Kirjoitukset

<33, 31.10.2008 14:48

laita vaann jatkoo...:D

jennauuu, 03.11.2008 17:47

** Ensimmäiseksi kuvittelin kaiken olleen unta ja ehdin jo huokaista helpotuksesta, kunnes havahduin todelliseen maailmaan. Edellispäiväiseltä järkytykseltäni en ollut kyennyt ajattelemaan asiaa järkevästi, joten nyt se kostautui kyynelein poskillani. Käperryin pieneen tilaan seinää vasten ja annoin lämpimien kyynelten polttaa poskilla. Minulle oli jäänyt monta asiaa epäselväksi; miksi Javier oli sortunut huumeisiin, miksei hän ollut kertonut minulle asiasta, ja miksei ollut vain sanonut ei, kun hänelle ensimmäistä kertaa oltiin tarjottu. Ei minun oma Javierini voinut olla nyt alamaailman narkkari, huumeiden alainen ihminen. En vain käsittänyt ja ajatukset hakkasivat kovalla voimalla päätäni, samalla kun yritin poistaa edellisen päivän tapahtumat mielestäni. En halunnut enää muistaa, kuinka Javier hitaasti lausui sanansa huumeiden käytöstä. Ne sanat olivat mullistaneet ja kääntäneet elämäni aivan toiseen suuntaan. En enää tiennyt, kenen suuntaan kääntyä. Havahduin. Puhelin yöpöydälläni tärisi voimakkaaseen tahtiin, kunnes poimin sen käteeni. Soittajan nimeä ei vilkkunut ruudussa, mutta vastasin puhelimeen. Hiljaisuus vallitsi linjoja – en uskaltanut puhua, sillä tiesin ääneni tärisevän älyttömästi. ”Sara?” tuttu ääni tavoitti minut. Huokaisin helpotuksesta ja hitusen annoin itseni sortua jännityksestä ja pelosta siitä, että Javier olisi yrittänyt pyydellä anteeksi puhelun avulla. ”Joo.” ”Ootko sä kunnossa? Mä kuulin, mitä eilen tapahtu. Ihan kauheeta”, Sanna kertoi hiljaa puhelimeen ja jäi odottamaan minun sanovan jotakin. Hienoa. Juttu levisi. Kylä, jossa asuimme, oli kuitenkin suhteellisen pieni, joten tiesin, että pian jopa omat vanhempani varmasti tietäisivät Javierin huumeidenkäytöstä. Sen takia olinkin ihmeissäni yhä, kuinka en ollut saanut tietää hänen käyttävän huumeita. ”En, mä en pysty käsittään, miten joku jätkä voi olla niin kusipää. Mä luotin Javieriin ja pidin sitä melkein täydellisenä. Se vaikuttikin aina nii ihanalta.. Mut ei. Hemmetti”, purkauduin Sannalle miltei täysin. Tiesin, että hän oli ihminen, johon pystyin luottamaan aidosti. Ei Sanna ollut koskaan kertonut asioitani eteenpäin ja olin yhä varma siitä, että hän salaisi tiedon omalta osaltaan. ”Niinpä, mä oon oikeesti pahoillani sun puolesta. Haluutko sä nähä? Vai mietitkö mielummin yksinäs kaikkee?” Sanna kysyi. Hänen äänensä oli vilpitön, mutta kuulosti silti osaaottavalta. ”Mä voin tulla sinne jos vaan haluut”, hän jatkoi. ”Joo, tuu vaan.” ”Noh, nähään vähän päästä. Pärjäile”, Sanna lopetti puhelun heti sanojensa jälkeen, joten vastaus minun osaltani jäi uupumaan. En poistunut huoneestani lainkaan, ennen kuin kuulin ovikellon soivan. Sonja juoksi heti perässäni ovelle, mutta kääntyi hitusen pettynyt ilme kasvoillaan takaisin huomattuaan Sannan ovella. ”Hei”, Sannan lämpimät kädet kietoutuivat ympärilleni ja olin jälleen purskahtaa itkuun. Olin onnellinen, että minulla yhä oli Sanna, paras ystäväni tukemassa, mutta suru Javieria kohtaan oli suunnaton ja aivan älytön. Eikö minun olisi ennemmin pitänyt olla vihainen ja täynnä kiukkua? ”En mä olis kyllä Javierista uskonu. Se oli ennen sellanen