Kirjoitukset

Ruska

Butterfly, 12.04.2008 11:45
Katsottu 1784 kertaa

Alas katukiveykselle leijaili ensimmäinen hapertunut tammenlehti. Ihmiset pysyttelivät visusti sisätiloissa, ainakin ne, joilla oli koti. Tästä syystä syksyn muutoksen huomasivat ainoastaan vaaleanharmaa, likainen kulkukissa, sekä pieni, räikeänkeltaiseen sadetakkiin sonnustautunut tyttö. Hän kyhjötti kerrostalon oviaukon suojissa, toisessa kädessään punainen, repaleinen sateenvarjo. Sateensuojan alta rönsyilivät tytön kullankeltaiset kiharat. Tyttö oli Miili, koditon kaupunkilainen, joka vietti päivänsä milloin missäkin. Hänellä oli piilopaikkoja ympäri kaupunkia, kuten tuuhea, voimakkaasti tuoksuva sireenipensas, joka nyt tosin seisoi keskellä puistoa yksinäisenä, alastomana. Oli myös toinen, vanha, hylätty puumaja, joka keikkui kiikkeränä suuren ostoskeskuksen pihan yläpuolella, jossa riitti aina vilinää. Miili oli menettänyt vanhempansa ollessaan tuskin kymmentäkään, ja siitä asti hän oli seikkaillut kaupungin sokkeloisilla, hyväntahtoisilla kujilla. Ei Miili ollut onneton, mutta joskus hän kaipasi seuraa ja läheisyyttä. Usein tyttö huvitti itseään kertomalla ohikulkevista ihmisistä, heidän tavoistaan ja tavaroistaan, tai lemmikeistään tarinoita. Ja niissä hän oli aika haka! Kulkukissa hyökkäili kohti tammenlehtiä, joka liikkui ja pyörteili pitkin katua. yrityksessään onnistumatta kissa alkoi haistella läheisten roskapönttöjen antimia. Miilin tarkat, hailakanvihreät silmät seurasivat herkeämättä harmaan kollikissan liikkeitä, sähäköitä päänheilautuksia, kun sen häntä taipui karrelle, ja selkä köyristyi. Sanat pyörivät Miilin kielen päällä hyvän tovin, ja kesti pitkään, ennen kuin hän aloitti uuden tarinansa. ”Suuri, harmaaraidallinen kissa.. hmm.. Molli?… niin.. Molli saa kelvata, oli erittäin hemmoteltu. Mollin omistaja, kurvikas, pinkkiin pitsihörhelöluomukseen ahdettu, ei tajunnut, että Molli tarvitsi ainoastaan ruokaa aamuin illoin, pari virikettä, ulkoilua sekä hellyyttä. Sen sijaan pitsihörhelönainen, kutsukaamme häntä vaikka neiti Somaksi, niin, neiti, hän oli naimaton, hemmotteli Mollia extra – suolatuista silakoista kissamanikyyreihin. Molli kyllä otti kaiken vastaan innoissaan, mutta sen jälkeen sille tuli paha olo, ja se kaipasi ainoastaan raikasta ulkoilmaa. Kun Molli meni kerjäämään tummavivahteisen puuoven eteen päästäkseen ulos, neiti Soma tuli paikalle, ja vei Mollin koriinsa. ”Meidän Molli-pieni, kultamuru ei lähde ulos, ettei vain katoa” tämä leperteli kissalleen, joka rimpuili vastaan. Eniten Mollia veti ulos naapurin upea, kultaturkkinen, pörröhäntäinen kissaneiti, joka käveli usein valkoisen puuaidan päällä, keimaillen, ja heilutellen tuuheaa valkotupsuista hännänpäätään. Molli mourusi serenadia ikkunan takaa, kun kultaturkki taas ilmaantui paikalle. Mollin teki kovasti mieli kissaneidin luo, mutta sillä oli myös velvollisuuksia neiti Somaa kohtaan, olihan tämä omistanut ja pitänyt hänestä huolta pienestä pennusta asti. Molli päätti tehdä molempien mielihalujensa mukaan, ja etsi tassuihinsa neiti Soman musteen, ja kaatoi sitä varovaisesti paperin päälle, ja länttäsi sitten molemmat etutassunsa siihen. Se lupasi äänettömästi palata niin pian kuin vain olisi mahdollista. Molli pujahti avonaisen ikkunan raosta, ja hyppäsi joustavasti alas ikkunalaudalta. Tassut ottivat pehmeästi maahan. Molli kiiruhti kultatukin luokse, ja sai maistaa pienen palan vapautta. Kun kulta- ja harmaaturkkiset pennut olivat kasvaneet, Molli päätti pitää lupauksensa. Pettymys oli suuri, sillä kollin oltua pitkään poissa, neiti Soma oli hankkinut uuden kissan, ainakin yhtä lihavan ja mukavuudenhaluisen, kuin Mollikin oli ollut. Uusin oli musta kissa, joka kyhjötti nyt tyytyväisenä, raajat roikkuen neiti Soman pitsipeitteisessä sylissä.” Miili piti pienen hengähdystauon, ja etsi katseellaan ”Mollia”. Ensin hän luuli, että kulkukissa oli jo ehtinyt lähteä, mutta