Kirjoitukset

Toivo on kuollut

Sari1, 08.09.2008 8:32
Katsottu 1540 kertaa

Martta Nieminen talutti äitiään Helmi Niemistä kohti vanhaa, kaunista kivikirkkoa. Kirkko oli rakennettu joskus 1400-luvulla, mutta Martta ei ollut ihan varma milloin. Kaunis se oli, ajan patinoima, monien sukupolvien juhlakirkkona toiminut. Nyt se toimi heidän juhliensa pitopaikkana, jos hautajaisia voi juhliksi nimittää. Äiti käveli Martan käsikynkässä pienenä ja kumaraisena, keppi toisessa kädessä, hämmentyneen näköisenä. Katsahti välillä tyttäreensä kuin varmistaen, että oli oikeassa paikassa. - Täällä on kaunista, sanoi äiti. - Eikö olekin, vastasi Martta. Aurinko paistaa lämpimästi ja kukat ja puut luovat rauhallisen tunnelman. Miten sinä voit, äiti? Jaksatko kävellä vai huilataanko hetki tuossa penkillä? Meillä on vielä hyvin aikaa, ei mitään kiirettä. - Mikäs minulla, jaksanhan minä, sanoi äiti. Voidaan me istuakin vähän aikaa ja kuunnella lintujen laulua ja ihastella kukkia. Martta talutti äitinsä penkille istumaan ja siinä he, kaksi naista, viettivät hetken lepotaukoa matkalla raskaaseen juhlaansa, isän ja aviomiehen hautajaisiin. Helmi Nieminen oli jo yli 97-vuotias ja Marttakin lähenteli jo 75:ää. Eivät mitään tyttösiä kumpainenkaan. Helmillä oli kaikkiaan kuusi lasta, Martta siinä jossain keskellä. Kaikki muut sisarukset olivat menneet naimisiin, Martta oli ainoa naimaton. - Mitäs varten me täällä kirkkomaalla olemme? kysyi äiti. Ja missä Toivo on? Eikö jaksanut tulla, kun on niin kuuma päivä? Helmi Niemisellä oli vanhuuden mukanaan tuoma dementia ja nykyiset tapahtumat unohtuivat sitä mukaa kuin ne tapahtuivat. Miehellään, Toivolla, muisti oli ollut korkeasta iästä huolimatta vielä kuin partaveitsi, mutta muita vaivoja ja sairauksia oli ollut senkin edestä. - Äiti, me olemme täällä, koska kohta alkaa isän hautajaiset. Muistatko, että isä kuoli kaksi viikkoa sitten? - Onko Toivo kuollut? hämmästeli äiti. Niin, olihan siitä kai puhetta, mutta tuo muisti tekee aina tepposia. Voi, voi, miten minä nyt pärjään ilman Toivoa? Olisi saanut Jumala ottaa minutkin Toivon mukaan. - Vielä ei ollut sinun aikasi, äiti. Kyllä sinä pärjäät, minä lupaan sen. Onhan sinulla minut ja kaikki muutkin lapset, kyllä me sinusta huolta pidämme, sanoi Martta säälinsekaisin tuntein. Hän mietti, miltä tuntui aina unohtaa asiat, varsinkin sellainen kuin oman miehen kuolema. Aina joku siitä muistutti ja suru palasi uudestaan ja uudestaan. - Meillä ei ole edes kukkia arkulle, hätäili äiti. Pitäähän hautajaisissa olla kukkia. - Älä huolehdi, Meeri tuo meidänkin kukkasemme. - Meeri, sanoi äiti mietteliäänä. Niin, Meeri, minun toinen tyttäreni. Ja neljä poikaa, Taisto, Voitto, Urho ja … äiti mietti, mikä olikaan neljännen pojan nimi. Tarmo. Tarmohan se oli. - Hyvin sinä meidät kaikki muistat, sanoi Martta. Hetken istuttuaan naiset lähtivät kävelemään uudelleen kohti kirkkoa. Äiti edelleen Martan käsikynkässä, keppi toisessa kädessä. Meno oli verkkaista ja äiti katseli ympärilleen kuin olisi taas vasta havahtunut missä he olivat. - Täällä meidät vihittiin, sanoi äiti hymyn karehtiessa suupielissä. Isäsi oli niin komea. Minä en ole koskaan rakastanut ketään muuta miestä kuin Toivoa, vaikka olisihan niitä ottajia ollut. Mutta minä halusin Toivon ja olin päättänyt, että Toivo tai ei kukaan muu, muisteli äiti. Isä talutti minut alttarille, jossa Toivo odotti. Se oli elämäni onnellisin päivä. Äiti vaipui jälleen omaan, lohduttavampaan maailmaansa. Oli jälleen nuori morsian, joka innoissaan odotti vihille menoa sen ainoan miehen kanssa, jota oli koskaan rakastanut. Muisteli mielessään, kuinka hän mustassa, pitkässä silkkimusliinimekossaan ja valkoisessa hunnussaan, asteli isänsä käsipuolessa kirkon käytävää kohti alttarilla odottavaa Toivoa. Minä olisin halunnut valkoisen hääpuvun, kun niitä alkoi olla jo silloin. Toiset käyttivät valkoista pukua, mutta äiti sanoi, että mustassa hänetkin vihittiin ja se sai luvan kelvata minulle. Minä ajattelin, että vaikka vanha perunasäkki, kunhan vain naimisiin pääsin Toivoni kanssa. Isä ojensi käteni Toivolle ja me, Toivo ja minä, katsoimme toisiamme silmiin. Nyt ja aina. Yhdessä sen miehen kanssa, jota rakastin enemmän kuin elämää. - Tahdon, sanoi äiti huomaamattaan ja katsoi jonnekin, minne muitten silmät eivät yltäneet. Helmi ja Toivo olivat tavanneet jo koululaisina. Eivät he vielä silloin toisiinsa huomiota kiinnittäneet. Tytöt leikkivät tyttöjen kanssa ja pojat poikien. Mitä nyt joskus pojat tekivät kiusaa lettipäisille tytöille. - Niin kuin silloinkin, muisteli äiti taas ääneen, kun Toivo kastoi lettini mustepulloonsa, kun istui siinä minun takana. Mikä meteli siitä nousi ja opettaja oli vihainen. Kotonakin oltiin vihaisia, vaikka eihän se minun syyni ollut. Äiti leikkasi tukkani, että saatiin se väri pois, ja motkotti koko ajan, että kohta näytät ihan pojalta. Ei silloin ollut tytöillä lyhyttä tukkaa. Sellainen velmu se minun Toivoni oli jo nuorena poikana, jatkoi äiti hymy huulillaan. - Rippikoulukin käytiin yhdessä. Luettiin katekismusta ja pastori oli ankara sille, joka ei osannut kaikkia selityksiä. Siellä minä varmaan Toivon ensi kerran huomasin oikein kunnolla. Toivo oli pitkä, pitempi kuin muut pojat. Aina keksimässä kepposia. Ajoi minua takaa, kun käveltiin kotiin ja kaatoi lumihankeen, nauroi äiti. Minä suutuin sille ja sanoin jotain ilkeää, vaikka juuri rippikoulusta tultiinkin. Enkä minä oikeasti suuttunut. Ei vain sopinut näyttää, että oli ihastunut johonkin poikaan. Sellaista se oli silloin. - Kyllähän me toisiamme katsoimme enemmän kuin muita, vaan jos äiti olisi tiennyt asiasta, olisi siitä noussut hirveä meteli, nauroi äiti. Ainakaan ennen rippikoulun käyntiä ei ollut sopivaa olla ihastunut johonkin poikaan. Mutta minkäs teet, jos sydän sanoo muuta. Ripille päästiin yhtä aikaa ja vähän väliä vilkuilimme toisiamme ehtoollisenkin aikana. Kotona äiti veti minua letistä niin, että tuntui kuin päänahka olisi irronnut. Ei se kuitenkaan siinä vaiheessa haitannut, tärkeintä olivat ne vaihdetut katseet. Mutta olihan se äitikin ne huomannut ja oli tosi vihainen, että ehtoollisella sellaista käytöstä pidettiin. Isä ei niinkään ottanut asiaan kantaa, sen minä muistan. - Seuraavana kesänä pääsin ensi kerran tyttökavereitteni kanssa juhannusjuhlille ilman vanhempien valvontaa. Eihän se äiti mielellään silloinkaan olisi päästänyt, mutta pakko oli, kun oli luvannut, että sitten, kun rippikoulu on käyty, niin sitten pääsee. Voi, että meillä oli hauskaa! Eihän me osattu tanssia, katseltiin vain, kun aikuiset tanssi. Ei meitä aikuiset miehet tanssiin pyytäneet, mutta ei oltaisi mentykään, vaikka joku olisi pyytänytkin. Olihan Toivokin siellä, niin rehvakkaana poikaporukassa. Pitkänä ja komeana. Voi, voi sentään, huokaisi äiti. Näinhän minä, että se minua katseli, kun itsekin katselin sitä. Ja sitten äkkiä käännettiin päitä, ettei toinen mukamas olisi huomannut. Äitiä alkoi naurattaa ja hihitys kuulosti Martan korvissa 15–16-vutiaan tyttösen naurulta. Siitä juhannusjuhlasta se sitten alkoi, se meidän yhdessäolo. Moneskos vuosi nyt onkaan menossa, kun ollaan oltu naimisissa, mietti äiti otsa rypyssä. - Kohta olisi tullut 79:s hääpäivänne, vastasi Martta. Harvalla on onni saada olla niin kauan yhdessä. - Niin, juhannuksena siitä tulee 79 vuotta, totesi äiti käyttäen edelleen preesensiä. Ja joka päivä näinä vuosina olemme rakastaneet toisiamme ja muistaneet sen myös sanoa toisillemme. - Kyllähän me lapset näimme, kuinka onnellisia te olitte, isä ja sinä. Oli hyvä kasvaa kodissa, jossa oli paljon rakkautta. - Joko Toivo kohta