Kirjoitukset

Elämän pahin virhe

Emmeline, 19.10.2008 19:15
Katsottu 1717 kertaa

Minua ympäröi pimeys. Sysimusta, täydellinen pimeys ja rikkomaton hiljaisuus. Korvissani pauhaa valtameren voimakkaiden merivirtojen ja aaltojen jyske. Tiedän, että loppuni on koittanut. Vartaloni on täysin jäykistynyt kylmyydestä ja raajani ja hiukseni leijuvat aavemaisesti ympärilläni. Merivirrat kuljettavat minua säälimättömästi yhä alemmas, kohti merenpohjaa. Tiedän, että happea riittää enää vain korkeintaan minuutiksi. Suuni on täynnä märkää ja suolaista merivettä. Tunnen, miten pakokauhu valtaa vähitellen mieleni. Pakokauhu, se on säälimätön ja salakavala tunnetila. Aluksi se on vain hento kuiskaus jossakin mielen perimissä sopukoissa, mutta se voimistuu, salakavalasti ja nopeasti. Vähitellen se täyttää koko mielen, eikä jätä tilaa millekään muulle. Tunne on kauheinta mitä ihminen voi koskaan kokea; ei kykene ajattelemaan, näkemään tai tekemään mitään, ei ole mitään muuta jäljellä kuin pakokauhu. Tekisin mitä vain jos kykenisin matkustamaan ajassa taaksepäin. Toivon, etten olisi koskaan lähtenyt rannalle. Vielä yösydännä! "Miten saatoinkaan olla niin tyhmä?" ajallen vajotessani yhä syvemmälle. Ja ennen kaikkea toivon, etten olisi koskaan tavannut Michaelia. Ilman häntä en olisi nyt tässä. Oli kaunis syksyinen ilta. Se oli juuri sellainen ilta, jollaisesta jokainen tyttö olisi haaveillut ensitreffeillään. Ilma oli kirkas, ja lempeä tuulenvire kahisutti värikkäiden lehtipuiden lehtiä. Taivas oli täynnä tuikkivia tähtiä ja kuu loisti täydellisen pyöreänä kaiken kauneuden keskellä luoden hopeista, salaperäistä utua kaikkialle. Olin onneni kukkuloilla pyöräillessäni rantatietä pitkin kohti kotini lähellä sijaitsevaa rantaa. Kuparinruskeat, kiharat hiukseni hulmusivat ja ruskeat silmäni loistivat kirkkaina kiihdyttäessäni vauhtia yhä nopeammaksi ja nopeammaksi. Sydämeni jyskytti jännityksestä ja pyyhin hikiset käteni farkkujeni pohkeisiin. Olin odottanut tätä hetkeä koko viikon. Oli perjantai-ilta, kellon viisarit osoittivat viittä yli kahtatoista. Tämä oli se ilta, jona vihdoin ja viimein tapaisin salaperäisen ensirakkauteni, Michaelin. Michael oli jokaisen tytön unelmien täyttymys. Näin sieluni silmin hänen hiekanvaaleat, hieman pörröiset hiuksensa ja smaragdinvihreät silmänsä. Kun hän nauroi, pojan kasvoille ilmestyi aina se sama, vino hymy, jota niin kovasti rakastin. Michaelilla oli terve, täydellisen päivettynyt iho ja sopivan lihaksikkaat käsivarret. Mielestäni kaikki pojassa oli täydellistä. Vasta nyt tajuan, miten väärässä olin... Olin tavannut Michaelin kaksi viikkoa sitten netissä, galleriassa. Siellä poika oli kehunut kuviani maasta taivaisiin ja minä olin ollut aivan myyty. Michaelilla oli aivan hämmästyttävä taito miellyttää muita ihmisiä ja saada heidät suostumaan mihin tahansa. Niin olimme alkaneet jutella, ja siitä se sitten lähti. Aloimme keskustella säännöllisesti netissä ja pidin päivä päivältä Michaelista enemmän ja enemmän. Jo viikon kuluttua olin täysin rakastunut Michaelin ystävälliseen, kohteliaaseen ja huomaavaiseen olemukseen. Sitten Michael oli ehdottanut tapaamista, minä olin suostunut, totta kai. Montako kertaa elämässä sitä kohtaa niin ihanan ihmisen kuin Michael? Tapaaminen