sitten hän huomasi läheisessä lehtikasassa liikettä, pienet tarkkaavaiset silmät välkähtivät odottavasti, ja Miili jatkoi tarinan loppuun: ”Ensi alkuun vapaus tuntui Mollista hienolta ja jännittävältä, ei ollut sääntöjä, eikä ylihuolehtivaa neiti Somaakaan, jota kissa kaikesta huolimatta kaipasi. Molli laihtui myös valtavasti, sillä ruokaa oli niukasti. Kaikki mitä se sai kasaan, oli muutama, ikivanha, ruotoinen kalantähde, sekä satunnaiset ruoanjäänteet likaisissa roskapöntöissä. Sen oli myös ikävä neiti Soman tarjoamia herkullisia ruokia, joka sai nytkin kissan vatsan kurisemaan. Välillä Molli palasi kissaneidin luo, ja auttoi pentujen hoitamisessa, mutta viimeistään silloin, kun kulta-harmaat pennut luovutettiin uusiin koteihin, Mollin ja Pörröhännän romanssi kuihtui kasaan. Mollista tuli taas poikamies, joka sai itse pitää huolen selviytymisestään. Onneksi kaupungissa on myös muita ystävällisiä asukkaita. Molli on jo tuttu näky kaupungin katukuvassa, ja siksipä sille jätetäänkin usein rappusille kipossa ruokaa, sekä hieman silavaa. Molli asustaa vanhan Rubert- herran luona, joka antaa kissan kulkea vapaasti. Molli ei siis enää ollutkaan kulkukissa, vaan onnellinen kisuli, jolla oli oma koti. Sellainen oli Mollikissan satu. Loppu!” Miili henkäisi syvään saatuaan tarinansa päätökseen. ”Molli” tuli uteliaana lähemmäs, ja se haisteli tytön jalkaa tovin. ”Mikäköhän sinunkin oikea elämäntarinasi on..?” Miili pohti hiljaa, ja sipaisi kurittomat otsakiharat takaisin sadetakin keltaisen hupun alle. Kissa antoi Miilin rapsuttaa itseään. Samassa lähistöllä aukesi ovi, joku vihelsi, ja huusi: ”Mozart, tänne!” Molli alias Mozart kääntyi katsomaan Miiliä, ja juoksi sitten äänen suuntaan, lipuen harmaan illan varjoissa oven suuaukkoon, ja siitä sisään. Miili kurkisti ovisyvennyksestä, ja näki vasemmalla puolellaan nuorehkon naisen, joka sulki juuri oven Mozartin perästä. ”Se ei siis ollutkaan oikeasti kulkukissa!” Miili hihkaisi onnellisena, saatuaan keksimäänsä tarinaan todellisen, hienon lopun. Päivä vaihtui iltapäiväksi, mutta sitä ei harmauden takia huomannut, jos ei sattunut tuijottamaan täysipäiväisesti kelloa. Noin puoli seitsemän aikaan, sen Miili tiesi, koska kirkonkellot löivät usein siihen aikaan, alkoivat ensimmäiset, hiljaiset, varmat sadepisarat tanssahdella katukiveyksellä. Ne ropisivat rytmikkäästi takoen silti herkästi maanpintaa, saaden sen kimaltelemaan. Kylmä ilmavirta leyhähteli Miilin suojapaikassa, ja sai tytön hieman värisemään. Hän toivoi, että Molli - Mozartilla oli kaikki hyvin. Ennen kuin pisarat alkoivat putoilla kasvavalla voimalla pauhaten ja riekkuen, Miili huomasi, miten puut hehkuivat punaista, vihreää, ruskeaa, keltaista, oranssia, kaikki värejä. Ne kimalsivat kastepisaroista, tanssahtelivat tuulen mukana, huojuivat tasaisesti, pyörähtelivät ja kiljahtelivat jouduttuaan puhurin mukaansa raastamaksi. Ohitse kulki vain harvoin satunnainen auto tai ihminen. Useimmat kulkivat hartiat korvissa, selkä kyyryssä, kasvoillaan mitäänsanomaton, synkkä ilme, askeleet olivat harppovia, määrätietoisina ne suuntasivat kohti lämmintä kotia, ja kenties maittavaa ateriaa ennen kaivautumista lämpimien peittojen alle. Vaikka Miili huomasi monta kiinnostavaa yksityiskohtaa ihmisissä, hän ei saanut päähänsä millään uutta tarinan alkua. Kieli tuntui suussa paksulta ja karhealta, kitalaki oli kuiva, ja aivot tuntuivat lopettaneen toimintansa. Siitä huolimatta Miili nousi piilostaan, avasi punaisen sateenvarjonsa, joka rankassa vesisateessa näytti paremmalta, kuin uutena ostettu. Miili tanssahteli mukulakivikadulla tuulen riuhtoessa ja riepotellessa leiskuvia lehtiä hänen ympärillään. Kullankeltainen ja syvänpunainen vaahteranlehti leikkivät hippasta tytön ympärillä tämän tanssahdellessa vesisateessa vaaleat kiharat villisti välkkyen. Muiden päivä saattoi olla harmaa, mutta hänen päivänsä hehkui ruskan kaikissa väreissä.

Kommentit