tulee, ettei myöhästy omista häistään, hätäili äiti. Äiti oli omissa maailmoissaan, unohtanut, että nyt oli hautajaiset, hänen suuren rakkautensa hautajaiset. Äitiparka, ajatteli Martta. Mitenhän äiti pärjää nyt, kun isä on poissa? Äiti ja isä olivat jo usean vuoden ajan asuneet hoivakodissa, jossa heillä oli oma huone ja omat tavarat, että paikka tuntuisi kotoisalta. Yhteisessä ruokailu- ja oleskeluhuoneessa tarjottiin päivän ateriat ja järjestettiin muutakin ajankulua. Paikalla oli aina henkilökuntaa, oli yö tai päivä, joten apu oli lähellä, jos sitä tarvittiin. Nyt Marttaa kuitenkin huolestutti äidin tulevaisuus, kun isä oli poissa. Isä oli sairastanut jo pitkään sepelvaltimotautia, saanut kolme sydäninfarktiakin, mutta selvinnyt jotenkuten. Sitten oli vielä aikuistyypin diabetes ja tietysti korkea kolesteroli. Isä oli kotoisin Karjalasta, joka sitten oli jäänyt sinne toiselle puolelle, niin kuin isä tapasi sanoa. Sieltähän ne sydän- ja verisuonitaudit olivat lähtöisin. Silti isä oli elänyt vaivoineen vanhaksi, ajatteli Martta. Ihme, ettei sydän ollut vienyt jo aikaisemmin isää hautaan. Lähimmät omaiset istuivat kirkossa ensimmäisellä penkkirivillä. Valkoinen arkku lepäsi katafalkilla kirkkosalin edessä, päällään kaunis kukkakimppu. Vieraitakin oli paljon, olihan isä suuresta perheestä lähtöisin, joten siskojen ja veljien jälkeläisiä oli kirkko täynnä. Muut sisarukset olivat jo kaikki kuolleet, kaksi veljeä jo sodassa. - Kuka on kuollut? kysyi äiti taas. Miksi sinä itket Martta? Ja Meerikin, mitä te itkette? Ennen kuin kumpikaan tyttäristä kerkisi vastaamaan, alkoivat urut soida ja pappi saapui paikalleen pukeutuneena valkoiseen albaan ja niskan takaa kulkevaan violettiin stolaan. Ensin kuunneltiin urkumusiikkia, sitten alkoi varsinainen siunaustilaisuus ja lopuksi laulettiin vielä virsi. Arkun kantajina olivat omat neljä poikaa ja kaksi vanhinta pojanpoikaa. Martta otti jälleen äitiä käsipuolesta ja antoi kepin toiseen käteen, ja he lähtivät ensimmäisinä kulkemaan arkun perässä. Ulkona arkku laskettiin työntörattaille ja hiljainen seurakunta käveli arkun perässä hautapaikalle. Arkku nostettiin kärryiltä ja kantajat laskivat arkun hautaan, jonka päälle asetettiin kupu ennen kuin hauta luotaisiin umpeen. Oli vuorossa kukkien lasku haudalle ja Martta talutti äitiään hautakummun ääreen. Äiti oli niin pikkuinen mustassa mekossa ja mustissa sukkahousuissa. Näytti vielä pienemmältä kuin tavallisesti. Meeri tuli heidän mukanaan kantaen kukka-asetelmia. Äiti näytti onnettomalta ja hämmästyneeltä. Mitä nyt pitäisi tehdä, kertoi äidin ilme. Äkkiä ilme kuitenkin kirkastui ja äiti kääntyi hautajaisvieraitten puoleen iloinen hymy huulillaan. - Päivää kaikille! Mukavaa, kun teitä on niin paljon. Äiti oli siis nyt häissään. Voi äiti, ajatteli Martta, voi äitikulta. Hautajaisvieraiden kasvoilta näkyi sääli. Martta pystyi melkein lukemaan heidän ajatuksensa, kuinka pahoillaan kaikki olivat äidin puolesta, kuinka kauhealta mahtoi tuntua aina uudestaan ja uudestaan kuulla rakkaan miehensä kuolemasta. - Äiti, luetko itse mitä tähän nauhaan on kirjoitettu, vai haluatko, että Martta tai minä luemme sen? kysyi Meeri. Kumpikaan tyttäristä ei alkanut selittämään mistä juhlasta oli kysymys. Ei tässä vaiheessa. Parempi, kun ei koko aikaa muistuttaisi, mistä oli kyse. - Kyllä minä vielä lukea osaan, sanoi äiti pontevasti kovalla äänellä, ja tarttui Meerin ojentamaan nauhaan. Toivo rakas, minä rakastan sinua aina. Jälleennäkemisen toivossa vaimosi Helmi, luki äiti kirjoituksen ja oli hämillisen näköinen. Miksi tässä näin lukee? hän kysyi tyttäriltään. Missä Toivo on? - Isä on kuollut, äiti. Nämä ovat hänen hautajaisensa, muistatko? kysyi Meeri hiljaisella äänellä. - Niin, Toivo on kuollut, sanoi äiti ja kyyneleet valuivat hänen silmistään. Minun Toivoni on kuollut. Miksi Jumala ei ottanut minuakin, miksi vain Toivon? Martta laski omat kukkansa ja Meeri perheineen omansa. Taluttivat sitten äitinsä sivuun hautakummulta. Jäivät seisomaan lähelle hautaa, kun muut laskivat viimeisen muistonsa Toivolle ja nyökkäsivät äidille. Hauta peittyi kauniisiin kukkavihkoihin, niin ettei avonaisen haudan päällä olevaa kupua enää erottanut. - Väsyttääkö? kysyi Martta äidiltään. Pitäisi vielä vähän kävellä muistotilaisuuspaikkaan, vai hakisinko auton tähän lähelle. - Kyllä minä jaksan, jos te tytöt olette siinä vieressä. - Totta kai me olemme, sanoi Meeri. Jos tuntuu, ettet jaksa, voidaan istua hetki penkillä ja jatkaa sitten matkaa. Hiljainen joukko hautajaisvieraita seurasi siskosten välissä kulkevaa Helmiä. Toinen käsi oli nyt Meerin kainalossa ja keppi toisessa, Martta käveli vieressä toisella puolella. - Levättäisiinkö hetki tuossa penkillä? kysyi Martta. - Istutaan vain, sanoi äiti väsyneellä äänellä. Kaikki kolme istuivat puiselle penkille ja Meeri kehotti vieraita menemään edellä, he tulisivat kohta perässä. - Katsokaas, tytöt, noita oravia, eivätkö olekin hauskoja. Niin kesyjä, että ihan viereen tulevat. Olisipa pähkinöitä, niin voisi tarjota niitä noille tupsukorville, naurahti äiti. - Tällaisissa paikoissa ovat niin kesyyntyneitä, että eivät pelkää ihmisiä, vastasi Meeri. Valitettavasti meillä ei ole pähkinöitä tarjottavaksi. - Siinäs kuulitte nappisilmät, meillä ei ole pähkinöitä, jutteli äiti oraville. Makeasti oravainen makaa sammalvuoteellansa…alkoi äiti laulaa, särisevällä vanhan naisen äänellään, mutta nuotilleen oikein. - Joko jatketaan matkaa? kysyi Meeri. - Ei vielä, vastasi äiti, odotetaan, että Toivo, isänne tulee. Muuten ei tiedä mihin olemme tästä lähteneet. Eikös me sovittu, että tässä tavataan? Me olemme aina Toivon kanssa sopineet tarkan paikan missä odotellaan toisiamme, jos kuljemme eri paikoissa vaikka torilla. Minä niin tykkään hypistellä niitä koruja siellä torilla, joita kesäisin on myynnissä, mutta isänne ei viitsi kulkea mukana. Tyypillinen mies, naurahti äiti. Mutta aina se on jaksanut odottaa, vaikka vähän pitempään olisin viipynytkin. Sitten kiusoittelee, että mitä sitä on tullut taas ostetuksi. Ainahan minulla joku pussukka mukana on ollut, vaikka usein ostankin Toivolle jotain kivaa, enkä vain itselleni. Isä ja äiti eivät olleet enää vuosiin käyneet Kauppatorilla, ei kesäisin, eikä talvella. Siellä ne kuitenkin äidin muistoissa olivat kuin eilen viimeksi olisivat käyneet. Miten tähän pitäisi vastata, mietti Meeri. Pudottaa äiti todellisuuteen vai olla mukana äidin muistoissa? Tämä on niin vaikeaa, kun ei tiedä minkä reaktion muistuttaminen saa aikaan. Äiti oli viime aikoina alkanut kiroilla ja olla vihainen, kun häntä muistutettiin, että hän eli muistoissa, että ne ajat olivat olleet ja menneet jo aikoja sitten. Kunpa tietäisi mikä olisi paras keino toimia, jatkoi Meeri ajatuksiaan. - Äiti, isä on juuri haudattu. Ei isä tule tähän, vaikka kuinka odottaisimme. Isä on nyt meidän muistoissamme ja aina mukana missä ikinä olemmekin, sanoi Martta ja vilkaisi Meeriä. - Niin, Toivo lepää nyt siellä haudassa, sanoi äiti hiljaa. Mihinkäs me olemme menossa? - Muistotilaisuuteen, tuohon ihan vähän matkan päähän, vastasi Martta. Noustaanpa tästä penkiltä ja jatketaan matkaa, niin pääsemme kahville. - Kyllähän kahvi nyt maistuisikin, sanoi äiti, ja nousi tyttärien auttamana penkiltä. Täällä torilla onkin kovin hiljaista, vaikka on niin kaunis päivä. Eihän tämä Kauppatori olekaan, huomasi äiti. Olettekin järjestäneet minulle yllätyksen, sanoi äiti hymy suupielissään. Eihän teidän olisi tarvinnut, olisimmehan me voineet mennä Toivonkin kanssa. Jaa, mutta Toivo tietysti odottaa minua siellä, minne olemme menossa. Arvasinpas teidän yllätyksen, sanoi