äitin-kiltti-pikkupoika-mussukka”, Sanna totesi ja sai minut naurahtamaan kuivasti. Istuimme nyt huoneeni sängyllä molemmat. Olin samaa mieltä Sannan sanojen suhteen, Javier oli kyllä muuttunut paljon, mutta että huumeet.. en uskonut vieläkään sitä todeksi. ”En mä muuten kerskuilla halua tai mitään, mut.. Arvaa mitä? Mikael ja mä..” Sanna aloitti hetken hiljaisuuden kuluttua, ja kohotin katseeni häneen. Arvasin! Olin aina tiennyt, että heidän välillään oli jonkinlainen kemia, joka vain odotti sitä oikeaa hetkeä, joka ilmeisesti oli ollut eilen. ”Hienoo! Mä tiesin, et teijän välille tulee vielä jotain!” totesin mahdollisimman kannustavana, mutten edes yrittänyt loihtia huulilleni väkinäistä hymyä. ”Oottekste nyt yhessä?” ”No joo.. kai. Me sovittiin, että nähään tänään”, Sanna kertoi. Hänen hymynsä ylettyi miltei korviin asti ja sädehti aidosti. Olisin tehnyt mitä tahansa, jos olisin omille huulilleni saanut tuollaisen hymyn. Aidon sellaisen. ”Okei, no onnee teille”, sanoin hiljaa. Ei minua huvittanut puhua toisten onnellisista suhteista sillä hetkellä, vaikka iloinen olisinkin ollut Sannan puolesta. Lähinnä halusin vain purkaa suruani ja jonkinlaista piilevää ja nyttemmin esille tulevaa vihaani Javieria kohtaan. ”Hei, anteeks. Ei mun pitäis puhuu tällasesta, kun sun elämäs taitaa olla aika paskaa”, Sanna pahoitteli. Kurtistin kulmiani. En oikein tiennyt, olisiko Sannan sanoista täytynyt loukkaantua vai mitä? ”Joo ei mitään, puhu vaa. Kai mun pitää yrittää vaan unohtaa Javier ja jatkaa”, mutisin hiljaa. ”Eii.. Sara rakas, ei sitä noin vaan varmasti pysty unohtaan! Hei suret ihan rauhassa, niin eiköhän aika paranna haavat”, Sanna sanoi halaten minua jälleen. Hänen seuransa rauhoitti aavistuksen ja tunsin, kuinka vähintään tusinallinen kyyneleitä tipahteli tiheää tahtia poskilleni, jotka punoittivat jo valmiiksi. En kuitenkaan välittänyt mistään ympärilläni, annoin vain kyyneleiden vuotaa valtoimenaan ja luomieni vähitellen sulkeutua raskaina. ** Seuraava päivä tiesi jälleen koulua. Oli vaivalloista, että pääsin ylös sängystä, mutten voinut jäädä kotiinkaan. Ainakaan vielä vanhemmillani ei ollut mitään hajua tapahtuneesta, joten turvauduin ottamaan varman päälle ja esitin mahdollisimman normaalia kokoajan. Vaikeaa se oli ja sattui, mutta pinnistelin kaikin voimin. Tie, joka johti koulullemme, oli hieman tavallista kapeampi ja ohittaessa piti siirtyä autotielle, joka ei tuokaan leveimmästä päästä ollut. Siksipä säpsähdin jonkin verran, kun kylmähkö käsi laskeutui hartialleni kävellessäni eteenpäin. ”Miten pyyhkii?” En heti tunnistanut ääntä, mutta Samuelin astuttua aivan vierelleni huokaisin syvään. Häntä tässä vähiten kaivattiin. ”Huonosti”, vastasin hiljaa. ”Mut se ei kuulu sulle, joten älä yritäkään kysellä, minkä takia”, jatkoin äreänä ja lähdin kävelemään hieman ripeämpään tahtiin. ”No älä nyt suutu”, hän tuhahti. ”Mutta neiti hyvä, jos et satu tietämään, niin tässä kylänpahasessa juttu kiertää aika hemmetin nopeeta. Eli näin ollen mä tiedän jo kaiken. Voimia sulle”, Samuel sai minut entistä ärtyneemmäksi sanoillaan ja pahoitteluillaan, joita hän ei edes tarkoittanut. Olin siitä miltei varma. ”Ole sitten hyvä ja pidä se naamas ummessa, ettei juttu enää