Kirjoitukset

Likaiset kadut

Granny, 12.03.2008 15:15
Katsottu 1551 kertaa

Vaikka kesään oli vielä monta päivää, kaivoin kaapista esiin shortsit ja t-paidan. Sisälläni oli aina kesä. Inhosin talvea. Kaikki oli likaista, mustaa ja synkkää. Jotkut talviaamut olivat kuitenkin ihania. Kaikki varmasti tietävät sen ihanan sään, kun aurinko paistaa, pakkanen on sopivan kirpeä, lumihanget kimaltelevat, ja taivas on pilvetön. Tänään oli sellainen sää. Huoneeni ikkunalaudalla nökötti pieni rasia. Rasian sisällä oli pala kuuta, tai ainakin niin minulle oltiin väitetty. Isäni oli tähtitieteilijä, hän rakasti arvoituksia. Hänen päänsä suorastaan sekosi, jos hän ei saanut tietää miten jokin taikatemppu oltiin tehty. Kerran hän jopa hermostui niin paljon, että soitti taikurille ja saarnasi hänelle siitä, ettei temppujen teosta anneta mitään vihjeitä. Taikuri piti isää tietysti hulluna, niin kuin suurin osa tällä pienellä pitäjällä. Äitini oli myös outo, hän oli veripelkoinen sairaanhoitaja. En vieläkään ymmärrä miksi äiti valitsi sellaisen työn, missä hän joutuu kohtaamaan pelkonsa miltein joka päivä. Jos tarkemmin ajattelin, kukaan tässä perheessä ei ollut normaali. Pikkuveljeni harrasti telinevoimistelua, mikä oli erittäin tyttömäistä. Lisäksi olin monta kertaa yllättänyt hänet leikkimästä barbeillani. Isä ei hyväksynyt sitä, hän piti poikaansa melkein homona. Kun kerroin isälle, että pikkuveljeni leikki barbeilla, oli isä valmis viemään pikkuveljeni psykologille. Enkä minäkään ollut normaali, sillä olin kehitysvammainen. Se rajoitti elämääni paljon. Olin pyörätuolissa, ja kotona konttasin usein, sillä talomme oli niin ahdas, ettei sielä mahtunut pyörätuolin kanssa kulkemaan. Vammauduin jo pienenä. Muistan vieläkin sen päivän, päivän jolloin elämäni muuttui täysin. Oli ihan tavallinen kevät päivä, lumet olivat sulaneet jo melkein kokonaan, aurinko paistoi, ja ojissa kasvoi leskenlehtiä. Olin menossa kirjastoon, palauttamaan jo viikon myöhässä olevia kirjojani. Ajattelin kulkea pidempää reittiä, koska ilma oli niin kaunis. Kuljin pitkin kapeaa metsäpolkua, joka johti rautatieasemalle, josta pääsin nopeasti kirjastoon. Monet ihmiset odottivat junaansa. Harppasin junaradan yli ja jatkoin matkaani. Kirjastossa oli hiljaista, laskin kirjat palautuspöydälle ja harpoin kohti runokirja osastoa. Luin runoja, runoja jotka kertoivat ihmisistä. Minusta oli ihanaa uppoutua sateisina ja kylminä päivinä viltin alle lukemaan runoja. Lainasin kaksi kirjaa. Toisessa oli koottuja runoja elämästä, toisessa kuolemasta. Kirjastontäti tunnisti minut, kyseli kuulumisia, ja antoi kuitin. Kiitin ja kävelin ulos. Pakkasin kirjat reppuuni ja pysähdyin sillan eteen. Kävelin lähemmäs, kurkistin kaiteen yli. Vesi oli syvää, ja likaista. Havahduin ajatuksistani, kun viereeni käveli vanha mies. Mies katsoi ensin minua, ja sitten vettä. - ’’Kun olin pieni, tuossa joessa uitiin joka kesä. Nykyään se taitaa olla niin saasteinen, ettei siinä taideta juurikaan pulikoida.’’ Hymyilin miehelle. - ’’Oletkos sinä sen tähtitieteilijän lapsi, Matti Pellavako se isäsi oli?’’ - ’’Juu kyllä, kuinka niin?’’ -’’Eikun tuota pinssiä katselin, ei kauhen monella taida olla samanlainen.’’ Rupesin miettimään tätä outoa tilannetta, miksi tuo mies vain puhui minulle. Sitten muistin äitini varoituksen: Älä koskaan puhu tuntemattomille. ’’ Taidan lähteä kotiin, minua odotetaan.’’ Mies katsoi minua hetken hiljaisena ja totesi: ’’ Juu, hei hei.’’ Outo mies, ajattelin. Pysähdyin odottamaan liikennevalojen vaihtumista. Autoja tuli vain lisää, ja lisää. Sitten en enää jaksanut odottaa. Seuraava auto oli niin suuren matkan päässä, ettei se ehtisi ajaa päältäni, jos nyt ylittäisin tien. Lähdin ylittämään tietä. En kuitenkaan ollut tarkka, ja katsonut oikealle puolelleni. Sieltä kurvasi pakettiauto. Suoraan minuun päin, ja lujaa. Lensin maahan ja tunsin pääni iskeytyvän asfalttiin. Tunsin kipua joka puolella. Silmissäni tummeni. Seuraavaksi heräsin sairaalasta. Äitini oli tuonut minulle kukkia, ja vieressäni oli kone, joka piti rauhallista hyrinää. Katselin ympärilleni. Huoneessa ei ollut minun lisäkseni kuin tyhjä sänky, ja pari taulua. Yritin päästä istumaan, ja ihmettelin, miksei jaloissani ollut tuntoa. Heitin peiton pois päältäni, ja yritin tunnustella jalkojani. Niitä ei ollut. Vain tyngät, jotka oli kääritty siteisiin. Kun tajusin sen, tunne pääni sisällä oli kauhea. Olisin halunnut huutaa, itkeä, karjua, ja kuitenkin olla vain hiljaa, ja ihmetellä. Mutta suustani ei tullut sanaakaan. Ei edes yhtä sanaa. Mielessäni kaikui kuitenkin tyhjä lause: En voisi koskaan enää kävellä. Sitten istuin täällä, samassa huoneessa. Tässä samassa tuolissa, jonka alla olivat pyörät. Minulle tuotiin kaikkea. Kaverit lähettelivät suklaata ja kävivät joskus katsomassa, ihan kuin heitä muka kiinnostaisi aidosti. Tiesin, ettei kukaan enää olisi aito kaverini, ei nyt, kun allani oli tämä kamala rullatuoli. Olen kuitenkin oppinut elämään sen kanssa. Minulta ehkä puuttuu jotain, mitä sinulla luultavasti on, mutta sisälläni on paljon ennemmän, kuin sinulla. Olen oppinut arvostamaan pieniä seikkoja elämässä. Olen oppinut iloitsemaan hyvinkin pienistä asioista. Olen saanut uuden käsityksen maailmasta, ja voin kiittää siitä onnettomuutta. Mutta jos saisin silti valita, pitäisin jalat. Nyt kädessäni on ne samat kirjat, jotka lainasin kirjastosta ennen onnettomuutta. ’’ Kuolema tulee, joka sekunti, joka silmän räpäytys, se lähestyy. Sitä et voi juosta karkuun, siltä ei voi piiloutua. Täytyy vain toivoa, että kuolema on armollinen. Voit sulkea silmät,mutta näet sen silti. Voit sulkea korvat, mutta kuulet kuinka se saapuu huoneeseen, kävelee luoksesi. Voit niellä tuntosi, mutta kuolema ottaa sinua silti kiinni kädestä. Se johdattaa sinut pois ruumistasi, pois rakkaittesi luota. Mutta kuolema ei ole paha, vain hiukan itsekäs. ’’ ’’ Joku viisas joskus sanoi, että elämä on ihmisen suurin lahja. Mutta miten me kohtelemme tätä lahjaa, miten se kohtelee meitä. Miksi tämä maailma on näin kieroutunut? Miksi jotkut huutavat apua sokeina, toisten kuullen, mutta kukaan ei silti anna kättään avuksi. Kaikkeen on vastaus. Rakkaus. Sitä tästä maasta on vaikea löytää. Rakastaako kukaan ketään aidosti? Kuka antaisi henkensä toisen puolesta? Kuka liittää kätensä yhteen ja lausuu Herralle rukouksen, rukouksen joka varjelee itseään ja lähimmäistä. Missä on ystävyys mikä jokaisen pitäisi kokea ? Missä ovat veljet ja sisaret? Olemme kaikki yhtä perhettä. Mutta kukaan ei silti ole kyllin rohkea, ja huuda sitä maailmalle. Me riudumme täällä. Mutta silti, rakastamme elämää.’’ Luen ne aina uudestaan, ja olen aina viisaampi.

Kommentit