äiti iloisena. Onko Toivo päässyt lomille? Voi, miten ihanaa! Siitä onkin aikaa, kun viimeksi oli lomilla. Ei sieltä sotatantereelta niin vain lomalle lähdetä, on se sen verran kova paikka, että miehiä tarvitaan. - Voi, että minä olen onnellinen, ettei Toivolle ole tapahtunut siellä mitään kauheaa. Niin monen tutun mies on jäänyt sille matkalle ja tuotu lautalaatikossa kotiin. Minua rupeaa aina pelottamaan, kun näen papin kulkevan pitkin kylänraittia, etteihän se vain meille ole tulossa. Ei ole tullut ainakaan vielä ja minä rukoilen joka ilta, että säästäisi Toivon. Kai se on itsekästä, mutta en ole valmis antamaan Toivoa pois. Meillä on lapsiakin jo sellainen liuta ja jokaisesta olemme onnellisia, mutta kyllä tässä katraassa hoitamista riittää. - Kirkkomaa on jo täynnä valkoisia sankariristejä, isänmaan puolesta kuolleita nuoria miehiä. Parhaassa iässään. Ja lisää vain tulee. Tykinruokana Suomen miehet puolustavat isänmaataataan ja mitä saavat palkaksi? Palasen isänmaata hautakummun päälle. Voi, voi, jatkoi äiti. Loppuisi jo tämä sota. Sodassa ei kukaan voita, kaikki vain kärsivät. Sitä tuskaa ja surua ei toivoisi kenellekään. Hienoja miehiä Suomessa on, eivät anna vihulaiselle periksi, itsenäisiä ollaan ja aiotaan pysyäkin. - Katsopas, äiti, kuinka kaunista täällä on, sanoi Meeri yrittäen saada äidin ajatukset taas tähän päivään.. Eikö olekin ihana vaahterakuja? - Onhan tämä kaunis ja mukavan varjoisa, mutta minä kävelisin vaikka tulisilla hiilillä, että pääsisin Toivon luokse, vastasi äiti onnellisena. Meeri ja Martta vilkaisivat taas toisiaan ja kumpikin tiesi, mitä toinen ajatteli. Turha ruveta tässä selittelemään mitään. Molemmat tiesivät, että äiti ei kuitenkaan kauaa muistaisi minne oltiin menossa. Johan siitä oli mainittu monta kertaa, mutta kun lähimuisti ei pelaa, niin se ei pelaa. Martta mietiskeli siinä heidän kävellessään, minkälainen olisi äidin tulevaisuus tästä eteenpäin. Olihan hoivakodissa hyvä olla, mutta Marttaa mietitytti, tulisiko äiti enää toimeen siellä, kun isä ei ollut enää apuna. Isällä muisti oli pysynyt loppuun asti hyvänä, teki sanaristikoita, luki lehtiä, katseli televisiota. Äiti ei ollut kyennyt enää pitkään aikaan huolehtimaan edes vessassa käymisestä ja vaippaa joutui käyttämään. Kaikessa äiti tarvitsi apua. Oli kuitenkin istunut isän vierellä televisiota katsomassa, ei ohjelman takia, vaan että sai olla miehensä vieressä, turvassa, niin kuin oli ollut koko elämänsä. Sitäkin Martta oli kerinnyt miettiä, pitäisikö hänen ruveta äitinsä hoitajaksi, ottaa äiti kanssaan asumaan. Se muuttaisi kuitenkin myös hänen omaa elämäänsä, koska äidin hoito merkitsi koko vuorokauden valppaana oloa. Omaa vapaa-aikaa ei olisi. Sekään ei tuntunut parhaalta ratkaisulta. Eiköhän hoitokodissa kuitenkin ollut paras osaaminen ja vuorot sentään vaihtuivat, joten kukaan ei ollut työvuorossa koko vuorokautta. Sitä paitsi hänkään ei ollut enää mikään tyttönen, jo 75-vuotias vanhemmanpuoleinen nainen. Jaksaisiko hän hoitaa 97-vuotiasta äitiään, vaikka kovasti tätä rakastikin. Entä jos äiti sattuisi kaatumaan? Ei Martasta olisi enää äidin nostajaksi lattialta, vaikka äiti pieni olikin. Mitä jos hänelle itselleen tapahtuisi jotakin, minne äiti sitten joutuisi? Taisi olla turha ajatella moisia hommia hänen iässään. Voisihan hän käydä vaikka joka päivä äitiä katsomassa, ulkoiluttamassa ja seuraa pitämässä. Se olisi varmaan paras ratkaisu tässä tilanteessa. No mitä näitä nyt miettimään, kunhan selvitään tästä päivästä, sekin on paljon. Hiljainen kolmikko askelsi vaahteroiden reunustamaa kujaa kohti punaista tupaa, jossa muistotilaisuus vietettiin. Kirkon ympäristössä olevat talot, olivat lähes samalta aikakaudelta kuin kirkkokin. Vaikka päivä oli helteinen, loivat vaahterat varjoisan käytävän, johon aurinko ei päässyt niin kuumasti paistamaan ja jossa oli hieman vilpoisampaa taittaa lyhyttä loppumatkaa muistotilaisuuteen. Heidän saapuessaan paikalle, vieraat istuivat jo paikoillaan. Vain lähimmille omaisille tarkoitetussa pöydässä oli vapaana muutama tuoli. Vieraat nousivat seisomaan, kun Helmi Nieminen tyttärien saattamana, astui huoneeseen. - Elkää suotta nousko, sanoi Helmi hymyillen, istukaa vain alas. Voisi luulla, että oltaisiin hautajaisissa eikä häissä, kun vieraat ovat niin vakavia - No niin, äiti. Mennäänpäs tästä oviaukosta ja käydään istumaan omille paikoillemme, sanoi Meeri. Tyttäret taluttivat äitinsä omaisten pöytään. Siellä istuivat jo Helmin pojat puolisoineen ja Meerin mies. Lastenlapset ja lastenlastenlapset olivat seuraavassa pöydässä. Kuuden lapsen äitinä hänellä oli liuta jälkeläisiä, jotka hän välillä muisti, välillä ei. - Tässä on sinun paikkasi, sanoi Martta ja he Meerin kanssa auttoivat äitinsä istumaan. Meeri meni äitinsä toiselle puolelle miehensä viereen ja Martan oli tarkoitus istua toiselle puolelle, mutta silloin äiti säikähti ja sanoi, ettei siihen voi istua. - Se on sulhasen paikka morsiamen vieressä, selitti äiti hätääntyneenä. Toivo tulee siihen. Mihin lie jäänyt? Ei auttanut muu kuin hakea yksi tuoli lisää, niin itsepintaisesti äiti piti päänsä, että Toivon paikalle ei istu kukaan. Tiivistettiin vähän tuoliriviä ja ylimääräinen tuoli saatiin sopimaan sulhasen tuolin viereen. Äiti oli niin onnellisen näköinen. Hän eli taas nuoruuttaan ja omia häitään miehen kanssa, joka oli ollut hänelle se ainoa ja oikea. Olihan heilläkin omat riitansa ja erimielisyytensä olleet, mutta rakkaus, se oli ollut kaikkein päällimmäisenä. Tarjoilija kehotti ensin omaisia kahvin hakuun, että muutkin pääsisivät. - Minä haen sinulle kahvia, äiti, sanoi Meeri. Otatko ensin voileipäkakkua vai makeata kakkua? - Voileipäkakkua tietenkin, vastasi äiti. Hääkakku leikataan sitten yhdessä Toivon kanssa. - Tuonko pikkusuolaista myös? - Voithan sinä muutaman tuodakin, minulla on nälkä, sanoi äiti. Tämä on ollut niin jännittävä päivä, etten ole edes pystynyt syömään. Mutta kerranhan sitä vain naimisiin mennään. Meeri lähti hakemaan äidilleen kahvia, voileipäkakkua ja pikkusuolaista ja ajatteli mennessään, että mitähän tästä oikein tulee, kun äiti ei pystynyt muistamaan isän kuolemaa ja juuri olleita hautajaisia. Voi miten minun käy äitiä sääliksi. Isä oli aina ollut äidille kaikki kaikessa. Äidin mukaan isä tiesi kaiken, osasi tehdä kaikkea, oli aina oikeassa. Silloinkin, kun he lapsina olisivat toivoneet äidin asettuvan heidän puolelleen, äiti myötäili isää, elämänsä rakkautta. Olihan äidillä hyvä olla hoivakodissa, kotoista ja omat tavarat, mutta se tärkein puuttui. Miten sitä osaisi äitiä auttaa pääsemään isän kuoleman yli, kun äiti ei edes muistanut, että isä on kuollut, jatkoi Meeri ajatuksiaan. Martta oli luvannut mennä muutamaksi yöksi äidin luokse, että olisi joku vierellä, jos äiti sattuisi heräämään keskellä yötä, joku jonka olkapäätä vasten itkeä. Eihän se lopullinen ratkaisu kuitenkaan ollut. Toivottavasti äiti joko unohtaisi isän tai sitten alkaisi muistaa, että isä on kuollut. Tuntui pahalta toivoa, että äiti unohtaisi isän kokonaan, mutta kumpi olisi parempi vaihtoehto? Unohtaa sama asia monta kertaa päivässä ja kuulla suruviesti aina uudestaan vai unohtaa kokonaan? Pahemmalta tuntuisi, jos joutuisi kuulemaan joka päivä uudestaan miehensä kuolemasta ja aina uutena asiana. Silloin äiti ei pystyisi edes suremaan kunnolla rakasta Toivoaan. Surematon suru, pahinta, mitä voisi kuvitella. Äiti söi hyvällä halulla voileipäkakkua ja pyysi kahvia lisää. Johan siitä oli aikaa aamupalasta, ja nyt päivä oli jo yli yhden. Ei mikään ihme, että äidillä oli nälkä. Hyvä vain, että maistui. - Voisin ottaa vielä