leviä. Koska ei sillä oo perää”, huokaisin. Valehtelu ei oikein ollut minun juttuni tämänkään suhteen ja kyllähän kaikesta huomasi, että jutulla nimenomaan oli perää. ”Sara hei, älä esitä kovaa. Vaikkei me oikein tunnetakaan, niin et sä tollanen oo oikeesti. Kyllä susta näkee, ettei kaikki oo hyvin. Enkä mä tahdo mitään pahaa sulle”, Samuel pysäytti minut astuessaan eteeni. En kuitenkaan kohdannut hänen pahoittelevaa ja hitusen kysyvää katsettaan, vaan silmäilin tietä jalkojeni alla. Sekin oli nähnyt paljon. Tuhannet, varmasti jopa miljoonat ihmiset, olivat vain tallanneet sitä, eivätkä miettineet mitään. No, tiehän se vain oli, vailla tunteita, mutta hyvä vertaamisen kohde. ”En mä esitä.. En vaan jaksa kuunnella tätä enää. Mä aion unohtaa kaiken ja jatkaa vaan”, kerroin Samuelille hiljaa ja riuhtaisin itseni hänen otteestaan irti. Astuin samassa hänen ohitseen ja miltei juoksuaskelin lähdin koulua kohden. Halusin vain olla yksin, en juuri nyt kaivannut edes Sannaa vierelleni. Vaatisi paljon aikaa, että saisin tunteeni käsiteltyä ja tietäisin oikeasti, mitä haluaisin. Mutta olin varma, että jonain päivänä saisin vielä elää oikeasti. *** Jo parin tunnin jälkeen aloin olla täynnä koulua. Sitä, kuinka opettajat painosti viittaamaan, kertomaan kaiken kaikesta, vastauksia turhimpiinkin matematiikanlaskuihin. Niinpä päätin lopulta, etten kärsisi kahta viimeistä kemiantuntia. Saisin läksyt kuitenkin selville vaikka.. Sannalta. Lähdin pikaisesti. Ei kukaan saanut nähdä lähtöäni. Vaikka toisaalta en välittänyt pätkääkään, näki sitten kuka tahansa, että lähtisin kesken koulupäivän. Olin helpottunut, ettei kukaan ollut ainakaan mielestäni huomannut lähtöäni. Saisin olla rauhassa muutaman tunnin ajan, ennen kuin Sonjakaan tulisi kotiin. Suureksi pettymykseksi ja hämmästyksekseni tunsin, kuinka hetken kuluttua lämmin käsi laskeutui hartialleni käskevästi. Kurtistin kulmiani, mutta olin miltei varma, kuka matkani jälleen oli pysäyttänyt. ”Nyt sitä jo lintsataan? Ja kaikki oli vielä aamulla ihan kunnolla?” Samuel virnisteli astuttuaan vierelleni. Mitä hän oikein halusi minusta, kiusata, vai olla ystävä? En ymmärtänyt. ”Kaikki on kunnossa, ei siihen vaadita paskaa elämää, että lintsaa koulusta. Ja mitä se sua ylipäätään liikuttaa, mitä sä haluut musta?” kysyin hiljaa, mutta ääneni varmasti kuulosti vaativalta, ja oikeasti vastausta kaipaavalta. Halusin vain kuulla totuuden. Hiljaisuus alkoi vaivaamaan – ei tainnut Samuel itsekään tietää, mitä oikein haki minusta. ”Se kyllä tulee selviämään sulle”, Samuelin vastaus hämmensi minua yhä enemmän. Eikö kukaan osannut nykyään puhua suoraan ja kertoa tunteistaan. ”Koita nyt jätkä puhua suoraan. Mitä sä haluat musta?” kysyin nyttemmin jo hieman ärtyneenä ja pysähdyin kokonaan. Vähitellen käänsin katseeni kohden Samuelia edessäni, ja kulmat aavistuksen kurtussa tapitin häntä kysyvänä. ”Olla ihan vaan sun kaveris. Miks mä muuten sun seurassas roikkuisin?” ”No niinpä, ihan samaa mietin kuule”, tuhahdin hiljaa. ”No sulle on nyt selvillä, mitä mä haluan, niin.. miten sun laitas?” Samuelin ääni oli painunut jo aavistuksen matalemmaksi, ja hän puhui selvästi hiljempaa nyt. Tarkoittiko Samuel kysymyksellään, mitä minä halusin hänestä? En