Kirjoitukset

Kuljeskelua

Hrimnir, 16.03.2008 17:54
Katsottu 1471 kertaa

Haahuilin pikkukaupungin kaduilla, en oikeastaan ollut varma, missä olin, tai miten olin sinne päätynyt. Viime yön olin viettänyt jonkun pojan luona, hänen nimensä taisi olla Elias tai jotakin sinne päin, ja hän asui pienessä yksiössä kaupungin keskustassa. Hän oli romanttinen ja hyvännäköinen, mutta se juttu oli jäänyt siihen, en enää olisi osannut edes kävellä takaisin hänen asunnolleen. Ilma oli harmaa, mutta ei kovin kylmä, joten tarkenin loistavasti kevättakissani ja hameessa. Oli huhtikuu. Yöllä oli satanut ja maa oli märkä, puiden lehdet olivat samalla tavoin vehreät ja kirkkaat kuin aina muutenkin sateen jälkeen. Miksi tällä kertaa olisi ollut toisin? Jalkani vievät minua jonnekin, en jaksanut oikein keskittyä, päätäni kivisti, ja sitäpaitsi minulla oli epäilyttävä tunne siitä että olin tehnyt jotakin, mitä minun ei olisi pitänyt. En katsonut kunnolla eteeni, joten on huomannut pitkänhuiskeaa hahmoa, joka oli suoraan edessäni, ja törmäsin häneen päätäpahkaa melkein kaatuen. Kohotin katseeni tähän minua reilusti pidempään hahmoon silmillä roikkuvien hiusteni alta. - Hassua törmätä sinuun täällä, hän sanoi ja hymyili, niinkuin silloinkin. En saanut sanaa suustani. Tuossa hän oli, Sakari, näiden kaikkien vuosien jälkeen jotka olimme olleet erossa, luullen ettemme enää koskaan tapaisi toisiamme. Olimme kuitenkin kokeneet paljon yhdessä, silloin joskus... - Et ole muuttunut sitten yhtään, Sakari totesi katsellen minua tutkivasti. Suklaanruskeat silmät tuikkivat, ja huulilla karehti jatkuvasti se hymy, jonka olin oppinut tuntemaan niin hyvin, jonka halusin nähdä yhä uudestaan ja uudestaan. Sakarin ruskeat kiharat olivat venähtäneet pituutta hartioille, muuten hän oli sama pitkä ja hoikka itsensä kuin oli ollut silloinkin. Pitkät, sirot, melkein tyttömäiset sormet hypistelivät hiussortuvaa poskella. - Et sinäkään, sanoin ravistaen hiuksiani. Ja Sakari hymyili edelleen koko kasvoillaan sellaista aitoa hymyä, jollaista olin vuosikaudet toivonut näkeväni ihmisten kasvoilla. Kuljimme eteenpäin yhdessä, hiljaa, kumpikaan ei uskaltanut kysyä niitä polttavia kysymyksiä, jotka olivat samanlaisina kummankin mielessä, jotka janosivat vastausta niin lujaa, että pää tuntu melkein räjähtävän. Mutta kumpikin pysyi hiljaa, aina välistä kätemme hipaisivat toisiaan ja ylitseni levisi lämmin värähdys. Halusin niin paljon enemmän, halusin selvityksen kaikkeen vuosien aikana tapahtuneeseen, vastauksen siihen, miksi ihmeessä lakkasimme pitämästä yhteyttä, vaikka jokainen oli sitä mieltä, että meidän olisi kuulunut olla yhdessä ajasta ikuisuuteen. Ajatukset mylläsivät päässäni tiemme kulkiessa kohti pientä, hiljaista kahvilaa, jonne kuljeskelumme päättyi. Minä en tilannut mitään, minulla ei olut rahaa. Sakari johdatteli meidät aivan kahvilan perimmäiseen soppeen, hämärään pöytään. - Tuota... aloitimme kumpikin yhtäaikaa. Sitten hymyilimme, ja tunsin kuinka jää alkoi väliltämme pikkuhiljaa sulaa. Ja tiesin silloin, että joku päivä välimme olisivat entisen kaltaiset, lämpimät ja välittömät. Ei aina tarvinnut sanoja, luin vastauksen Sakarin silmistä, noista tummista silmitä, joita kehystivät yhtä tummat ripset ja tuuheat kulmakarvat. Hänen ihonsa oli silinnyt vuosien myötä, ei enää finnejä, vaan kuulas, kaunis hipiä. Vaikka Sakari oli vanhempi ja kokeneempi elämän saralla, aina kahden kesken ollessamme hän tuntui ujolta ja epävarmalta, pieneltä pojalta, joka miettii uskaltaako hän pyytää ihastustaan treffeille.

Kommentit