pienen palan sitä voileipäkakkua, sanoi äiti. Maistuu niin hyvältä ja minulla on nälkä. Voi, hyvänen aika sentään, rupesi äiti nauramaan. Miltä se nyt näyttää, kun morsian ahtaa syödä kuin pieni possu. Vaan minkäs teet, kun nälkä on. Seuraavassa pöydässä alkoivat nuorimmat lapsenlapsenlapsenlapset nauraa kovalla äänellä, kuunnellessaan Helmi-mummonsa puheita. Vanhemmat hyssyttelivät lapsiaan, että nyt ei ollut sopiva hetki nauraa, mutta nuorimmat tirskuivat edelleen. Niin hassuja heidän mummonsa puhui. - Mummo, tuli 7-vuotias Johannes juttelemaan. Sinä olet aika hassu. - Kukas sinä olet, poikaseni? kysyi Helmi hymyillen. - Minähän olen Johannes, etkö muista? kysyi Johannes vuorostaan. - Enpä taida muistaa, mutta komea poika olet. - Sinähän olet minun Helmi-mummo, sanoi Johannes hämmästyneenä. Nyt oli jo muitakin lapsia tullut vanhan mummonsa ympärille. - Voi poikakulta, en minä voi olla sinun mummosi, kun en ole vielä mummo ollenkaan. En edes kenenkään äiti. Minä olen morsian. Se tarkoittaa, että minä olen tänään mennyt naimisiin tämän Toivon kanssa, sanoi Helmi ja katsoi vieressään olevaa tyhjää tuolia. No, missä se Toivo taas on? Lapset olivat hämmentyneen näköisiä ja katsoivat Helmi-mummoaan suurin, ihmettelevin silmin. Helmin lapsenlapset tulivat hakemaan omia lapsiaan pois ja selittivät hiljaisella äänellä, että mummo on jo niin vanha, että ei muista kovin hyvin. Se ei pienimpiä lapsia auttanut yhtään, sillä he eivät voineet vielä ymmärtää asiaa. Heistä oli vain hassua, kun mummo sanoi olevansa morsian, kun oli Toivo-vaarin hautajaiset. - Vieläkö haluat jotain, äiti? kysyi Martta. Kahvia tai mehua… - Enköhän minä ole nyt ihan tyytyväinen, vastasi Helmi. Tai oikeastaan voisithan sinä vielä tuoda minulle mehua lasillisen. Janottaa. Martta haki lasin mehua ja toi sen äidilleen. - Odota vielä hetki, minä annan samalla sinulle nämä iltapäivälääkkeet. Voit ottaa ne mehun kanssa. - Enhän minä mitään lääkkeitä käytä, nuori ihminen, vastasi äiti hämmästyneenä. Mitäs myrkkyjä sinä oikein minulle yrität syöttää, hän sanoi jo vihaisena. - Ei nämä ole kuin sinun iltapäivälääkkeesi. Etkä sinä ole mikään nuori tyttö, vaan 97-vuotias, juuri leskeksi jäänyt Helmi Nieminen. Ja minä olen sinun tyttäresi Martta. Martalla alkoi olla pinna tiukalla ja hän oli väsynyt. Joskus tuntui, ettei millään jaksanut äidin höpötyksiä, vaikka tiesi, ettei äiti tahallaan eikä ilkeyttään puhunut mitä sattui. Mutta oli se minunkin isäni ja minusta alkaa tuntua kuin suruni ei mahtuisi mihinkään tilaan, kun äitiä vain pitää höösätä ja hyssytellä. Samassa Martta tunsi piston sydämessään ja ajatteli, että taidan olla aika itsekäs, mutta kun en jaksa, niin en jaksa. Meeri huomasi, että Martalta alkoi puhti loppua ja tuli apuun. - No niin, otahan nyt nämä lääkkeet sen mehun kanssa, äiti. Kulaus vain ja sinne menevät. - Kun kerran pakotatte, niin ei kai tässä muukaan auta, sanoi Helmi edelleen ärtyneenä - Meeri, voinko poistua hetkeksi? kysyi Martta sisareltaan. - Odota vähän, minä tulen mukaan. Sanon vain Urholle ja muille, että seurustelevat äidin kanssa sen aikaa. Eiköhän me pieni tauko olla ansaittu, vai mitä? sanoi Meeri. Martta ja Meeri lähtivät ulos kesäiseen iltapäivään ja pistivät tupakaksi. Vetelivät muutamia henkosia ja yrittivät rauhoittua, varsinkin Martta ennen kuin sanoivat mitään. - Meinasi mennä hermo, sanoi Martta. - Huomasin. Niin ja ymmärsin myös sinua. Luuletko jaksavasi pari yötä äidin luona sekoamatta itsekin? - Enköhän, kunhan välillä saan käydä polttamassa yhden tupakan. Onhan siellä hoitajia apuna. Minä en aina tiedä mitä sanoa tai miten suhtautua noihin äidin juttuihin. Harvoin nykyään ollaan koko päivää yhdessä ja nyt tuli vain semmoinen tunne, että en kerta kaikkiaan jaksa niitä äidin morsianjuttuja. Sitten tuli tietysti heti perään huono omatunto, että pitäisi jaksaa. Eli teet niin tai näin, koskaan ei ole hyvä joko itsellä tai sitten toisella. - Niin se tahtoo olla. Samanlaisia tuntemuksia sitä on ollut itsellänikin. Aina on tunne riittämättömyydestä. - Minä tuossa jo tuumiskelin, että mitäpä, jos ottaisin äidin sieltä hoivakodista luokseni ja alkaisin hoitaa itse äitiä. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että ei siitä mitään tulisi. En ole itsekään mikään tyttönen ja äiti vielä vähemmän. Tarvitsee hoitoa 24 tuntia vuorokaudessa. Miten tämänikäinen siitä selviytyisi? Ei mitenkään. Kyllä se tieto ja taito ovat siellä hoivakodissa. Voihan siellä käydä vaikka joka päivä, mutta pakko tunnustaa, että niin epäitsekäs en ole, että rupeisin ympärivuorokautiseksi hoitajaksi, jatkoi Martta. - Joo, tuo on kuolleena syntynyt ajatus. Kun äitikin on 97 vuotta, emme me lapsetkaan enää mitään nuoria voi olla. Hulluksi sinä tulisit äidin hoitajana, vastasi Meeri. Äidistä on tullut viimeaikoina välillä tosi vihainen, olet varmaan huomannut? - Olen, kuuluu dementiaan. Keskustelin kerran hoitajan kanssa, joka kertoi, että ihminen, joka ei eläessään olisi sanonut kirosanaa, voi alkaa kirota ja puhua hävyttömyyksiä minkä kerkiää. Ja sylkeä päälle, jos sanat loppuvat, sanoi Martta. - Pitäisiköhän meidän mennä takaisin sisälle? ehdotti Meeri. - Mennään vain, ennen kuin äiti hermostuu lopullisesti. Olisikohan nyt sopiva aika lukea adressit? Niitä on niin paljon, että menee varmaan tunti ennen kuin ne on kaikki luettu. Martta ja Meeri menivät takaisin sisälle, jossa hiljainen puheensorina täytti huoneen. Martta meni istumaan tuolilleen, jonka vieressä oli tyhjä tuoli. Äiti kääntyi häneen päin hämmästyneenä ja taputti tyhjää tuolia vieressään. - Tule tähän minun vierelleni, niin minulla on turvallisempi olo. Mitä varten siinä on tyhjä tuoli välissä? - Minä istun viereesi, jos se tekee sinulle paremman olon, sanoi Martta hellästi vanhalle äidilleen ja silitti harmaita, ohuita hiuksia. - Nyt on hyvä, vastasi äiti ja katsoi Marttaa silmiin. Sinusta on minulle turvaa nyt, kun Toivokin on poissa, jatkoi äiti kyynelten kimmeltäessä silmissä. Jaaha, mietti Martta, äiti siis on perillä tapahtumista, ainakin tällä hetkellä. Istutaan tässä niin kauan kunnes ajaa minut pois Toivo-rakkaansa tuolista. Voi, äiti, äiti, osaisinpa jotenkin helpottaa oloasi, mutta kun kellään ei ole siihen mahdollisuuksia ja minultakin menee välillä hermo. - Onko sinulla muuten hyvä olla? kysyi Martta. - Onhan minulla. Niin kovasti vain ikävöin omaa Toivo-kultaani, joka nyt ei koskaan enää tule viereeni sanoi äiti. - Ei isä ole hävinnyt ja jättänyt sinua, sanoi Meeri. Siellä se on aina muistoissasi eikä niitä muistoja voi kukaan ottaa pois. Ikävä meilläkin on isää, mutta siitä olen onnellinen, että saatiin pitää isä niin kauan. Olisiko nyt sopiva hetki lukea adressit, mitä tuumaat äiti? Niitä on tullut melkoisesti. - Luetaan vain, vastasi äiti. Kenellä olisi sopiva ääni niitä lukemaan? Sellainen, joka kuuluu joka puolelle. - Meerin pojanpojalla on kaunis ääni, sehän opiskeleekin siellä Sibelius-akatemiassa, jospa se lukisi, ehdotti Martta. Niin sovittiin, että Mikko, Meerin pojanpoika luki adressit. Siinä tunti vierähti nopeasti, kun Mikko komealla baritonillaan luki adressit. - Niin kauniita värssyjä, sanoi äiti itkien. Kyllä Toivolla oli paljon ystäviä ja tuttavia, vaikka suurin osa onkin jo mullan alla. - Isähän oli mukana niin monessa harrastuksessa ja järjestössä, että siinä kerkisi hankkia tuttavapiiriä, sanoi Meeri. Ja olihan isällä arvonimikin, director cantus, laulun johtaja. - Se oli oikein presidentin myöntämä, muisteli äiti. Isällännekin oli niin kaunis ääni. Lauleli minulle usein. Kaikista eniten tykkäsin, kun lauloi ”Sua vain yli kaiken mä rakastan”. Minun