mitään. Mutta en minä sitä hänelle suoraan sanoa voinut. Ehkä olisi kohtuullista antaa edes mahdollisuus, ja ottaa samalla selville, minkälainen Samuel oli. Voisi hän paljastua ihan mukavaksikin. Mutta siihen en kyennyt uskomaan, en nyt. ”Käydäänkö kahvilla?” kysyin viimein hiljaa. Se taisi selventää lopullista päätöstäni Samuelin suhteen, ja pieni hymynkare kaartui myös hänen huulilleen. Vaikka minultahan se uupui – en ollut vielä valmis hymyilemään, en suonut itselleni sitä iloa. Lähdimme kuitenkin kävelemään eteenpäin hiljaisuudessa. Ei se tuntunut lainkaan ahdistavalta, toisin kuin olin kuvitellut. Kaikki oli niin luonnollisen tuntuista, kuin mahdollista, ja oikeastaan oli ihan mukavaa kävellä siinä ilman minkäänlaisia huolia; Samuel oli tajunnut ilmeisesti jättää minut rauhaan – ainakin tähän mennessä, Samuel halusi vain olla ystäväni, ja minulla kuitenkin oli yhä Sanna. Ja tiesin, että hän ei minua jättäisi yksin. Ei missään vaiheessa. Muistin todella selvästi sen päivän, kun Sannan kanssa olimme tutustuneet. Olimme silloin toisella luokalla, ja hän oli tullut uutena kouluun. Tietysti, kuten muidenkin kohdalla, kaikki olivat heti utelemassa uudelta tulokkaalta kaikkea ja halusivat olla tämän ”ystäviä.” Eli suomeksi he halusivat vain näyttää kaikille muille, kuinka olivat saaneet saanut uuden ystävän. Mutta Sannan kohdalla se oli turhaa, hän oli hakeutunut heti ensimmäisestä välitunnista lähtien omaan rauhaansa, ja minä taisin olla ainoa, kuka uskalsi sitä ujoa ja hiljaista tyttöä lähestyä – koska taisin olla silloin itsekin vailla seuraa. Olin kävellyt suoraan Sannan luokse, ja alkanut kyselemään häneltä kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kysymykset olivat tainneet istua siihen paikkaan kuin tutti vauvan suuhun, sillä jo sinä päivänä meistä muodostui erottamaton parivaljakko. Kuljimme aina yhdessä, emmekä välittäneet muiden mielipiteistä, emme tainneet välittää muista lainkaan. Ja siitä se jatkui aina tähän päivään asti. Taidamme me olla yhä sisäisesti samat tytöt, jotka silloin ujoina tutustuivat toisiinsa, vaikka päällisin puolin molemmat olemme muuttuneet paljon. Tietysti. Havahduin, kun Samuel viimein kysyi, mihin haluaisin mennä. Kohautin hartioitani, mutta päädyimme lopulta pieneen ja kodikkaaseen kahvilaan erään vaatekaupan vierelle. Sisustus kahvilassa oli hieman vanhanaikainen ja myyjät vaikuttivat mukavilta, hymyilivät aidosti asiakkaille, ja äänensävy kuulosti välittävältä ja reippaalta. Istuimme siinä pienessä, kodikkaassa kahvilassa varmasti ainakin tunnin ajan – juttua riitti ja annoin hetkeksi itseni jopa irtautua arjesta. Taisin viimein tiedostaa Samuelin olevan ihan mukavaa ja rentouttavaa seuraa – taisin olla erehtynyt hänen suhteensa ensimmäisenä. Mutta se mielikuva hänestä oli nyt kumottu ja tilalle luotu uusi. Aika todella kului kuin siivillä, ja vasta reilun tunnin kuluttua lähdimme kahvilasta. Aloin tuntea Samuelin nyt paljon paremmin, ja tiesin hänen mielipiteistään sekä asioista, joista hän piti ja joita inhosi. ”Mihin sitten?” hän kysähti, kun olimme hetken kävelleet hiljaisina eteenpäin. Olin ajatellut meneväni kotiin jo, mutta toisaalta myös Samuelin seurakin kuulosti ihan mukavalta idealta. Poika tarkkaili