Kirjoitukset

Rebecca

Veronica94, 04.04.2008 20:05
Katsottu 1373 kertaa

Rose seisoi yksin rannalla. Kylmä tuuli puhalsi hänen kasvoilleen ja tuntui jäädyttävän kyyneleet hänen silmissään. Hän ei voinut uskoa, että vielä viikko sitten he olivat kävelleet yhdessä rantaa pitkin ja nauraneet. Hän ja Rebecca. Ja nyt Rebecca oli poissa. Oli ollut aurinkoinen päivä ja Rose ja Rebecca olivat lähteneet yhdessä kävelylle. He olivat ajatelleet tehdä eväsretken rantaan. Meri oli aaltoillut kevyesti ja Rebecca oli mennyt poimimaan aivan rannasta sileitä kiviä. ”Nämä ovat sinulle”, Rebecca oli sanonut. ”Tuo yksi muistuttaa sinua. Silloin kun suutut ja silloin kun avaat sydämesi minulle. ’Oi, Becca, minusta tuntuu että Thomas pitää minusta. Mitä luulet, olisiko minulla mahdollisuuksia?’” Rebecca dramatisoi ja esitti siskoaan vuodattamassa sydäntään. ”Älä viitsi”, Rose vastasi ja tökkäsi Rebeccaa. ”Senkin hupsu!” Koska oli ollut niin suotuisa ilma, Rose ja Rebecca olivat päättäneet lähteä kävelylle vähän kauemmas. Tuuli oli puhaltanut nurmikkoa ja kauempana oli näkynyt heidän kotikylänsä. ”Katso!” Rebecca huudahti ja osoitti vuorelle. ”Tuolta on varmasti uskomattomat näköalat!” Rose oli pudistanut päätään kaksoissiskon päähänpistolle, mutta lähtenyt kuitenkin mukaan. He olivat kiivenneet yhä ylemmäs ja ylemmäs. ”Becca, eikö meidän pitäisi mennä jo alas? Täällä tuulee niin lujaa”, Rose oli sanonut. Mutta Rebecca oli vain jatkanut kapuamistaan. Kun he olivat tulleet huipulle, oli Rebecca huokaissut ihastuksesta. Vuorelta tosiaan näki kauas, melkein Cardiffiin asti! ”Katso tätä maisemaa! Eikö ole upea?” oli Rebecca kysynyt. ”Juu, onhan tämä kyllä hieno, mutta minä tosissani luulen, että meidän pitäisi mennä alas. Aurinko alkaa laskea ja äiti huolestuu, ellei meitä ala kuulua viimeistään kahdeksalta kotiin”, Rose oli vastannut. ”Hyvä on. Mutta katson merta vielä kerran.” Rose oli pahaa-aavistamattomana kääntynyt ja katsellut kylälle päin. Oli todella kaunista, kun auringonsäteet värjäsivät puiden latvat punaisiksi. Seuraavaksi Rose olikin jo kuullut kiljahduksen ja kallion murenevan siskonsa jalkojen alla. ”Becca!”, oli Rose kiljunut. Mutta Rebecca vain putosi yhä alemmas ja alemmas, kunnes Rose kuuli vaimean loiskahduksen kaukana alapuolellaan. Sitten oli tullut hiljaista. Rose ei ollut osannut tehdä muuta kuin tuijottaa alas, alas, yhä alemmas, sinne missä Rebecca lepäsi. Kyynel valui alas Rosen poskelta. Kuinka hän voisi unohtaa siskonsa? Hänen olisi pitänyt estää Rebeccaa menemästä sille typerälle kalliolle. Oli hänen syytään, että Rebecca kuoli. Ja mitähän mahtaisi lukea Rebeccan hautakivessä? Syntynyt 1990, kuollut 2006. Levätköön rauhassa. Ne sanat eivät yksinkertaisesti riittäneet kuvaamaan Rebeccaa. Ja muistaisivatko äiti ja isä vielä kymmenen vuoden kuluttuakin, kuinka Rebeccalla oli tapana nauraa? Rose oli vihainen itselleen, Rebeccalle ja sille typerälle kalliolle. Miksi juuri Rebecca? Rose olisi voinut antaa kaiken omaisuutensa, jos vain olisi vielä voinut puhua siskonsa kanssa. Rose istui läheiselle kivelle, kietoi kädet jalkojensa ympärille ja painoi pään polviinsa. Hän kirjoittaisi muistokirjeen siskolleen ja laskisi sen virran mukaan. Rose otti mustekynän ja palan paperia. Rakas sisko, Kaipaan sinua päivä päivältä enemmän. Tiedän että olet poissa, enkä voi enää kuulla ääntäsi. On vaikeaa tajuta sitä. Olen niin yksin maailmassa. Mietin, miksi kohtalo sattui juuri sinun kohdallesi. En unohda sinua. Mutta jos en voi nähdä sinua tai tuntea kosketustasi, en tiedä mitä teen. Joka päivä rukoilen, että löydät tämän viestin. Ja että näkisin sinut vielä kerran. Rakastan sinua, Rose

Kommentit