rakas Toivoni, huokaili äiti. Adressien luvun jälkeen nousi pappi seisomaan ja rykäisi ennen kuin aloitti puheensa. Voisinko tässä vaiheessa ehdottaa, että laulaisimme yhden virren? ehdotti pastori. Toivon kovasti pitämä virsi oli ”Oi, muistatko vielä sen virren”, teillä on siellä pöydissä kopiot sanoista, jos ette muista. Pappikin oli isän tuttuja kuoroajoilta, paljon nuorempi, mutta tunsi isän, joka oli ollut kuoron kunnianjäsen. Kuului paperin rapinaa, kun pöydissä alettiin etsiä laulun sanoja. Pian täyttyi huone virren kauniista sävelistä ja sanoista. - Joko on häävalssin aika? kysyi äiti Martalta kovalla äänellä, joka kuului lähipöytiin. Ja missä se Toivo kupeksii, enhän minä yksin voi häävalssia tanssia. Nopeasti oli äidin muisti heittänyt häränpyllyä. Juuri oli läsnä ja yhtä nopeasti poissa. Jos tilanne ei olisi ollut niin surullinen, olisi alkanut naurattaa, mutta tässä tilaisuudessa ei kukaan nauranut. Päällimmäisin tunne taisi olla suru ja sääli. - Äiti, näetkö sinä nämä sanat tästä paperista? Nyt on yhteislaulun aika, sanoi Meeri. - En minä sokea ole, näenhän minä ne. No, lauletaan sitten, vaikka en muista, että tällaista olisi edes suunniteltu, vastasi äiti vähän närkästyneenä. Ja minä osaan nämä sanat ilman paperiakin. Mikäs häälaulu tämä muka on, jatkoi äiti, mutta alkoi kuitenkin laulaa toisten mukana. Laulun jälkeen jatkettiin kahvin juomista, ja monista pöydistä tuli ihmisiä juttelemaan ja kyselemään äidin vointia. - Hyvinhän minä voin, kertoi äiti. Ihmettelen vain, että mihin Toivo on hävinnyt. Juurihan meidät vihittiin ja häävalssikin pitäisi tanssia eikä miestä näy missään, oli äidin vakiovastaus useimmille kyselijöille. - Ottaisitko nyt täytekakkua? kysyi Martta. - Ei sitä voi leikata vielä. Toivon pitää olla paikalla, uskokaa nyt, alkoi äiti hermostua. - Äiti, nämä eivät ole teidän häänne, vaan isän hautajaiset. Isä on kuollut, muistatko? kysyi Meeri. - Onko Toivo kuollut? Ei Toivo voi olla kuollut. Ei Toivo jättäisi minua yksin, sanoi äiti ja alkoi itkeä. - Muistatko, kun laskettiin isän haudalle kukkaset ja sen jälkeen tultiin tänne? kysyi Martta. - Niin, niin kai se oli, vastasi äiti hetken mietittyään ja isot kyyneleet virtasivat pitkin poskia. Tuo sitten sitä kakkua. - Haluatko kahvia vai mehua juotavaksi. - Kahvia tietenkin, en kai minä mikään lapsi ole, sanoi äiti närkästyneenä. Me juotiin aina Toivon kanssa yhdessä päiväkahvit ja Toivo kävi lähileipomosta ostamassa meille leivokset. Te olitte silloin vielä koulussa, ettekä tienneet meidän herkutteluhetkistä mitään, nauroi äiti kyyneleet kasvoilla. Isä oli silloin töissä, kun me lapset olimme koulussa, ajatteli Martta. Kahvit ja leivokset kuuluivat niihin aikoihin, kun emme enää asuneet kotona. Turha siitä oli muistuttaa, pääasia, että äiti rauhoittui. - Käytiinhän me muutaman kerran ulkomaillakin, muisteli äiti. Ihan Ameriikassa asti. Kun se Toivon yksi täti asui siellä… mikä paikka se oli, se oli joku vaikea nimi. Nyt minä muistan! huudahti äiti. Se täti asui Never Nyökissä, niin se oli. - New Yorkissa, korjasi Meeri. - Niinhän minä sanoin mitä sinä korjailet sanomisiani. Kai minä tähän ikään olen oppinutkin jotain. Siellä sitä vasta oli korkeita taloja. Kun ylhäältä katsoi, näyttivät ihmiset ihan muurahaisilta. Toivo puhui niitten kanssa englantia. Toivo osasi monia kieliä. Ja sitten me käytiin Ruotsissa risteilyllä laivalla. Se oli hieno laiva. Illalla ravintolassa tanssittiin aamuun asti. Toivo on niin hyvä tanssimaan. Taas äiti vaihtoi aikamuotoa ja eli preesensissä. - Niin, paljonhan te kerkisitte appiukon kanssa matkustella, sanoi Meerin mies. - Mikäs appiukko se sinulle oli? Ja kuka sinä olet? - Minä olen Matti, tuon Meeri-tyttäresi mies. - Niinhän sinä olet. Missä se minun muistini mahtaa olla, nauroi äiti. Matti ja Meeri ja Urho on naimisissa… kenenkäs kanssa Urho on naimisissa? kysyi äiti ja kääntyi Marttaan päin. - Urho oli naimisissa sen Vienon kanssa, mutta hehän ovat eronneet jo vuosia sitten, vastasi Martta. Tuossa seuraavassa pöydässä istuu heidän lapsensa, sinun lapsenlapsesi. Ja Urho istuu tässä samassa pöydässä, tuolla pöydän päässä. - Ennen ei olisi tullut mieleenkään, että kukaan eroaa, jos naimisiin on kerran menty, sanoi äiti pontevasti. On se maailman meno muuttunut entisistä ajoista. Vaikka eivät kaikki voi koskaan löytää sellaista paria itselleen kuin me Toivon kanssa. Keitäs muita lapsia minulla vielä onkaan… Tarmo. Tarmo on naimisissa Annin kanssa ja Taisto Ritvan ja Voitto sen ruotsalaisen, mikä sen nimi oli, Martta? - Viveka eikä Viveka ole ruotsalainen, vaan suomenruotsalaista sukua, mutta ihan suomalainen. Tässä samassa pöydässähän me kaikki lapsesi istumme vaimoineen ja miehineen. - Miksi sinä, Martta, et ole koskaan mennyt naimisiin? Eikö ole ollut ottajia vai etkö ole itse huolinut? - Taidan olla vähän kranttu. Ei vain ole tullut ketään sellaista vastaan, joka olisi ollut mieleen. Sitä kun katseli sinun ja isän avioliittoa, oli rima niin korkealla, että kuka tahansa ei kelvannut. - Niin, jatkoi äiti, ethän sinä koskaan ole kummoisen näköinen ollut. Se on kummallista, kun isäsi on niin komea ja minuakin on aina kehuttu kauniiksi. Sinun ulkonäkösi on tainnut periytyä aikaisemmilta sukupolvilta, sanoa pamautti äiti suoraan. - Sellaista se on, vastasi Martta rauhallisesti, vaikka olisi tehnyt mieli suuttua. Vaan turhaa se olisi, ei äiti enää ollut vastuussa puheistaan. Vai en ole kummoisenkaan näköinen, jatkoi Martta ajatuksiaan. Pitäisikö tässä kohdassa itkeä vai nauraa? Ei Martta koskaan ollut mikään missi ollut, muttei rumakaan. Ihan tavallisen suomalaisen naisen näköinen. Silmät olivat hänessä parasta, suuret ja ruskeat pitkäripsiset silmät, isän silmät. Ei pidä ottaa äidin puheita liian vakavasti, muuten tulee vain paha mieli. Olisi hänkin naimisiin ”päässyt”, jos olisi halunnut. Ketään niin vakavasti otettavaa ei ollut tullut koskaan vastaan ja Martta ajatteli että, jos ei löydy parasta, ei hän huoli toiseksi parastakaan. Siinä hän taisi olla samanlainen kuin äitinsä. - Hyvin sinä muistit meidät kaikki kuusi ja vielä aviopuolisotkin, kehui Meeri. - Niinpä vain muistin, sanoi äiti tyytyväisenä. Saisi vain vielä tuon Martankin naimisiin, niin sitten olisin iloinen. Muista Martta, että mitä enemmän ikää tulee, sitä vaikeampaa on löytää miestä. Varsinkin kun Luoja ei ole sinulle suonut niin runsaalla kädellä tuota ulkonäköä. Ei pidä olla niin kranttu, muistutti äiti. Nyt ei voinut muuta kuin nauraa. Oli se sen verran koomista puhetta 75-vuotiaalle tyttärelle. - Mitä te siinä oikein nauratte, sanoi äiti suuttuneena. Totta joka sana. - Olen samaa mieltä kanssasi, sanoi Martta naurun lomasta, ei tällä iällä enää mitään uroita paljon metsästetä, ja alkoi uudelleen nauraa. Plakkarissa on kohta 75 vuotta, että missäs niitä paikkoja olisi, joista sopisi lähteä mahdollista miestä etsiskelemään? Taaimmista pöydistä katseltiin, että mitä siellä edessä naurettiin niin sydämen pohjasta, mutta kukaan ei voinut mitään naurulleen. Äitikin alkoi nauraa mukana. - Oletko sinä Martta jo 75 vuotta? hän kysyi. - Kyllä vain pian olen, nauroi tytär. - Niin se aika rientää, sanoi äiti. Sinä olet sitten vanhapiika. - Taidanpa olla, vastasi Martta, vaikka nykyään ei juuri vanhapiika-sanaa käytetäkään. - Ennen maksettiin veroakin, jos ei ollut mennyt naimisiin ennen 25:tä ikävuotta, kertoi äiti. - Sitä ei ole ollut enää vuosikausiin, kertoi Meeri. Nykyään on paljon ihmisiä, jotka elävät yksin, sinkkuja. Onko sana tuttu, äiti. - Juu, olen minä sen kuullut, mutta en tiedä, mitä se tarkoittaa. - Se tarkoittaa miestä tai naista, joka