minua kysyävänä, ja hymy huulillaan. ”Tai oikeastaan.. Haluaisitko sä tulla illalla yhtiin juhliin? Sinne ajaa tästä kymmenen minuuttia, niin mä voisin tulla hakeen sut mopolla”, Samuel hymyili leveästi kysymyksensä perään. ”Keskellä viikkoo?” kohotin hitusen kulmiani; juhliin keskellä viikkoa? Okei, ehkä voisin joskus antaa periksi joidenkin asioiden suhteen ja olla sitten huomisen vaikka vain kotona. ”Niin, no ei ne oo mitkään kauheet ryyppybileet, mennään vaan viettämään aikaa keskenämme ja niin edespäin. Eikä sinne tuu iha savuna porukkaa, muutamia tyyppejä vaan”, Samuel selvensi minulle, ja nyökkäyksen kera suostuin hänen ehdotukseensa. Illan vietto ihmisten seurassa – muiden kuin oman sisareni kanssa – kuulosti mukavalta. Viimeiset muutamat illat olin viettänyt vain kotona perheen seurassa. No, lähinnä olimme olleet Sonjan kanssa kaksin, äidin ja isän aika – se taisi mennä töiden parissa. ** Samuel oli kääntynyt vasta pienen matkan päässä ennen kotiamme, jotta hän tietäisi, mistä tulla hakemaan minut illalla. Itse jatkoin matkaani kotiovelle asti, missä minua odotti – no, ei niinkään mieleinen – yllätys. ”Hei, Sara”, Javier tervehti. Henkäisin hiljaa ja mitään vastaamatta astuin Javierin vierelle ovea avaten. ”Enkö mä tehnyt siellä bileissä tarpeeks selväks, ettei sulla oo mitään oikeutta tulla tänne? Joten nyt, jos saan pyytää, lähtisitkö sä menee?” kivahdin Javierille ja yritin pitää ääneni vakaana, mutta silti aavistuksen käskevänä. Halusin Javierin nopeasti pois oveltani, en kaivannut tuota ihmistä elämääni enää koskaan. Jätkää, joka oli satuttanut verisemmin, kuin kukaan muu aiemmin. ”Sara rakas, kun mä yritän vain korvata kaiken ja pyytää anteeks. Minkä helvetin takia sä torjut mut aina?” Javierin äänestä kuuli, ettei hän tainnut olla aivan selvin päin. Tosin nyt poika ei ollut huumeiden alainen – alkoholi haisi selvästi hänestä, ja käytöskin paljasti sen. ”Sä kyllä tiedät sen. Sä käytät huumeita! Luuletko sä jätkä, että mä haluaisin enää koskaan nähdä sua – saati sitte olla sun kanssas?” Ääneni oli voimakkaampi kuin tavallisesti, ja katseeni paljasti, kuinka täynnä vihaa, pettymystä ja surua olin. ”No voi jumalauta, mä lopetan. Ootko sä sitten tyytyväinen?” Hän ärähti vihaisena. Huokaisin hiljaa. Jos Javier halusi puhua, eikö hän voinut tehdä edes sitäkään selvin päin? ”En ole. Mä en halua nähdä sua enää, enkä antaa sulle mitään”, sanoin hiljaa. ”No ethän sä koskaan antanut mulle mitään, etkö sä edes sitä tajuu? Ei sulta koskaan mitään herunu. Helvetin ämmä”, Javier karjui vihaa täynnä. Näin silti, kuinka pieni kyynel valui pojan poskea myöten. Jollain tapaa olin sisäisesti onnellinen, olin saanut Javierin katumaan tekojaan. Vaan ei hän sitä halunnut näyttää eikä sanoa. Eivät ainakaan hänen sanansa siitä kielineet, todellakaan. Tiesin kyllä itsekin, että olin ollut kokoajan Javierin kanssa jossain määrin pidättyväinen. En ollut missään vaiheessa halunnut edetä hänen kanssaan askelta pidemmälle, en tuntenut olevani siihen vielä valmis. En kenenkään kanssa. Jokatapauksessa en nähnyt Javierilla mitään syytä valittaa tai huutaa minulle siitä, etten ollut suostunut seksiin; ei hän ollut ikinä maininnutkaan koko asiasta, kuin yhden ainoan kerran. Ja