ikävä tän viikon ajan, tyttö kuiskaa itkuisella äänellä suudelman päätyttyä. - Mä nukuin Steffen sohvalla, kävin töissä, hankin rahaa… Punkki aloittaa ja kaivaa nahkatakkinsa povitaskua. Hän vetää esiin sinisen, pienen rasian, polvistuu tytön eteen ja hymyilee. Hymyilee, mikä ei kuitenkaan ole koskaan ollut miehen tapoihin kuuluva osio. - Kaapu, Susanna, sä tiedät, et mä en osaa ilmaista mun tunteita, oothan sä sen huomannu. Mä osaan sanoa ”kulta” ja ”rakas”, koska mä oon sanonut niitä liikaa. Liian monelle muijalle tarkoittamatta sitä. Tai ehkä mä tarkoitin sitä silloin, kun en tienny, mitä oli rakkaus. En tienny, ennen kuin mä tulin tänne, ja tapasin sut. Kaapu, menisitsä mun kanssa kihloihin? Punkki selittää, pitäen välillä pieniä, parin sekunnin taukoja, miettien mitä sanoisi. Kaapu mykistyy, katsoo rasiaa, jossa on hopeiset sormukset. - Mutta siis.. Meinaatsä.. Ei, mutta ethän sä koskaan.. Siis tietysti menen, mutta.. Et sä voi tehdä noin, mähän oon ihan lukossa! Et sä voi yllättää mua noin! Kaapu sopersi ja repesi sitten hymyilemään. Punkki nousee seisomaan, kietoo kätensä Kaavun ympärille ja suutelee tyttöä niin rakastavasti, kuin vain voi. Sitten hän pujottaa sormuksen Kaavun nimettömään, ja kuiskaa vaikeasti: - Mä rakastan sua..

Kommentit