osoittautui elämäni pahimmaksi virheeksi... Käännyn ympäri viimeisestä mutkasta rantatiellä, ja kaukana edessäni häämötti valkeana hohtava rantaviiva. Annoin punaisen pyöräni kaatua pehmeästi hiekalle ja lähdin hermostuneena kävelemään kohti yksinäistä hahmoa, joka istui hiekalla noin viidensadan metrin päässä pyörästäni. Saavuttuani hänen luoksensa, istuin pehmeästi hänen viereensä. "Moi Michael", sanoin ja tavoitin smaragdinvihreden silmien lämpimän katseen. Michael katsoi minuun ja olin sulaa onnesta ja rakkaudesta. "Vihdoinkin", Michael sanoi täydellisellä, pehmeällä äänellä, joka sulatti sydämeni. Istuimme hetken hiljaa, vain katsellen toisiamme. Michael näytti vielä täydellisemmältä luonnossa, ajattelin ihastuneena. Pojalla oli yllään valkoinen t-paita, joka jätti pojat lihaksikkaat käsivarret paljaiksi ja farkut, joiden lahkeet hän oli käärinyt puolipituisiksi. Kuu heijastui hänen silmiinsä ja sai hänen hiekanvaaleat hiuksensa hohtamaan valkeina. Michael nojasi rennosti kyynärpäillään hiekkaan ja tuijotti minua hymyillen. Katsoin hermostuneena muualle. Edessäni avautui henkeäsalpaavan kaunis valtameri, se aaltoili hiljalleen tuulenvireessä. Muutama isompi aalto pärskyi pinnalla vaahtopäineen ja hopeanhohtoinen kuu heijastui meren pinnasta. Meren raikas, suolainen tuoksu tavoitti sieraimeni. Huokaisin tyytyväisenä ja käänsin katseeni taas Michaeliin. Ilta oli täydellinen, Michaelin rento olemus sai minut pian rauhoittumaan. Hetken kuluttua huomasin meidän juttelevan kuin vanhat ystävykset ja avauduin Michaelille täysin. Poika kuunteli puhettani hiljaa ja kuunteli tarkasti, se rohkaisi minua puhumaan lisää. Huomasin kauhukseni kellon viisareiden osoittavan jo puoli kahta. Aika oli vierähtänyt kuin siivillä. "Minun täytyy varmaankin jo lähteä, vanhempani huolestuvat jos en saavu kotiin ajoissa", sanoin ja katsoin Michaelia sovittaessani kasvoilleni yhtä aikaa pahoittelevan ja pettyneen ilmeen. Silloin en vielä huomannut pojat kasvojen ilmeen muutosta. Michael kietoi kätensä ympärilleni ja painauduin poikaa vasten. Huokaisin tyytyväisenä. Sitten poika irrotti hieman otettaan minusta ja katsoi suoraan silmiini. Hän painoi huulensa tiukasti huulilleni ja vastasin onnellisena suudelmaan. Michaelin suudelmat olivat täydellisiä, yhtä aikaa helliä ja pehmeitä. Lopulta nousin lähteäkseni, Michael nousi myös. En tiedä, johtuiko se kuun heijastuksesta, mutta minusta tuntui kuin Michaelin ilme olisi muuttunut. Hän näytti kireältä ja hänen silmänsä lasittuneilta. "Michael?" kysyin hieman hermostuneena. Michael asteli minua kohti ja kuiskasi hiljaa, pahaenteisellä äänellä korvaani: "Sinä et lähde yhtään minnekään beibi." Katsoin Michaelia pelästyneenä. Eihän tämä voinut olla totta. Michael oli täydellinen, unelmien prinssi! Sillä hetkellä Michael ei kylläkään näyttänyt unelmien prinssi! Sillä hetkellä Michael ei kylläkään näyttänyt unelmien prinssiltä. Pojan koko olemus oli muuttunut; kasvot olivat kireät, silmät kylmät ja lasittuneet ja kädet puuskassa. Astuin askeleen taaksepäin yhä järkyttyneenä. Tuntui kuin aivotoimintani olisi hidastunut, mieleni oli täysin turta. Michael lähestyi minua kohti uhkaavasti ja käännyin vaistomaisesti aikeissani juosta pakoon. Michael oli kuitenkin nopeampi, hän tarttui