elää yksin. Ei ole avio- eikä avoliitossa. - Sitäkään minä en ymmärrä, sitä avoliittoa. Ennen niitä sanottiin susipareiksi ja katsottiin pahasti, mutta nykyään se taitaa olla ihan tavallista, arveli äiti. - Avoliitto on melkein sama kuin avioliitto, mutta vihkiminen puuttuu. Eikä kukaan katso enää vinosti avoliittolaisia, saati puhu susipareista, sanoi Meeri. - Meillä on ollut isänne kanssa niin hyvä liitto, että sellaista ei varmasti jokaisen kohdalle osu, alkoi äiti muistella. Rippikoulun käytyä alettiin juhannuksen jälkeen kulkea käsi kädessä silloin, kun kukaan ei nähnyt. Mikä poru siitä olisi noussut, jos äiti olisi sattunut näkemään. Silloin olisi tätä tyttöä viety letistä vetäen ja lujaa kotiin. Koskaan ei kuitenkaan jääty kiinni käsi kädessä kävelystä. Voi, että se oli ihanaa! Sydän pamppailen käsi Toivon kädessä. Toivo oli koko kylän komein poika ja varmasti muut olivat minulle kateellisia ja yrittivät Toivoa, mutta Toivo halusi vain minut. Kun Toivo tuli minua tansseihin hakemaan, niin aina se tuli sisälle asti eikä roikkunut nurkissa. Ehkä äiti siksi ei kieltänyt, kun tiesi Toivon kunnon pojaksi. Ei kaikki silloinkaan ollut sellaisia kuin minun Toivo. Seuraavaan pöytään kuului heidän keskustelunsa ja yksi Helmin lapsenlapsenlapsista tuli istumaan samaan pöytään. Voiton ja Vivekan tyttärentytär, Sofia 22 vuotta. - Oli ihan pakko siirtyä tänne, kun täältä kuului niin mielenkiintoisia juttuja, sanoi Sofia. Minäkin haluan kuulla Helmi-mummon ja Toivo-vaarin nuoruudesta. - Kukas tyttö se sinä olet? kysyi Helmi. Niin nätti kuin missi olet. - Minä olen Sofia, eikö mummo muista? Poikasi Voiton ja Vivekan tyttären, Anna-Lisan tytär. - Kun teitä on niin paljon, niin minun vanha pääni menee ihan sekaisin. Kyllä Toivo muistaa ja muistuttaa minuakin, sanoi mummo, eläen taas kuin Toivo ei olisi kuollutkaan. No, mitäs sinä haluaisit kuulla? - Milloin te vaarin kanssa pussasitte ensimmäisen kerran? kysyi Sofia. - Voi, voi, tyttö hyvä, nauroi mummo. Ei tuollaisia saa kysyä. - No mutta kai te muutakin teitte, kun kävelitte käsikkäin? jatkoi Sofia nauraen. - Voi tuota tyttöä, jatkoi mummo nauramistaan. Kai me muutaman kerran vähän pussattiinkin, mutta siitä ei sovi puhua. Ei silloin pussailtu niin kuin nykyään. - Miltä tuntui, kun Toivo-vaari pussasi sinua ensimmäisen kerran? - Minä en unohda sitä koskaan. Oli talvi ja pakkanen kova. Oli kävelty kylää ristiin rastiin jo monta tuntia, mutta ei maltettu mennä kotiakaan, vaikka palelsi kovasti. Yhtäkkiä Toivo vetäisi minut yhden talon nurkan taakse ja laittoi kädet ympärilleni ja sanoi, että kun on niin kylmä, niin näin on paljon lämpimämpää. Ja sitten se pussata moiskautti minua suoraan suulle, muisteli mummo. Meinasin juosta karkuun, mutta Toivo piti niin lujaa kiinni, että en päässyt minnekään. Ja sitten se pussasi uudestaan. Ja pitkään. Eikä minulla sen jälkeen enää kiire minnekään ollut. Siinä oli niin hyvä olla. Ja nyt ne ovat minulla täällä huterassa päässä enää muistoissa, mutta ne muistot ovat kirkkaat kuin eilen tapahtuneet. Vaikka kaikki muu unohtuisi, en välittäisi, mutta Toivon muisto ei häviä koskaan. Siellä se minua odottaa, Luojamme luona, eikä minua pelota mennä sinne, kun tiedän, että saamme taas olla Toivon kanssa yhdessä. Kaikki, jotka olivat kuulleet Helmi Niemisen kertomuksen, varsinkin sen lopun, istuivat hiljaa ja jonkinlainen kunnioitus olemuksessaan. Helmi oli puhunut lopussa niin kauniisti Toivostaan, ettei se voinut olla koskettamatta kuulijaa. - Olisipa vieläkin tuollaista, huokaisi Sofia. Romanttista ja hellää ja vähän ujoakin. Vaan eipä ole, ei. Eikä taida koskaan enää tullakaan. Voi, mummo, kun sinä olet ihana, jatkoi Sofia ja halasi Helmi-mummoaan niin, että tämä joutui jo apua pyytämään. - Elä, hyvä tyttö, rutista niin kovin. Menevät vanhat luut rikki, nauroi Helmi-mummo - Anteeksi, ei ollut tarkoitus, mutta se kertomasi tarina, oli kuin jostain kirjasta, mutta parempi, kun oli totta. - Niin, sellaista se oli silloin, kun minä olin nuori, sanoi Helmi. Mutta ajat muuttuvat eikä aina parempaan, sanokaa minun sanoneen. Tämä nykyaika ei kunnioita mitään eikä ketään, paitsi jokainen itseään. Tämä on sellaista minä-minä aikaa. Martta oli ihmeissään kuinka kauan äiti oli pysynyt tässä hetkessä. Taisi olla pitkästä aikaa pisin hetki tässä ja nyt. Hyvähän se vain oli, Sofiakin oli aivan ihastuksissaan Helmi-mummon kertomasta, että silmät säteilivät intoa. - Mummo on kuin elävä historian kirja, sanoi Sofia. - Niinhän minä taidan olla silloin, kun mitään muistan. - Tuosta voisi kirjoittaa kirjan, jatkoi Sofia. Nimeksi tulisi Helmin ja Toivon ikuinen rakkaus. - Kirjoita sinä tyttö vain kirja, jos haluat, sanoi Helmi-mummo ja silitti Sofian pitkiä hiuksia. Sinulla on minun hiukset, olet perinyt ne selvästi minulta. Pitkät ja kiiltävät. Helmi Nieminen vaipui omiin ajatuksiinsa, nuoruuteensa, jolloin kaikki oli vielä edessä. Ei niin kuin nyt, kun rakkain ihminen maanpäällä oli haudassa. Muistoissa oli helpompi olla, sai unohtaa surun, sai palata takaisin rakkaan Toivonsa käsivarsille, viereen istumaan, vain olemaan. Ja vaikka nykyhetki useimmiten unohtui, ajat Toivon kanssa ei koskaan. Helmi ei tiennyt voiko suurempaa rakkautta ollakaan. Vieraat alkoivat tehdä lähtöä ja tulivat vielä kerran esittämään osanottonsa Helmille. Helmi oli hämmästyneen näköinen, mutta kiitteli kovasti kaikkia. - Miksi ne tulevat osaa ottamaan? kysyi Helmi Meeriltä ja Martalta. Mitkäs juhlat nämä ovatkaan? Onko minulla syntymäpäivät? Ei voi olla, ei kai ne osaa ottaisi, jos syntymäpäivät olisi, jatkoi Helmi. - Nämä olivat isän hautajaiset, vastasi Meeri. - Isän hautajaiset, ihmetteli Helmi. Minun isäni on kuollut ties milloin. - Meeri tarkoitti isällä meidän isää, Toivoa, sinun miestäsi, äiti, sanoi Martta. - Niin, minun mies on kyllä Toivo, mutta ei se teidän isä ole, vastasi Helmi nyt vähän kärttyisästi. - Äiti, tässä on Meeri ja Martta, sinun tyttäresi. Muistathan sinä meidät, kun olet itse meidät kasvattanutkin. - Vanhoja akkoja te olette, ei minun tyttäreni ole tuollaisia harmaapäisiä, ryppyisiä akankuvatuksia, sanoi äiti. - Kyllä me vain olemme jo vanhoja akankuvatuksia, vastasi Meeri ja yritti pitää naamansa peruslukemilla, vaikka meinasi alkaa naurattaa ja suututtaa yhtä aikaa. - Niinpä olettekin, huomasi äiti ja siristeli vähän likinäköisiä silmiään. Mitäs minä oikein höpötän hassuja omille rakkaille tytöilleni? Älkää minusta välittäkö, minä nyt olen tällainen suorasuu, että itsekin pelästyn mitä sieltä seuraavaksi tulee. - Älä välitä, äiti. Tunnetaanhan me sinut etkä sinä mikään ilkeä ole, nyökyttelivät Martta ja Meeri. - Meidänkin pitäisi alkaa lähteä, että kerkiät iltaruualle, sanoi Martta. Ja mitä me täällä enää teemme, kun kaikki ovat jo lähteneet. Mennään huomenna katsomaan isän hautaa, joko se on luotu umpeen. Minä tulen sinun luoksesi nyt muutamaksi yöksi. Kyllä sinä selviät, äiti, minä lupaan sen. Me kaikki kuusi lastasi lupaamme sen. - Jospa minä hakisin autosi tähän eteen, niin äidin ei tarvitse kävellä parkkipaikalle, sanoi Meeri. Äiti näyttää jo aika väsyneeltä vai miten on äiti, väsyttääkö? - Väsyttää minua jo aika kovasti. Juhliminen on mukavaa, mutta tällä iällä jo aika raskasta. Eiköhän se Toivokin minua odota, että minne olen jäänyt. Meeri lähti hakemaan Martan autoa eikä enempää Meeri kuin Marttakaan jaksanut selittää, mitkä juhlat olivat olleet eikä Toivo odota nyt missään äitiä. Molemmat tyttäretkin olivat väsyneitä. Päivä oli raskas muutenkin, sitten vielä äidin vaihtelevat mielenmuutokset ja unohtaminen, tekivät päivästä vielä raskaamman. - Missä