Kirjoitukset

Denesuksen Ennustus osa 1

sakura, 16.09.2008 17:36
Katsottu 1785 kertaa

Syvällä vanhassa metsässä näkyi kaunis, valkea yksisarvinen, jonka selässä istui nuori mies. Tuon nuorukaisen tummanruskeat hiukset kiilsivät puhtaina ja olivat hienosti laitettuina; kuin mikäkin ylemmän luokan mieshenkilö. Tummansiniset silmät loistivat itsevarmuutta, eikä pelkoa ollut lähimaillakaan, vaikka kaksikko kulkikin syvällä metsässä olevalla tiellä. Tuo mies kuului Vennesin kuningaskuntaan, joka sijaitsi Tithonus Bonnforte – nimisen maaherran valvonta-alueella. Juuri Vennesin kuningaskunta oli suurin ja arvostetuin alue tuossa maassa, jota kutsuttiin Baljareksi. Baljarea ympäröi monia metrejä korkeat kivimuurit, joita vartioidaan yötä päivää aseistetuin vartijoin. Itse maan kuningas Rubert von Baron rakennutti jättimäiset muurit tyttärensä, prinsessa Lothrénin suojaksi. Myös jokaisen kaupungin ympärille oli rakennutettu muurit, yleisesti kapinallisia varten, mutta muuten ne toimivat hyvin säätelemään sisään tulijoita ja kaupungeista lähtijöitä. Nuori mies lähestyi hetki hetkeltä Baljaren muuria, jonka korkeimmat kohdat näkyivät välillä puiden yli kohoavina. Yksisarvinen alkoi puhua selässään istuvalle nuorukaiselle: ”Tykorén, oletko nyt aivan varma tästä? Me olemme olleet pitkään poissa Baljaren alueelta, Vennesistä myös. Entä jos meidät tapetaan?” Mies vain naurahti ratsunsa kommentille. ”Äh, anna olla Tribol. Olet vain tottunut liialliseen huonoon kohteluun Harokissa – ja siellä oli muuten erittäin hauskaa – Baljare on meidän kotimaamme. Olemme asuneet siellä lähes koko elämämme. Lupaan ettei sinulle käy mitään. Kyllä meidät tunnetaan Vennesiläisiksi.” Hevonen pysyi hiljaa Tykorénin taputtaessa tämän kaulaa kevyesti liukuen sen jälkeen alas ratsunsa selästä. Kaksikko oli juuri poistunut metsästä ja edessä avautui huikea näkymä Baljaren maata ympäröivästä muurista. Valtava, puinen portti oli enää heidän edessään, ennen kuin he pääsisivät sisälle Baljareen. Siitä ei kuitenkaan avautuisi mitään hienoa kaupunkinäkymää, niin kuin joku saattaisi luulla. Ei, sen tiesivät kaikki. Moinen vaarantaisi tärkeimpien kaupunkien säilymisen jos vihollinen murtautuisi maata ympäröivästä muurista tai porteista sisään. Kaupungit olivat keskemmällä, jokainen niistä tosin muurilla ympäröitynä. Tykorén jyskytti nyrkillään porttia – mikään pieni koputus ei kuuluisi massiivisen portin toiselle puolelle. Pieni luukku aukesi ja siitä näkyi portinvartijan pää. ”Mitä asiaa? Kuka olet ja mihin olet menossa?” mies kuulusteli. Nuorukainen vastasi asiaan kuuluvalla tavalla: ”Olen Tykorén, Leithorin poika. Olen kotoisin Vennesistä, mutta olen ollut matkustamassa.” Luukku lämähti kiinni ja Tribol mulkaisi pienesti isäntäänsä. Kuului kolahdus, toinenkin. Hitaasti naristen massiivinen portti aukeni matkalaisten edessä ja avasi samalla henkeäsalpaavan upean näkymän Baljaresta. Vaalea hiekkatie mutkitteli maaston mukaisesti ja kirkkaan vihreät niityt hulmusivat tuulessa. Nuorukainen veti syvään henkeä ja hymähti Tribolille hiljaa: ”Olemme kotona. Nyt suunnatkaamme isäni luo. Haluan nähdä Felestén.” Kolmen tunnin kävelymatkan jälkeen edessä häämötti Vennesin kaupungin portit. Tykorénin kasvoilla loisti hymy ja mies käveli eteenpäin varmin askelin. Portille saavuttuaan hän toisti saman esittelyn kuin aikaisemminkin, joskin portinvartija keskeytti nuorukaisen puheen jo tämä isän nimen kohdalla. Leithor