senkin kerran humalassa. ”Joo, Javier, painu helvettiin mun elämästä”, päätin keskustelumme hiljaiseen kehotukseen, ennen kuin astuin hänen ohitseen sisälle ja pikaisesti suljin oven perässäni. Huokaisin syvään. Ehkä olin viimein tehnyt Javierille kaiken selväksi, ja hän oli myös ymmärtänyt, mitä olin hakenut sanoillani. Etten halunnut häntä enää koskaan elämääni. ”Sara, arvaa mitä!” säpsähdin ajatuksistani, kun kuulin Sonjan äänen. Hän miltei juoksi eteiseen ja hihkui hiljaisesti. Tytön silmät säihkyivät onnesta, ja hänestä näkyi, että hän oli valmis selittämään jotakin asiaa. Kyllä minä sen verran hyvin oman sisareni taisin tuntea. ”No, kerro nyt sit”, sanoin. Hymy oli kaukana tilanteesta, näin yhä silmissäni, kuinka pieni, kylmä, katumuksen kyynel valloitti Javierin posken. Kyllä minuunkin sattui. Minuun sattui niin hemmetin paljon, etten uskaltanut edes myöntää sitä, enkä näin ollen tiedostanut asiaa kunnolla. Javier oli ollut oikeastaan ensimmäinen oikea poikaystävä minulle. Hän oli opettanut minut ihastumaan, rakastumaan, suutelemaan, kunnioittamaan, mutta hän oli myös näyttänyt minulle, miltä tuntuu, kun satutetaan. Hän oli särkenyt sydämeni, kirjaimellisesti. Tuntui, kuin sydämeni olisi revitty irti rinnastani. Niin sanoinkuvailemattomalta kipu tuntui suurimman osan ajasta, jonka käytin Javierin ja edesmenneen suhteemme ajattelemiseen. ”Muistaksä, kun mä kerroin siitä pojasta, kuka tuli meijän luokalle? Se Aksu”, Sonja aloitti hymyillen. Nyökkäsin myöntymisen merkiksi, muistinhan minä. Hyvinkin. ”Niin kato ku.. me oltiin tänään välkällä hippaa, nii me vahingos törmättiin Aksun kaa. Ja sitte..-” Naurahdin äänettömästi. Kuulosti huvittavalta, että Sonja puhui hipasta, ala-asteen typeristä leikeistä, kun omat ongelmani poikkesivat tuosta aika tavalla. Keskeytin lopulta Sonjan. ”Anna mä arvaan. Te pussasitte!” heittäydyin arvaamaan ja päättämään näin Sonjan selityksen. Virnistin hitusen. ”Joo.. Mut se oli sillei tavallaan vahinko”, Sonja virkkoi hymyillen ja nauroi samalla hiljaa. ”Niinpä, ainahan niitä vahinkoja sattuu”, virnistelin. Heitin takkini naulakkoon ja silmää aavistuksen vinkaten astelin Sonjan ohitse. Hän taisi olla aika innoissaan, että oli saanut joltain pojalta pienen suukon. Niin pieneltä kuin se nyt kuulostikin, Sonjan mielestä tuo saattoi olla hyvinkin iso ja merkittävä asia. Istuuduin sängylleni ja lasittunein silmin jäin tapittamaan eteeni kohden ikkunaa, josta valoa pursusi sisään. Kello läheni jo neljää, joten Samuel saapuisi vain parin tunnin sisällä. Olin jollain tapaa helpottunut, että pääsisin kotoa illaksi. Tiesin, että mikäli olisin jäänyt märehtimään kotiin, en olisi saanut yhtään mitään aikaiseksi ja lopulta olisin varmasti vain pahojen ja typerien ajatusten saattelemana itkenyt itseni uneen. Nyt saisin hetkeksi irtautua ajatuksistani ja edes yrittää pitää hauskaa. Ehkä se, ja siihen keskittyminen olivat juuri nyt pääasia. Ehtisin velloa ajatuksia mielessäni vielä monta päivää ja yötä tämän jälkeenkin. Juhlat eivät olleet aivan sellaiset, kuin olin olettanut. Olin todella vain kuvitellut, että paikalla olisi vain muutamia ihmisiä, joita Samuelin kaveri, juhlien isäntä tuntisi. Mutta ei, koko talo oli suunnilleen täynnä