Kirjoitukset

Lapsuudenystävä

Milena, 30.05.2008 19:25
Katsottu 2417 kertaa

Sanna asui naapurissamme, taivaansinisessä omakotitalossa jonka katolla oli peltikukko. Sellainen, joka kääntyilee tuulen mukana. Minä katselin sitä, ja päätin aina, että jos tuulee pohjoisesta, Sanna ei pidä minusta, jos etelästä, voisin mennä huoletta leikkimään. Vanhempani sanoivat, että minä olen allerginen pohjoistuulelle. Halusin olla kotona, omassa huoneessani piirtämässä tai lukemassa, jos tuuli pohjoisesta. Kiusoittelivat. Etelätuulen aikaan notkuin pihalla tai Sannan kotona, jos oli muuten kylmä, tai jos Sanna niin halusi. Me leikimme yleensä teekutsuja tai kotia. Minä olin oikea pehmoisä, latelin rakkaudentunnustuksia Sannalle. Usein meillä oli vauvakin, joka toinen kerta minä sain päättää nimen, joka toinen kerta Sanna. Minä annoin vauvan nimeksi yleensä Sanni tai Santeri, Anna tai Anni, jotain, mikä muistuttaisi mahdollisimman paljon Sannaa. Sannan keksimät nimet olivat kauniita ja monimutkaisia: Serafiina, Josefiina, Annastiina, Annabella. Ulkomaalaisia nimiä. Hänen isänsä matkusti ulkomailla paljon, ja kertoi aina tarinoita kauniista naisista ja komeista miehistä, joilla oli juuri tuollaisia jännittäviä nimiä, kuten Leopold tai Rudolf, Jennifer, Lisbet, Violet. Sinä eräänä päivänä tuuli idästä. Silloin oli yleensä hyvä mennä Sannalle, joskus saattoi tulla riitaa, mutta oltiin kavereita. Silloin Sanna ei rakastanut eikä vihannut. Mutta nyt kun tulin, näin heti, ettei kaikki ollut kohdallaan. Sannan äidin hiukset hapsottivat ympäriinsä. Olimme silloin Sannan kanssa neljännellä, ja juuri oppineet sanan "hapsottaa". Me hoimme sitä jatkuvasti, joka yhteydessä. Leena, Sannan äiti, oli pukeutunut harmaaseen aamutakkiin, eikä hänellä ollut meikkiä. Silmät olivat punaiset ja kasvot kalpeat. Kun menin yläkertaan, löysin Sannan vaatekomerosta nyyhkyttämästä. "Meän äiti ja iskä eroo", Sanna takelteli murresekoituksellaan. "Semmoista sattuu. Halluukko että lohutan?" kysyin omalla sekakielelläni. Sanna vastasi nyökkäämällä ja vetäisi minut vaatekomeroonsa. Halasimme pitkään ja lämpimästi. Minä tunsin olevani liekeissä, sähköimpulssit kulkivat päästä varpaisiin. Olimme neljännellä luokalla, kohta kehittymässä pikkuhiljaa. Se olisi ehkä ollut viimeinen yhteinen kesämme joka tapauksessa. "Tullooko parempi mieli?" kuiskasin, huulet miltei Sannan korvassa kiinni. "Tuloo. Kiitos, Antti", Sanna vastasi ja suukotti minua poskelle. Se oli ensisuudelmani, jos ei lasketa joitakin sukulaisten ällöttäviä poskipusuja. Sannan huulet tuntuivat pehmeiltä ja lämpimiltä, ja vaikkei suudelma kohdistunutkaan suuhun, en unohda sitä koskaan. Olimme hetken hiljaa toistemme syleilyssä, siellä ahtaassa vaatekomerossa. Minä silitin Sannan pellavaisia hiuksia, vaaleita ja viattomia, kuin hän olisi ollut elovena-tyttö. Me olimme molemmat yhtä viattomia vielä siihen aikaan. "Me saatettaa muuttaa poies pian", Sanna sanoi rikkoen hiljaisuuden. Minä katsoin tyttöä vihreillä silmilläni, enkä halunnut uskoa kuulemiani sanoja. Rakkauteni, Sanna, josta piti tulla vaimoni sitten, kun kasvamme aikuisiksi. Sanna, jonka kanssa meidän piti saada seitsemän lasta, joista joka toiselle antaisin minä nimen, joka toiselle Sanna. Ja minä antaisin niitä Sannasta muistuttavia nimiä, Sanna taas ulkomaalaisia ja hienoja. Aivan niinkuin leikeissämmekin silloin, kun tuulee etelästä. "Jääkö teiän iskä sitte tänne assuun?" kysyin kauhuissani. En pitänyt Sannan isästä, en edes tiennyt hänen nimeään. Minulle mies oli aina vain herra Saarenoja. "Emmää tie. Kai ne myy tän asunnon, äitee ei halluu jäähä tänne ainaskaan. Se sanos, että