oli näköjään pysynyt tunnettuna. Portin auettua Tykorén ja Tribol astuivat sisään. Vennesin kaupunki oli kuin mikä tahansa muukin Baljaren kaupungeista. Valkoiseksi kalkitut talot olivat rakennettu lähes vieriviereen, kaikkialla hääri ihmisiä töissään ja pienet lapset juoksivat pitkin mukulakivisiä katuja nauraen ja leikkien. Erään kauniin, syrjäiseen osaan kaupunkia oli sijoitettu pienehkö talo, joka oli hieman erillään muista. Pihalla seisoi vanhahko mies. Tykorén asteli reippaasti miehen luo ja halasi tätä. Leithor katsoi poikaansa hymyillen, vaikka miehen silmistä loistikin suru. ”Missä on sisareni, missä on Felesté?” Tykorén kysyi iloisesti, mutta isänsä ilmeen nähtyään kurtisti pienesti kulmiaan, kaikki ei ollut kohdallaan. ”Isä? Mikä on hätänä? Missä on Felesté?” Leithorin ilme synkkeni ja laski katseensa maahan, hetkessä miehen kasvot näyttivät monta vuotta vanhemmilta. ”Fe… Felesté on kuollut”, surullinen ääni sanoi. Tykorénin kasvot valahtivat aivan valkoisiksi. Miten oli mahdollista? Hänen aina niin iloinen sisarensa, aina niin reippaana oli juoksemassa isoveljensä perässä. Miten hänen rakas Felesténsä saattoi nyt matkata toisessa maassa? Mitä oli tapahtunut? Nuorukainen istahti alas ja tunsi isänsä käden painon olkapäällään. ”Tiedän, että suret siskoasi”, Leithor aloitti. ”mutta olet varmaan väsynyt matkastasi. Tule sisälle, valmistin aamulla erittäin hyvää lentoliskopaistia.” Tykorén hymyili pienesti isälleen ja nousi ylös. Pienen nyökkäyksen jälkeen kaksikko siirtyi sisälle taloon. ”Kerropa isä, mitä tapahtui”, nuorukainen pyysi lopetettuaan ruokailun. Odottava katse seurasi vanhan miehen ilmettä. Huokauksen saattelemana Leithor nousi ylös ja keräsi pöydältä lautaset. ”Isä, minä pyydän”, Tykorén virkkoi. ”Minun pitää saada tietää.” Mies istui ja nyökkäsi, mutta ei sanonut hetkeen mitään. Koko olemus oli vain poissaoleva, mutta Tykorén ei sanonut mitään. Aihe oli erittäin raskas molemmille, eritoten Leithorille. Vanhan miehen katse viipyi hetken lattiassa, kunnes kohottautui. ”Nagotit ovat jo hetken yrittäneet kaapata itselleen Vennesin. Niillä on varmaankin pakkomielteenä hallita koko Baljarea. En edes tiedä miksi ne ovat ottaneet juuri Vennesin kohteekseen – ehkä sen takia, että kuningas ja prinsessa ovat asuneet täällä jonkin aikaa – mutta ensimmäinen hyökkäys oli joskus puoli vuotta sitten. Ne tulivat hiljaa illalla kun kaikki viettivät lepoaikaa. Ulkona ei ollut muita kuin vartijat ja… Ja Felesté. Hän oli ollut torilla tekemässä ostoksia minun puolestani kun olin ollut sairaana. Hän lupasi tulla hyvissä ajoin kotiin, mutta ei koskaan ehtinyt. Nagotit – ne eivät tunne käsitettä sääli tai myötätunto. Niille on aivan sama kenet he tappavat”, Leithor sanoi ja käänsi katseensa ikkunasta ulos. Ilta oli jo edennyt pitkälle, taivas oli muuttunut punertavasta jo tummaksi. Jostain kauempaa kuului kiljahduksia. Leithor kurtisti otsaansa. ”Ei kai…” mies mutisi itsekseen, mutta ei ehtinyt jatkaa lausettaan kun Tribol jo huusi pihalta jotain. Tykorén juoksi pihalle ja katsoi odottavasti ratsuaan, joka huusi uudestaan: ”Nyt on kiire. Nagotteja! Ne ovat aloittaneet vallankaappauksen suuremmalla armeijalla kuin koskaan aikaisemmin.” Nuorukainen katsoi epäuskoisesti ratsuaan ja hetken emmittyään hän haki suurimman osaan aseistaan ja loikkasi hevosen selkään. Kaksikko laukkasi keskustaan, jonka näkymä oli sekasortoinen; kaikkialla juoksi ihmisiä