Kirjoitukset

Ihmeparantuminen

Satuprinsessa, 30.05.2008 19:32
Katsottu 1280 kertaa

Muistan sen surullisen maanantain jolloin isä kuoli. Se oli elämäni epäonnekkain maanantai. Minä olin hiljainen ja kalpea. Siitä päivästä lähtien olin tylsää seuraa ja kaverini eivät enään jaksaneet olla kanssani. Minusta he olivat hirveitä, sillä kuka tahansa jolle sattu jotain hirveää ei pysty aivan heti toipumaan. Kun ystäväni jättivät minut olin aivan yksin suruni kanssa. En halunnut purkaa huoliani äidille sillä hänelle olisi tullut paha mieli. Yhtenä koulupäivänä puoli vuotta isän kuoleman jälkeen opettaja kutsui minut tunnin jälkeen puhumaan. Hän kysyi mikä minua painoi. Ensin ajattelin että en kerro hänelle mitään, mutta tulin ajatelleeksi että puhuminen jollekkin saattaisi auttaa. Onneksi, sillä tämä keskustelu pelasti elämäni. Kerroin opettajalle kaiken ja hän kuunteli ymmärtäväisenä. Sen jälkeen hän sanoi: "Kaisa, luuletko että isäsi olisi onnellinen jos nyt olisi täällä. Luulisi että hän ei nauttisi kun näkisi kalpean naamasi ja elottoman katseesi. Isäsi olisi ylpeä jos osaisit mennä tämän tilanteen yli helposti, mutta et silti ikinä unohtaisi häntä ! Minä voin koittaa auttaa sinua tekemään näin, mutta suurimman osan työstä saat tehdä itse" Sitten opettaja puhui ystävilleni ja minä kävin koulukuraattorilla kerran viikossa. Se auttoi ja tuntui kuin olisin taas sama vanha Kaisa. Nyt en voi kuvitellakkaan että olisin joskus mennyt niin syvälle masennukseen. Olen löytänyt uusia ystäviä, ja harrastanut monta vuotta laulua. Ja vain vanhan ala-asteen opettajan takia. Pidän häneen tosin vieläkin yhteyttä, sillä olen niin kiitollinen hänelle.

Kommentit