se ei asu samassa kämpässä, johon iskä lahtas huoriaan aina kun soli meän mökillä miun kansa kesällä", tyttö sanoi terävästi. Sanat särähtivät korvissani, en ollut koskaan kuullut Sannan puhuvan niin rumasti ja vihaisena. "Muutatteks te kauaski?" uskaltauduin lopulta supisemaan. Sanna vastasi olankohautuksella, kuten tavallisestikin ollessaan epävarma. "Voi olla. Äitee halluu ehkä mennä johonni mummon lähelle tai jonneki, mummo assuu aika kaukana, melekeen Helsingissä asti. Mutta äitee ei kyllä Helsinkiin halluu, se on saanu tarpeekseen helsingin herroista, niinko se ite sannoo", rakas naapurintyttöni kertoili topakasti. Minusta oli kaunista kuunnella hänen puhettaan, sitä murretta, jonka hän oli omaksunut matkoiltaan ja vierailuiltaan erilaisista paikoista. "Miulle tuloo sinnuu ikävä", kuiskasin, moiskautin mojovan pusun keskelle hänen surullista suutaan ja juoksin äkkiä ulos vaatekomerosta, Sannan huoneesta, koko asunnosta. Juoksin koko matkan kotiin asti, enkä tullut pois huoneestani, en ennen päivällistä. Seuraavina päivinä tuuli pohjoisesta, Sanna ei tullut käymään, enkä minä mennyt heille. Viikon loppupuolella katsoin, kuinka muuttoautot toisensa perään hakivat tavaraa taivaansinisestä omakotitalosta, jonka pihalla oli omenapuita ja perennoja. Tunnistin Sannan huoneen tavarat, ja näin, kuinka Sannan itkenyt äiti ahtautui autoon tytön kanssa. Yritin vilkuttaa, mutteivät he nähneet. Tietenkään. Kolmen kuukauden kuluttua sain kirjeen, jossa kerrottiin, että Sanna on muuttanut Kirkkonummelle mummonsa naapuriin. Osoitetta ei ollut merkitty, enkä osannut kuin säilöä kirjeen lipastoni laatikkoon. Vuodet vierivät. Minä täytin kolmekymmentäkuusi, menin naimisiin ja muutin ensimmäisestä omasta asunnostani, kerrostalokaksiosta, keltaiseen puuomakotitaloon. Vaimoni Annelise synnytti minulle kolme lasta, joiden nimet hän päätti ja joiden kasvua sain seurata. Tuli kesä, jolloin Annelise piti kolmekymmenvuotisjuhlat, vanhin lapsemme Tiia, joka oli kymmenvuotias, päätti lopettaa pianonsoiton ja pukeutua mustaan. Seuraava lapsemme, kahdeksanvuotias Oscar, jäi luokalleen, ja nuorimmaisemme, Ella, odotti esikouluun pääsyä. Annelise kutsui kolmekymppisiinsä sukulaisia, tuttavia, yhteisiä ystäviämme ja työkavereitaan. Minunkin vanhempani kutsuttiin, mutta muut sukulaiseni eivät saaneet kutsua. Tuskin sitä odottivatkaan. Tiia ei halunnut esiintyä, meni huoneeseensa kuuntelemaan Nirvanaa, eikä suostunut syömään kakkua, koska siinä oli liikaa kaloreita. Annelise koetti puhua tytölle järkeä, mutta minä taivuttelin kauniin vaimoni, jonka iho oli sileä ja valkoinen niskastakin, keskittymään itseensä. Juhlien edetessä minua esiteltiin monille aivan uusille ihmisille, lähinnä Annelisen työtovereille. Katselin sivusta, kuinka eräs minusta niin tutunnäköinen naishenkilö seisoskeli yksinään boolimalja kädessään omenapuumme alla. Lopulta Annelise johdatti minut hänen luokseen. "Antti, tässä on työkaverini Sanna Saarenoja. Hän työskentelee hieman alemmissa tehtävissä", vaimoni esitteli, korostaen heidän eroaan. Minusta tuntuu, että hän oli peloissaan, sillä minä tunsin heti ne sähköimpulssit vartalossani, kun kuulin Sannan nimen. "Me tunnemmekin jo", Sanna sanoi hiljaa, muttei hymyillyt. Minä yritin hymyillä, mutta sain aikaiseksi vain hölmönnäköistä suupielten nykimistä. Tungin käden taskuuni, vanha ystäväni ei selvästikään halunnut kätellä. "Lapsuuskavereita", nyökkäsin. Sanna puhui korostetun kirjakielisesti, tuntemani murre oli tipahtanut vuosien kuluessa pois. Minunkin murteeni oli kadonnut, olinhan muuttanut sivistyksen pariin, Vantaalle, jo opiskeluvuosinani. Muistin