sinun keppisi on? kysyi Martta äidiltään. Voitaisiin lähteä hiljalleen kävelemään ulos, Meeri tuo auton tuohon ihan eteen. - Ei minulla mitään keppiä ole, nuorella ihmisellä. Etkä sinä taluta minua mihinkään, minä odotan Toivoa. Toivo minua ennenkin on käsipuolessaan pitänyt. Minä en huoli sinua enkä mitään vanhojen ihmisten keppiä. Minä haluan vain Toivon, onko se liikaa pyydetty?! huusi äiti nyt kovaa. - Äiti kiltti, ei isä tule, usko nyt, alkoi Marttakin hermostua. Isä on kuollut ja tänään hautasimme isän tuonne kirkkomaalle. Laskimme kukkamme haudalle ja tulimme tänne viettämään isän muistotilaisuutta. - Älä sinä, lutka, valehtele! huusi äiti. Itse olet mieheni perään ja yrität syöttää pajunköyttä, että Toivo on kuollut. Voi kun tämä on joskus niin raskasta, ajatteli Martta. Nyt siis olen lutka, joka yrittää viedä äidiltä miehen. Miten ihmeessä minä jaksan äidin kanssa kaksi päivää ja yötä, jos tämä on koko ajan tällaista? Tuntuu, että olen loppu jo nyt, ja tämä on vasta alkua. - Auto on nyt tuossa edessä, että voitaisiin lähteä. Tässä sinulle keppi äiti. - Mikäs ämmä sinä olet? kysyi äiti vähän hiljaisemmalla äänellä. Pidä keppisi, en minä sitä tarvitse. Perkeleen kätyrit, häipykää hittoon ja antakaa minun olla rauhassa ja odottaa miestäni, joka kohta tulee minua hakemaan. No, kuulittekos korppikotkat, häipykää niin kuin olisitte jo! - Äiti, Martta ja Meeri tässä. Lähdetäänpä nyt kävelemään tuonne autolle. Ota se keppi toiseen käteen ja anna minulle toinen kätesi, niin mennään, sanoi Meeri. Kumma kyllä, äiti otti kepin toiseen käteen ja tarttui Meeriä käsikynkästä. Oli edelleen vihaisen näköinen, mutta seurasi kuitenkin Meeriä autolle. - Miten sinä selviät äidin kanssa kahdestaan automatkasta? kysyi Meeri Martalta. Tehdäänkö niin, että minä tulen mukaan istumaan äidin kanssa takapenkille ja Matti saa ajaa perässä hoivakotiin. Selvitään paremmin yhdessä, en halua jättää äitiä yksin sinun vastuullesi. - Se olisi kyllä hyvä juttu. Vähän pelottaa, jos äiti alkaa vaikka riehua ajon aikana, niin mitä minä sitten teen. Se olisi kiltisti tehnyt, jos vain millään jaksat auttaa. - Minä jaksan sen minkä sinäkin. Väsyneitähän me ollaan molemmat, mutta eiköhän yhdessä selvitä. Käyn vain sanomassa Matille, että ajaa hoivakodin kautta. Martta ja Meeri auttoivat äidin takapenkille ja laittoivat turvavyön kiinni. Meeri meni myös takapenkille äidin viereen. Martta lähti hiljalleen ajamaan kirkolta kohti hoivakotia. Äiti istui alkumatkan hiljaa, suu mutrullaan kuin lapsella. - Kyllä sitä nyt paapotaan kuin pientä vauvaa, sanoi äiti matkan puolivälissä. Minnekäs te minua olette viemässä? Kai minullakin on oikeus se tietää. - Nyt ollaan menossa takaisin kotiin, sinne hoivakotiin. - Mihin pirun hoivakotiin te minua kuskaatte? Minä haluan kotiin. Minä haluan Toivon luo. - Isä on haudassa, äiti, sanoi Meeri rauhallisesti. Et sinä varmaan sinne halua. - Jos Toivo on haudassa, niin minäkin joudan tästä hautaan, senkin paholaiset. - Ei eläviä haudata, kyllä sinä sen tiedät, äiti, jatkoi Meeri. - Minä sinulle kohta elävät näytän, sanoi äiti ja sylkäisi Meeriä. Meeri etsi käsilaukustaan nenäliinaa ja pyyhki kasvojaan. Tämäkin vielä, hän ajatteli. On tässä ollut yhdelle päivälle tapahtumia ihan tarpeeksi, omatkin hermot alkavat mennä. - Rauhoitu nyt äiti! sanoi Meeri äänellä, jota lapsetkin olisivat totelleet. Mistä lähtien sinä olet sylkemään alkanut? Se ei suoraan sanoen ole kovin mukavaa. - Ei ollut tarkoituskaan olla mukavaa. Luuletteko te, että minulla on kovin mukavaa? Olette sitoneet minut kiinni kuin pakkopaitaan, etten vain pääsisi karkuun, senkin paskat! - Minne sinä menisit, jos turvavyö ei olisi kiinni? kysyi Martta ajajanpaikalta. - Toivon luo, Toivon luo tietenkin! huusi äiti. Minne te olette piilottaneet Toivon? Ensin valehdellaan, että Toivo on päässyt lomille ja sitten minua kuljetetaan ties minne hullujenhuoneelle! Kumpikaan tyttäristä ei vastannut. Ei ollut oikeastaan mitään mitä olisi vastannut. Parempi, kun oli hiljaa, sillä äiti oli nyt sellaisella tuulella, että mikään puhe ei häntä rauhoittaisi. Ajettiin hetki hiljaisuuden vallitessa, äitikin istui hiljaa. Maisemat vain vilahtelivat ohi, äiti oli kääntänyt päänsä ikkunaan päin ja katseli ulos. - Ajat niin kovaa, että maisemista ei saa selvää, sanoi äiti hetkisen kuluttua. - Eipä täällä moottoritien varrella paljon katsomista ole, sanoi Martta. Lyhtypylväitä enimmäkseen. - Niinpä taitaa olla, niin, vastasi äiti jo rauhoittuneena. Minne me olemme menossa? - Kotiin, sinne hoivakotiin, muistatko sen? kysyi Meeri. - Kai minä sen jotenkin muistan. Toivo odottaa jo minua kahvin keittoon. Mistä me olemme tulossa, sitä tässä mietin? - Isän hautajaisista ja muistotilaisuudesta, kertoi Meeri ties monettako kertaa. - Niin, Toivo on kuollut, ei se minua kotona odota. Ainoastaan taivaankodissa. Pääsisinpä minäkin sinne, joutaisin jo pois, sanoi äiti ja alkoi itkeä. Meeri otti äitiään hartioista kiinni ja painoi äidin päätä omaa olkaansa vasten. Olisipa jotain millä voisi lohduttaa, mutta ei ollut. Äiti istui hiljaa Meerin kainalossa ja kyyneleet valuivat silmistä. - No niin, sanoi Martta, nyt ollaan perillä. Odotahan äiti niin autetaan sinut sieltä takapenkiltä pois. - Noin, ja tässä on tämä keppi toiseen käteen, jatkoi Martta. Näyttääkö yhtään tutulta paikalta? - Näyttäähän tämä jotenkin tutulta, vastasi äiti. Ei tämä ainakaan hullujenhuone ole. - Ei kai me nyt sinua mihinkään hullujenhuoneelle vietäisi, sanoi Meeri. Omaan kotiisi vain. - Täälläkö minä asun? Täälläkö me asuttiin yhdessä Toivonkin kanssa? - Täälläpä hyvinkin, vastasi Martta. Kunhan päästään sisälle, huomaat, että ihan tuttu paikka on. - Vaan ei ole Toivoa, totesi äiti hiljaa. - Ei ole, isä on kuollut. Itke vain, äiti, se helpottaa. Suru on surtava, ei siitä muuten irti pääse. Eikä suru koskaan häviä, mutta onneksi muuttuu kestettävämmäksi ajan kanssa, sanoi Meeri ja tunsi suunnatonta sääliä. Käyn sanomassa Matille, että tulen sisälle, odottakoon autossa, jos ei halua mukaan. Matti poltteli tupakkaa nojaten auton kylkeen ja jäi siihen odottamaan, kun siskokset veivät äidin sisälle. Taisi olla Matille kova paikka. Matin äiti oli myös sairastanut dementiaa ja hän tiesi miten raskasta se oli lähimmille. Muisti ne vuodet, kun äiti oli vielä elossa, mutta ei enää tuntenut lapsiaan. Katsoi vain hämmästyneenä, eikä enää edes puhunut. Makasi vain kunnan kroonikko-osastolla, jossa hoitajat syöttivät ja juottivat, vaihtoivat vaipat, pesivät ja kävivät välillä kääntämässä. Vaikka anoppi ei vielä siinä kunnossa ollutkaan, teki Matin usein pahaa katsoa viereltä, kun omat muistot olivat niin lähellä. Kauankohan kestäisi, kun Helmi ei enää kykenisi olemaan hoivakodissa nyt, kun Toivoa ei enää ollut auttamassa. Näitä jäi Matti mietiskelemään ulos, odottaessaan, että Meeri ja Martta tulisivat takaisin. Muisti sitten, että eihän Martta tainnutkaan tulla, jäi muutamaksi päiväksi äitinsä luo, ettei Helmi tuntisi oloaan niin yksinäiseksi. Tämä oli ollut raskas päivä, jatkoi Matti mietteitään. Toivo oli ollut aina hyvä appi eikä anopissakaan suurempia vikoja ollut. Ensi tapaamisesta olivat hänet hyväksyneet, vaikka pieneen tenttiin Matti oli joutunutkin. Ei niinkään Toivon taholta, mutta Helmi oli sitäkin tarkemmin ottanut selvää Matista, tämän perheestä, suunnitelmista tulevaisuutta varten ja oliko ihan varma, ettei Matti vain hullutellut heidän tyttärensä kanssa, vaan oli liikkeellä vakavin tarkoituksin. Mattia alkoi hymyilyttää muistellessaan niitä entisiä aikoja, niin topakka anoppi oli ollut aina. Toivo oli rauhallinen ja myhäilevä