Kirjoitukset

Erika, jalanjälkien kaiku

-z-, 06.04.2008 14:02
Katsottu 1662 kertaa

Erika ei huomannut itkevänsä, ennen kuin pisara putosi hänen edessään nököttävään tuoppiin, saaden kultaisen nesteen pinnan hetkeksi väreilemään. Hätkähtäen hän havahtui nykyhetkeen. Baari oli alkanut hiljelleen tyhjetä, valomerkki oli ilmeisesti jo annettu. Hän istui yksinään nurkimmaisessa pöydässä, väljähtänyt oluttuoppi puolillaan nuhruisella puupinnalla. Erika sysäsi juoman kauemmas, keräsi tupakat taskuunsa ja lähti astelemaan narikalle. Portsari -iso ruskeasilmäinen lihaskimppu- ojensi hänelle hänen nahkatakkinsa ja toivotti turvallista kotimatkaa. Ulkona Erika sytytti tupakan, nauttien sen pehmeästä mausta ja tutusta, rauhoittavasta vaikutuksesta. Mereltä puhaltava hyinen viima iski napakasti vasten kasvoja, saaden kalpeat poskipäät punertamaan ja jo ennestään arat silmät vuotamaan vettä. Hän ruttasi tumpin hiekkaiseen loskaan buutsinsa kärjellä ja työnsi kylmästä kangistuneet sormensa syvälle takkinsa taskuihin. Vasen käsi tapasi taskunpohjalta jotain kovaa ja metallista. ´Kuinka typerää häneltä.`Erika ajatteli kiertäessään sormensa autonavainten ympärille. Erika sai kiskaista voimiensa takaa, ennen kuin vanhan Toyotan ovi suostui parahtaen aukeamaan. Hän solahti tottuneesti ajajan istuimelle ja työnsi vapisevin ottein avaimen virtalukkoon. Auto käynnistyi nätisti hyrähtäen -mikä oli harvinaista- ja Erika napsautti lämmittimen päälle. Odotellessaan huurtuneiden ikkunoiden selkenemistä hän kallistui selkänojaa vasten, sulki silmänsä ja päästi jo viikkoja kertyneen taakan putoamaan harteiltaan. Kuumat, suolaiset kyynelnorot juoksivat valtoimenaan pitkin hänen kasvojaan, vaan hän antoi niiden tulla. Tai pikemminkin, Erika ei enää pystynyt niitä pitelemään. Äidin kuolema, hautajaiset, Leon ja Hillen verinen taistelu "oikeudenmukaisesta" perinnönjaosta... Hän tunsi itsensä ulkopuoliseksi, muukalaiseksi oman perheensä sisällä, joka oli muuttunut laumaksi toisiaan näykkiviä hyeenoja, jotka repivät kilpaa parhaita saalispaloja. Erika ei halunnut mitään. Suru äidin poismenosta oli vielä niin tuore, haava niin vereslihalla, ettei hän kyennyt ajattelemaan mitään niin tyhjänpäiväistä, kuin perinnönjakoa. Erika kopautti nyrkillään kojelautaa, kopautti uudelleen, tällä kertaa kovemmin ja pihisten suhissut lämmityslaite heräsi vinkuen eloon, alkaen hönkiä autoon, kuumaa kuivaa ilmaa. Hän tiesi olevansa äärettömän typerä työntäessään vaihteen silmään ja peruuttaessaan pois parkkiruudusta. Hän oli juonut enemmän kuin tarpeeksi -enemmän kuin jaksoi muistaa-. Lumeton, kylmä maa ja maantie, oli kauttaaltaan mustan jään peitossa, eikä tielle kertynyt vesiloska ainakaan parantanut ajoturvallisuutta. Äiti olisi halveksinut häntä, jos olisi nähnyt hänet nyt. Mitä väliä sillä enää oli? Mitä väliä oli millään, mitä hän teki tai jätti tekemättä? Erika ajatteli sumeasti. Vanhimmat sisarukset kävivät keskenään sotaa, eikä hänen isänsä välittänyt pätkän vertaa mistään muusta, kuin itsestään ja omasta surustaan. Ja Eero -hänen ihana, rakas pikkuveljensä- oli alkanut vihata häntä koko pienen sydämensä voimalla. Erikan sielua polttivat veljen syyttävät sanat, sanat jotka hän itsekin tiesi todeksi. Eeron katkera, surusta värisevä ääni, joka huusi hänen peräänsä; "Sinä lupasit Erika! SINÄ LUPASIT TULLA!!!" Erika kiljahti pelästyneenä auton alkaessa heittelehtiä pimeällä tiellä. Vauhti oli täysin hänen huomaamattaan kiihtynyt 100km tunnissa, eikä hän pystynyt tekemään yhtikäs mitään Toyotan tempautuessa kyljelleen, hänen kääntäessään liian nopesti rattia saadakseen auton takaisin hallintaansa. Ajovalot leikkasivat mustaa, tyhjää ilmaa. Erika kuuli oman huutonsa yli ryminän, joka aiheutui auton kiepahtamisesta ojan penkereen yli katolleen ja siitä uudelleen kyljelleen. Jotain iskeytyi rajusti vasten oikeaa kylkeä, saaden väsyneen metallin murtumaan ja kirskumaan kuin tuskissaan. Erika tunsi lasisateen päällään ja ehti maistaa suuhun tulvahtavan veren, ennen kuin repäisevä tuska iski hänen rintakehäänsä vieden häneltä tajun. Erikan pää oli raskas ja siihen sattui hirvittävästi hänen palatessaan tajuihinsa. Ihmeellinen utu verhosi kaikkea, mihin hän yritti tarkentaa katsettaan, eikä hän voinut hengittää kunnolla. Hitaasti hänen aivonsa rekisteröivät syyn. Turvavyö puristi hänen kaulaansa painaen henkitorvea. Erika haparoi soljen lukkoa paniikinomaisesti, kunnes äkkiä lukko napsahti auki, löysäten vyön hänen ympäriltään. Kipuaalto värisytti Erikan hentoa vartaloa, hänen lyhistyessään ovea vasten. Tuulilasi oli murusina, puhelinpylväs -ainoa asia, joka seisoi laajalla peltoaukealla- oli tullut puoleksi auton sisälle, vääntäen sen kummallisen muotoiseksi metallimöhkäleeksi. Erika ei kuullut muita ääniä korviensa huminan lisäksi. Ei tuulen vienoa valitusta, ei lähestyvää sireeniä, ei mitään. Mutta hajun hän tunsi. Pistävän, voimistuvan bensan hajun joka tukki hänen sieraimensa ja suunsa. Hän näki kipinätkin, mutta ei tiennyt johtuivatko ne näköhäiriöistä vai jostain muusta. Vaan sitten hän tunsi savun, palavan muovin kitkerän tuoksun. Erika ei ehtinyt nähdä paikalle saapuvaa pelastuslaitoksen autoa, ei ambulanssia. Ei myöskään 18-vuotis syntymäpäiväänsä.

Kommentit