kiinni käsivarrestani ja painoi minut hiekalle. Ulvahdin tuskasta, kun poika väänsi käsivarteni selkäni taakse kovakouraisesti. Michaelin kasvot olivat melkein kiinni kasvoissani ja haistoin pojan hengityksessä kasvoillani pistävän hajun. ”Heroiinia”, tajusin turtana, ”Siitähän lasittuneiden silmienkin katse oli johtunut, ja minä kun olin luullut sitä kuun heijastuksen aikaansaamaksi.” Makasin hiljaa, vartalo pelosta jäykkänä hiekalla varmaan kokonaisen minuutin. Se tuntui vuosilta. En kyennyt hengittämään, liikkumaan tai ajattelemaan, pelätä vain. Sitten Michael alkoi suudella minua, ei sillä samalla pehmeällä tavalla kuin aiemmin, vaan rajusti, nälkäisesti. Yritin riuhtoa poikaa pois päältäni, ja lopulta onnistuin vääntää hänet sivulleni. Michael kävi raivostuneena kimppuuni. ”Et tainnut tykätä minusta. Sinun mielestäsi on varmaankin hauskaa leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa. Teeskentelit vain välittäväsi minusta, mutta sitten käännätkin kelkkasi. Minä näytän miten sellaisille tehdään, ymmärrätkö?” Anelin Michaelia päästämään minut irti. Itkin, huusin ääneni käheäksi ja potkin, mutta Michaelin ote oli raudanluja. Poika oli raivoa täynnä työntäessään minua kohti merta. Katselin kyynelten sokaisemin silmin, miten lenkkarini kastuivat merivedestä litimäriksi. Tajuttani, mitä poika aikoi, jouduin paniikkiin. ”Michael! Teen mitä vain, mutta älä hukuta minua tuonne!” huusin ääni pelosta väristen. Hetken kuluttua huomasin olevani päälakea myöten jääkylmässä vedessä. Tuntui kuin sata veistä olisi iskenyt teränsä vartalooni. Michael oli survonut minut veden alle ja antanut merivirran siepata minut mukaansa. Meri oli kaapannut minut säälimättömään syleilyynsä. Pudistan jäykistynyttä päätäni karkottaakseni muistot tuosta painajaisten illasta. Sitä en halua muistella viimeisillä hetkilläni. Sen sijaan mieleeni tulvii kuvia rakkaistani; ystävistäni ja perheestäni. Olen jo melkein saavuttanut meren pohjan. Keuhkoni huutavat happea, mutta pidän suuni tiukasi kiinni. Jos olisin saanut valita, olisin ehdottomasti valinnut jonkin toisen tavan kuolla. Hukkuminen on ehdottomasti kauhein tapa kuolla. Sitä vain keuhkot huutavat epätoivoisesti happea, vaikka ne tietävät, ettei sitä ole. Ei, ei täällä meren pohjassa. Sitten vain väkisinkin vetää keuhkonsa täyteen merivettä, vaikka tietää, ettei se kelpaa keuhkoille. Koko vartaloni, joka ruumiini sopukka huutaa happea. Se on kauhea tunne, uskokaa vain. Viimeisillä voiman rippeilläni yritän potkia itseäni ylös kohti meren pintaa, mutta turhaan. Vähitellen menetän tajuntani… Ruumiini vajoaa hitaasti alaspäin, yhä syvemmälle, kunnes se tömähtää pehmeästi meren pohjaan. ** ”TEINITYTTÖ HUKUTETTIIN KUOLIAAKSI PAIKALLISELLA MERELLÄ, TYTÖN POIKAYSTÄVÄ ETSINTÄKUULUTETTU EPÄILTYNÄ MURHASTA!” kirkui maanantai-aamun paikallislehden etusivun otsikko. Rannalla istuva poika taittaa lehden kerran ja sysää sen jälkeen sen sivuunsa hiekalle. Poika haroo hiekanvaaleita hiuksiaan ja smaragdinvihreät silmät katsovat hajamielisesti kauas meren ulapalle. Silmissä loistaa kylmä ja säälimätön pilke. ”Sinun ei olisi tarvinnut kuolla, Susanne, jos vain olisit tehnyt mitä käsken”, poika kuiskaa hiljaa tuijottaen lehden kannessa hymyilevää ruskeatukkaista tyttöä.

Kommentit