mies, sodassa ollut ja joutunut jättämään kotipaikkansa sinne toiselle puolelle. Sodasta Toivo ei koskaan puhunut, sanoi vain, että kova paikka oli. Sellaista rakkautta ja yhteenkuuluvuutta Matti ei ollut nähnyt, mikä vallitsi Toivon ja Helmin välillä. Se liitto oli todella taivaassa päätetty. Martta talutti äitiään käsikynkästä, toisessa kädessä oli keppi. Meeri käveli äidin kepin puoleisessa sivussa. Naiset menivät hissillä kolmanteen kerrokseen, jossa Helmin ja Toivon huone oli. Nyt se oli vain Helmin huone. - Sieltähän sinä tuletkin, Helmi, sanoi hoitaja nähdessään heidän astuvan hissistä. Sinulla on varmaan ollut raskas päivä. Oletko kovin väsynyt? - Taidanpa olla, vastasi Helmi ykskantaan. - Onko sinulla nälkä? Voisin lämmittää ruokaa, jos maistuisi? kysyi hoitaja. - Elä turhaan, ei ole nälkä, väsyttää vain. Ja surettaa niin kovasti, sanoi Helmi ja alkoi - itkeä. - Voi Helmi-kulta, sanoi hoitaja ja tuli halaamaan Helmiä. Itke vain, se helpottaa. Itke niin paljon, että kaikki itkut on itketty, sitten Toivo on taas hymyilevänä muistoissasi. Haluatko mennä huoneeseesi vai mennäänkö tuonne oleskeluhuoneen puolelle? Siellä on porukkaa, joka on sinun tuloasi jo odottanutkin. - Onko Toivokin siellä? kysyi Helmi silmät kirkastuen. Unohdus oli jälleen vallannut Helmin ajatukset. Hoitaja ja tyttäret katsoivat toisiaan ja hoitaja ilmaisi hienoisilla eleillä ja ilmeillä, että Helmin kysymyksen voisi sivuuttaa ja olla vastaamatta. - Tule nyt vain, muutkin ovat iltapalalla, ota edes juotavaa. Minä tuon sinulle iltalääkkeet samalla. - Mennään äiti, sanoi Martta ja lähti hiljakseen kävelemään, joten äidillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata. - Otatko äiti mehua, kahvia on litkitty tänään niin, että tulee korvistakin ulos? kysyi Meeri. - No kaada sitten sitä mehua, vaikkei minun tee sitäkään mieli. - Tässä nämä lääkkeet, tuli hoitaja pienen lääkekipon kanssa ja ojensi sen Helmille. Hulauta lääkkeet suuhusi ja mehua päälle. Ottaisitteko tekin jotain, kahvia, teetä, mehua? jatkoi hoitaja puhettaan Meerille ja Martalle. - Kiitos vain, mutta me taidamme olla niin täynnä, että jätetään tämä kierros väliin. - Sinne meni, sanoi Helmi. Mitäs tänne kuuluu? Kaikki ovat hiljaisia, mikä teitä vaivaa? - Taitavat vain olla väsyneitä niin kuin sinäkin, vastasi hoitaja. Olitko se sinä Martta, joka jäät meidän seuraksemme pariksi päiväksi? - Juu, minähän se olen. Jos se vähän helpottaisi äidin oloa, ettei tarvitse olla heti yksin. - Tervetuloa vain. Siitä on meille paljon apua. Etenkin yöllä, kun täälläkään ei ole kuin yksi hoitaja yövuorossa, että kiitos tosi paljon. - Ei mitään kiittämistä, vastasi Martta. Hyvä vain, jos minusta on apua. Ja mielelläni minä autan äitiä pääsemään jonkinlaiseen alkuun mitä nyt parissa päivässä pystyy. - Mehän voitaisiin mennä tuonne sivummalle juttelemaan hetkeksi, jos sinä Meeri jäät tähän äitisi kanssa. Kerron sitten sinulle samat mitä Martallekin, mutta ei jätetä äitiänne yksin nyt. Martta nousi tuoliltaan ja seurasi hoitajaa kansliaan, jossa he saisivat jutella rauhassa. - Ei minulla mitään sen kummempaa, mutta varmaan huomasitte, miten nopeasti äitinne mieliala ja muistaminen vaihtelee? - Huomattiin ja huomattiin sekin, että muisti pätkii pahemmin kuin ennen. Tai sitten se johtuu siitä, että nyt vietettiin koko päivä äidin kanssa, niin oli helpompi huomata. Ja semmoinenkin piirre, josta ei ennen ole tiedettykään, nimittäin, kun äidiltä loppuu sanat, niin hän voi jopa sylkeä. Niin kävi tänään, kun oltiin matkalla tänne, niin hermostui ja sylkäisi päin Meerin kasvoja. - Ei ole ensimmäinen eikä varmaan viimeinenkään kerta. Eikä Helmi suinkaan ole ainoa, joka sitä täällä tekee. Dementia on ikävä sairaus eikä sitä toivoisi kenellekään, vaikka toisaalta sylkemiset ja kiroamiset ovatkin ymmärrettäviä tässä sairaudessa, joskaan ei toivottuja. Jos tuntuu, että äitinne ei ota rauhoittuakseen, niin meillä on lääkärin määräys ja lupa antaa mietoa rauhoittavaa. Helmi tarvitsee nyt lepoa päästäkseen vaikeimman yli. Oleskeluhuoneesta alkoi kuulua vimmattu noituminen. Kirosanat sekoittuivat itkuun ja huutoon. Martta ja hoitaja kiirehtivät iltapalapöytään, jossa Helmi oli saanut kunnon raivarin ja heittänyt mehumukin pitkin lattiaa. Onneksi mukit olivat muovia, ettei lasinsirpaleita ollut ympäriinsä, mutta mehunloppu oli pitkin pöytäliinaa ja lattiaa. - Perkeleen, perkeleen perkele! huusi äiti. Älkää valehdelko minulle koko ajan! Etsikää se Toivo ja tuokaa minun luokseni. Ei Toivo ole kuollut! Te paskapäät puhutte pelkkää sontaa, sanokaa jo missä Toivo on tai minä kohta suutun! Ei Toivo minua jättäisi ja lähtisi, ei, ei, ei, itki äiti. - Yritä rauhoittua äiti, pyysi Meeri jo epätoivoisella äänellä. Rauhoitu nyt. Meerikin oli aivan epätoivoinen miten saada äiti rauhoittumaan. - Minä haen nyt sen rauhoittavan ja sitten viemme äitinne nukkumaan, sanoi hoitaja. - Tässä on sinulle vähän lisää mehua, ota tämä yksi pilleri vielä, niin sitten helpottaa, yritti hoitaja saada äidin ottamaan rauhoittavan lääkkeen. - Minä en huoli sinun myrkkyjäsi, ota itse, jos niin ovat hyviä. Painu vittuun ämmä! Painu pois minun silmistäni! - Helmi, sanoi hoitaja niin, ettei siihen ollut vastaansanomista. Nyt sinä rauhoitut ja otat tämän lääkkeen. Jos et aukaise suuta, minun on pakko avata se vaikka väkisin. Saat valita avaatko itse suusi vai avaanko minä sen? - Sen kun työnnät myrkkysi suuhuni, huusi äiti. Pääsenpä sitten Toivon luo. Äiti avasi suunsa, mutta sulki sen uudestaan ennen kuin hoitaja ehti työntää pilleriä äidin suuhun. Kuinka suureksi se pitää avata, että mahtuu suuhun? Luulisi pienen pillerin menevän pienemmästäkin raosta. - Avaa nyt, kehotti hoitaja. Äiti avasi suun, otti lääkkeen ja kulauksen mehua päälle. Mehumukin heitti taas lattialle. - Oletko nyt tyytyväinen? kysyi äiti. - Mitäs jos me lähdettäisiin tuonne sinun huoneeseesi? ehdotti Meeri. - Mennään vain, minä haluan nukkumaan, vastasi äiti. Viekää te tytöt minut nukkumaan Toivon viereen. Äiti laitettiin yökuntoon ja hoitaja avusti heitä pesuissa ja vaipan vaihdossa. Yöpuku päälle ja äiti sänkyyn. Rauhoittava lääke alkoi jo vaikuttaa ja äiti oli rauhallinen, mutta surullinen. - Jääkö kukaan kanssani nukkumaan? kysyi äiti väsyneellä äänellä. - Minä jään, sanoi Martta. Pane vain silmät kiinni ja nuku. Tulen kohta viereesi. - Etkö voisi tulla jo nyt? pyysi äiti. - Voinhan minä tullakin, jos se sinua helpottaa. - Helpottaa kovasti. Ota minua vielä kädestä kiinni niin tiedän, etten ole yksin. Niin Toivo teki aina, kun mentiin nukkumaan, joskus silitteli päätäkin, sanoi äiti väsyneellä äänellä. - Otanhan minä kädestä kiinni. Nuku vain äiti, sanoi Martta ja silitteli äitinsä päätä kuin rauhoittelisi pientä lasta. Hoitaja ja Meeri näyttivät eleillä, että he lähtevät huoneesta. Meeri kuiskasi hiljaa, että soitellaan huomenna. - Hyvää yötä äiti, sanoi Martta. Nuku hyvin. - Hyvää yötä rakas Toivo. Olethan siinä aina, ethän koskaan jätä minua, ethän… Martta katseli äitiään, ohuita harmaita hiuksia, ryppyisiä kasvoja ja käsiä. Jostain hänen mieleensä tuli runo ”Ohikiitävät hetket”: Jo heinäkuussa puissa keltaiset lehdet, palanut maa jalkojen alla. Minä silitän ryppyistä poskeasi kuin silkkipaperia, kerron miltä kesä näyttää ikkunan takana. Pidät minua lujasti kädestä kiinni. Niin lujasti, etten uskoisi sinulla olevan enää niin paljon voimia, käsissäsi, joissa nahkakin näyttää liian isolta. Harmaita, ohuita hiuksiasi silitän toisella kädelläni. Olet niin pieni kutistunut jälleen lapseksi ja kohta sinua ei enää ole. Siksi nämä hetket niin tärkeitä, molemmille.

Kommentit