pakokauhun vallassa ja Nagotit yrittivät parhaansa mukaan surmata jokaisen ihmisen, joka vastusti aseellisesti. Nagotit ovat kuin jättimäisiä liskoja, joilla on neljä kättä ja ne kävelevät kahdella jalalla. Niiden ylisuuri ja painava häntä laahaa kävellessä ja juostessa, mutta terävien piikkien takia häntä on myös erittäin vaarallinen ase. Liskojen pää on huiman kahden metrin korkeudessa. Nagoteilla on neljä keltaista silmää ja erittäin karhea kieli, joka on enimmäkseen tarkoitettu syömiseen. Selässä niillä on tavallisesti vihreä puukilpi, jossa komeilee Nagotin kuva. Niiden väritys vaihtelee sukupuolen mukaan; miehet ovat sinisiä ja harvemmin näkyvät naiset ovat liiloja. Väkivaltaisuuden takia ei ole kovinkaan mukavaa törmätä sellaiseen otukseen kuin Nagotti. Tykorén ohjasti Tribolin kohti kuninkaan linnaa, harmi vain, että suurin osa Nagoteistakin oli päätynyt samaan ratkaisuun; sininen Nagottijono rymisti kohti linnaa, Tykorén ratsuineen perässään. He laukkasivat linnan etupihalta linnan taakse, sillä oli parempi, ettei kukaan näkisi heitä. Kuolema olisi silloin varma asia. Oli parempi pysyä näkymättömissä. ”Tribol olen pahoillani, mutta et voi tulla mukaan. Jää odottamaan tähän, minä haen kuninkaan ja prinsessan turvaan”, Tykorén puhutteli pahoittelevan oloisena ratsuaan, vaikka tosiasiassa janosi jo seikkailua ja taistelua. Oli parempi, että niitä arastava yksisarvinen jäisi ulos. Tribol mulkaisi isäntäänsä ja nyökkäsi pettyneenä, menkööt yksinään. Tykorén astui linnan ikkunasta sisään ja laskeutui varomattomasti alas. Pahaksi onneksi nuorukaisen kenkien pohjat kolahtivat kovaa marmorilattiaa vasten. Hieman asiaa harmitellen mies suunnisti aulaa kohdin. Käytävällä lojui kuolleiden vartijoiden ruumiita, edes kuninkaan henkivartiostosta ei ollut vastusta taponhaluisille Nagoteille. Siniset lisko-otukset olivat ryhmittyneet piiriin, todennäköisesti jonkun ympärille. Tykorén huomasi suurten ikkunoiden verhojen kiinnitysnarut, joita pitkin hän lähti hetken mielijohteesta kiipeämään. Ylhäällä ollessaan mies voihkaisi hiljaa; piirityksen kohde näkyi katon rajasta aivan selvästi. Kuningas. Niin tietysti, mies ajatteli harmissaan. Suunnitelmaa oli muutettava, sillä niin uhkarohkea, eli toisin sanoen tyhmä, Tykorén ei ollut, että uhmaisi yksin kahtakymmentä Nagottia. Miehen ei auttanut kuin liukua alas ja pelastaa prinsessa, valitettavasti kuningas jäisi oman onnensa nojaan. Ehkäpä Nagotit ottaisivat tämän panttivangikseen, mitä Tykorén tosin epäili erittäin vahvasti. Laskeuduttuaan marmorilattialle mies teki taas kerran pahan virheen: kengät. Kuului vain kova kolahdus kun nuorukainen osui lattiaan. Hetkessä koko Nagottijoukko oli kääntynyt kolahduksen suuntaan ja tuijottivat Tykorénia. Miehen katse osui suurimman Nagotin miekkaan, jonka terä oli punainen verestä. Lattialla oleva veriläntti vain kasvoi siinä makaavan kuninkaan vuotaessa kuiviin. Tykorén alkoi menettää toivoaan omasta selviytymisestään. ”Mi… Mi… Mitä nuo ovat?” kuului ääni Tykorénin takaa. Huutajana oli nuori tyttö, ei varmaankaan edes kuuttatoista, mies arveli katsoessaan tätä. Neito avasi suunsa uudestaan: ”Prinsessana minä… Onko tuo verta?!” Nyt sai hyvät käytöstavat unohtua kokonaan nuorukainen tuumasi ja samassa lähti juoksemaan prinsessaa kohdin. Hän otti tytön leikiten hartialleen ja juoksi ulos salista. Hetken Nagotit vain tuijottivat hämmästyneenä tyhjää tilaa, missä prinsessa ja Tykorén