kuitenkin heti sen yhteisen kielen, joka oli kuitenkin niin erilainen. Annelise nakkeli niskojaan ja poistui tekohymy kasvoillaan muualle. Minä istuuduin varovasti omenapuun juureen, ja viittoilin Sannaa tekemään samoin. "Ollaan menetetty aika monta vuotta", naurahdin. Sanna nyökkäsi vakavana. "Monta kymmentä. Se vaan tuli niin äkkiä, se muutto", hän kuiskasi ja otti kädestäni kiinni. Tiesin, että Sanna muisti sen viimeisen päivän, jolloin näimme. Muisti, mihin olimme jääneet. "Jatketaanko siitä, mihin jäätiin silloin?" Sanna kysyi heleällä äänellään. Yhtä hyvin hän olisi voinut kysyä, onko hän nainen vai mies. "Hei, mulla on vaimo", huomautin hyssytellen. Sanna virnisti kuitenkin varovasti. "Mulla on kauhee vessahätä. Voisitko näyttää, missä teillä on vessa?" hän kysyi ujosti, ja kirjakielenomainen jäykkyys välillämme katosi. Aivan, kuin olisimme todella palanneet johonkin kahdenkymmenenviiden vuoden takaisista kesäpäivistämme. "Tottakai", hymähdin. Huikkasin matkalla Anneliselle, että näytän vain Sannalle, missä on vessa. Sisään päästyämme Sanna halasi minua pitkään. Hän kietoi kätensä kaulani ympärille, hyväili siroilla sormillaan niskaani ja suuteli minua pitkään. Irrottauduin otteesta ja kuljetin hänet hiljaa yläkertaan. Tiian huone oli alakerrassa, ja vaara tulla nähdyksi liian suuri. Menimme makuuhuoneeseen, josta oli oma ovi kylpyhuoneeseen. Se olisi mainio selitys, alakerran vessa oli varattu joten piti tulla ylös. Ja Sanna ehtisi helposti livahtaa huoneesta toiseen, jos joku tulisi. Oli minun vuoroni suudella naista. Nostin vaaleat, pitkät kiharat pois Sannan niskasta ja kuljetin sormiani selkää pitkin alaspäin. Vedin tämän vyötäröltä kiinni pitäen kanssani sängylle. Tunnustelin kiellelläni naisen suuta, hengitin tämän tuoksua. Nyt vuorostaan Sanna vetäytyi poispäin. Hän veti paitani pääni ylitse, avasi rennot kesäfarkkuni ja riisuipa vielä sukatkin. Minä riuhdoin naisen topin pois, revin mihihameen lattialle, sukkahousut pois. Sanna itse tarjoutui avaamaan rintaliivinsä, ja me molemmat riisuimme alushousut itse. Minä avasin sängyn, kävin makaamaan ja odotin, että Sanna tulisi viereeni. Nainen loikkasi viereeni kuin pantteri, enkä voinut olla hymyilemättä. Poissa oli kaikki kainous, ujous ja viattomuus. Emmehän me enää mitään lapsia olleet. Jäimme pitkäksi aikaa makaamaan siihen, minä silittelin Sannan niskaa, joka punoitti, oli varmasti palanut auringossa. Niskassa oli pieniä pisamia, samoin kuin kaulalla ja kasvoissakin. Kohta Sanna kääntyi ympäri, nyt kasvot minuun päin, suuteli vielä ja kietoi jalkansa minun jalkojeni ympärille. Sitten hän nousi, puki nopeasti vaatteet ja pujahti kylpyhuoneeseen siistiytymään. Minäkin koin parhaaksi laittautua takaisin juhlakuntoon. Petasin vuoteen huolellisesti ennen kuin pukeuduin uudelleen. Kuiskasin Sannalle oven läpi, että menisin jo edeltä. Rappuset alas kuljettuani menin Tiian huoneeseen, käskin tytön syömään kakkua ja palasin pihalle. Annelise katsoi minuun kysyvästi, melkein jopa vihaisesti. Minä tunsin punastuvani, ja menin äkkiä hakemaan boolia. Alkoholi oli ainoa, joka voisi olla ystäväni nyt. Olinhan tehnyt väärin, mennyt lankeamaan vanhaan ystävään, lapsuusvuosien naapuriin, tuohon viettelevään, viattomaan elovena-tyttöön. Ikää kolmekymmentäkuusi vuotta. Me olimme aikuisia molemmat, ja minunkin pitäisi osata ottaa vastuu teoistani. Kun Annelise tuli kohti, minä tuijotin häntä suoraan silmiin ja päätin, että tunnustan, jos hän kysyy. Tunnustan, otan avioeron ja muutan Sannan kanssa asumaan, saan ne seitsemän lasta ja voin katsella naiseni, elämäni rakkauden, pisamia ikuisesti.

Kommentit