Rekisteröidy jäseneksi
Miksi rekisteröityä?
Salasana unohtunut?
pinde, 13.05.2008 19:07
Katsottu 1282 kertaa
Ovikello pirisi. Kello oli jo kaksitoista aamulla. Oli kesäloma. Taas yksi niistä kesän huumaavista "tropiikkipäivistä" oli jo kauneimmillaan , kuten ruukasimme sanoa ystävieni kanssa. En tiennyt mitä ajatella. Halusin vain vaipua takaisin unimaailmaan, joka vaikutti niin suurelta helpotukselta kaikkeen. Ei enää haikeutta, epätoivoa, inhoa, vihaa, kyyneleitä ja katkeruutta. Pari päivää sitten olin ymmärtänyt erään tärkeän faktan, joka koski omaa elämääni. Olin vain ollut oma itseni, ja se tuntui hyvin vaikealta. Olin uskotellut itselleni asioita, jotka eivät olleet totta. Olin keksinyt tekosyitä, jotta oloni olisi hieman enemmän rakastettu. Halusin vain kadota pehmeyteen ja hyvään oloon. Kun taas tänään asia oli toisin. Minun piti kohdata se. Hän, jonka kanssa minun oli tarkoitus tehdä vielä 36-vuotiaana kesän ensimmäinen kukkaseppele, joka lopulta varisisi ja näyttäisi aivan pikkulapsen tekoselta. Hän, kenen kanssa minun piti pestä ikkunoita ja leikkiä puolukoilla. Minä, jota loppujen lopuksi syytettiin useimmista asioista, arvioin vain mielelläni naapureiden pihoja. Pihoja, joilla ruoho oli raikkaan vihreää ja kukat kukkivat. Kun taas minun oman pihan ruoho oli paikoittain palanut ja kasvoi huonosti. Vertasin pihaani aina muiden pihoihin. Halusin silti uskoa, että pihani vielä kukkisi jonain päivänä, eikä se jäisi niin mitättömän näköiseksi ja rumaksi. Menin avaamaan ovea. Käteni vapisivat. Tänään se tapahtuisi. En olisi enää sokea. En alistuisi enää toisen ihmisen tahtoon. En enää päästäisi tunteitani valloilleen ja olisi se naapurin pikkutyttö, joka haluaa kaupasta suurimman tikkarin itselleen. Olisin vihdoin nainen. Nainen, jonka ei tarvitse vapista. Nainen, jonka ei tarvitse miettiä syitä. Nainen, joka voisi vihdoin elää.