olivat vielä hetki sitten olleet, mutta lähtivät nopeasti näiden perään. Prinsessa riuhtoi ja huusi, mutta hiljeni heti kun näki takaa tulevat Nagotit. ”Tribol! Tule tänne!” Tykorén huusi, hän alkoi väsyä. Tribol laukkasi nuorten perään ja pysähtyi niin, että nuorukainen sai prinsessan nostettua hevosen selkään, minkä jälkeen hän loikkasi itsekin kyytiin. Mies ei ohjannut ratsuaan, antoi vain hevosen itse laukata mahdollisimman kauaksi Nagottien valtaamasta kaupungista. Nopeasti kolmikko oli poistunut kaupungista, jonka muurista yli puolet oli sortuneena. Tribol pysähtyi Hathwarin metsän eteen. ”Yövymme tässä ja huomenna kuljemme metsän läpi”, Tykorén puhui nopeasti, keräten samalla metsän laidasta kuivia risuja polttopuiksi. Tyttö mulkaisi nuorukaista. ”Ja minähän en maassa nuku, enkä varsinkaan taivasalla. Saati sitten kävele metsässä ilman kunnollista turvaa. Jos isäni saisi tietää…” ”Hän ei ole täällä!” Tykorén huusi. Kuinka vaikeaa tytölle oli tajuta pieni seikka?! ”No mutta hän tulee kohta ja sitten sinä kuulet kunniasi”, tyttö lisäsi kädet puuskassa. ”Etkö tajua? Isäsi on kuollut! Kuningas on kuollut! Nagotit valtasit Vennesin!” Prinsessa mulkaisi hänelle raivonnutta miestä ja istahti maahan. Heti kun nuotiossa leimusi lämmin tuli tyttö avasi suunsa, tosin hieman eri merkeissä kuin aikaisemmin. ”Olen Lothrén. Keitä te olette?” Tyttö vilkaisi toiveikkaasti miestä, joka istui vaiti paikallaan kuin ei kuulisikaan. Tribol huokaisi. Hetken ajan oli hiljaista, tulen ratina oli ainoa ääni kaupungin kiljahteluiden lisäksi, jotka loppujen lopuksi katosivat pimenevään yöhön. ”Et voi olla noin lapsellinen!” yksisarvinen huusi loppujen lopuksi isännälleen ja käänsi katseen prinsessaan. ”Minä olen Tribol ja tuo rasittava nuori mies on niin sanottu isäntäni, Tykorén.” Lothrén hymähti ja hymyili valkealle hevoselle, toisin kuin Tykorén, joka mulkaisi tätä vihaisen oloisena. ”Oli miten oli. Meidän on nyt nukuttava tässä, jos arvon neiti prinsessa Lothrénille käy. Huomenna on pitkä päivä, pitkä matka kuljettavana. Aamun sarastaessa he lähtivät kulkemaan kohti metsää, sen vaaroja, joista kaupunkien vanhimmat kertoivat taruja ja kertomuksia. Pitkät puut päästivät lävitseen vain vähän auringon säteitä, joten metsä oli erittäin pimeä. Hiljaisuus vallitsi kolmikon kulkiessa metsässä olevaa tietä. Lothrénin kasvot olivat tummuneet liasta ja upea samettimekkokin oli aivan pilalla; se oli repaleinen ja likainen mudasta. Safiirin vihreät silmät näyttivät juuri siltä, että tyttö purskahtaisi kohta itkuun. ”En jaksa enää!” hän sanoi ja laskeutui polvilleen. Tykorén katsoi taakse jäänyttä Lothrénia ja käveli tämän luokse. ”Me voimme toki pysähtyä tähän, mutta en usko, että sinä halua jäädä tähän? Metsä vilisee pedikoita”, Tykorén sanoi jo hieman ystävällisemmällä äänellä kuin viime keskustelun aikana. Tyttö pudisti päätään. ”Niin, jos vaikka sitten istuisit Tribolin selässä, jos haluat”, mies lisäsi ja vilkaisi kysyvästi ratsuaan, joka nyökkäsi pienesti hyväksymisen merkiksi. Tytön kasvoille nousi vieno hymy. ”Kiitos, olette todella ystävällisiä. Mutta Tribol, jaksathan varmasti? Olemme kuitenkin kulkeneet jo pitkän matkan”, Lothrén kysyi. Yksisarvinen nyökkäsi ja tyttö nousi Tykorénin pienellä avustuksella valkean selkään. Lähes heti kun tyttö istui hevosen selässä, kuului ylhäältä, puiden latvoista pahaenteistä naurua. ”Pedikot!” Tykorén huusi. To be continued...

Kommentit