porukkaa. Toisin, kuin mitä Samuel oli aiemmin sanonut. Hänhän oli kertonut, että vain muutamia ihmisiä olisi kutsuttu, eikä tarjolla olisi väkevempiä juomia. Ainakin niin luulin hänen sanoneen. Olin tainnut kuitenkin olla väärässä. ”No, mikä meininki?” Samuel saapui luokseni, kun näki minuun istuutuneen nojatuoliin sivummalle. Ei minua huvittanut seistä muiden ihmisten keskellä, kun he joivat ja juttelivat kiivaasti. Ystävinä. ”Aika paska”, sanoin hiljaa. ”Eikö tänne pitäny tulla vaan joitakin tiettyjä ihmisiä?” Jatkoin kysymystäni aavistuksen närkästyneenä ja pidin vaativan katseeni Samuelissa. Halusin kuulla, oliko hän valehdellut. ”No hei, Sara, ottaisit välillä rennosti”, hän yritti rauhoitella minua. Ei se auttanut, oloni oli yhä ahdistunut tuolla kaiken keskellä. Olisin niin halunnut olla nyt jossakin rauhallisessa paikassa. ”Ja kuuntele.. Me voidaan lähteä vaikka kävelylle, jos se helpottaa?” Samuel jatkoi, ja sai minut henkäisemään. Nousin kuitenkin. Ehkä pieni kävelylenkki helpottaisi. Olimme kävelleet jonkin aikaa. Edessä kimalteli peilityyni sinertävä järvi. Näky oli kaunis; ranta oli aivan autio ja auringon viimeiset säteet heijastelivat järven pintaa vasten. ”Eikö oo hienoo?” Samuel kysyi hiljaa. ”On.” Sanoin hiljaa. ”Kuinka sä tällaisen paikan oot löytänyt?” Jatkoin. Samuel kohautti harteitaan. ”Tänne liittyy aika paljon muistoja. Aika tuskasia sellaisia”, hän totesi hiljaa. Olin tainnut osua arkaan paikkaan. ”Se on pitkä juttu.” ”Mulla on aikaa kyllä.” Sanoin pikaisesti, mutta tajusin heti kuulostaneeni ehkä aavistuksen tunkeilevalta. ”Jos sä siis haluat kertoa.” ”No, hyvä on.” Hän nyökkäsi myöntävänä. ”Mä menetin äitini, kun olin seittemän vuotias. Me oltiin täällä silloin piknikillä, vietettiin aikaa ihan vaan perheen kesken. Äidillä oli silloin syöpä. Se oli sairastanut sitä jo jonkin aikaa, ja tiedettiin, että oli kuolemanriski, jos ei se selviäis siitä. Kun me oltiin lähdössä täältä silloin myöhään illalla, äidille tuli jonkinlainen ahdistuskohtaus ja tietty me soitettiin ambulanssi. Sitä ei ehditty pelastaa ja se-” ”Kuoli?” Kuiskasin hiljaa lopun Samuelin kertomuksesta hieman kysyvänä. Hän nyökkäsi ja painoi katseensa hiljalleen alas. Astuin pienen askeleen kohden Samuelia ja kiedoin varovaisesti käteni hänen ympärilleen. Pojan koko keho tuntui olevan kuin liekeissä, niin lämpimältä se omaani vasten tuntui. Olin tosin aivan jäässä, ilma oli kylmentynyt huomattavasti ja takkatulen lämpö olisi auttanut juuri sillä hetkellä huomattavasti. ”Ei siinä ollut vielä kaikki”, Samuel jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Mun entinen tyttöystävä, Julia, lopetti kaiken täällä.” "Ai. Mä oon pahoillani", sanoin hiljaa. En olisi uskonut Samuelille tapahtuneen niin paljon. En tiedä miksi ajattelin niin, mutta kyseinen ajattelutapa oli tullut aivan itsestään. "Äh, ei se mitään", hän sanoi. "Mutta puhutaan mieluummin jostakin muusta, jos millään sopii." Nyökkäsin heti Samuelin ehdotuksen perään. Seisoimme yhä pojan kanssa lähekkäin ja irrottautuessani hänestä aavistuksen katseemme kohtasivat hetkeksi. Hänen silmänsä olivat kuin nallekarhun; niin suloiset, pyöreät ja hymyilevät. Ainakin sillä hetkellä. Hän kosketti hetkellisesti poskeani. Pojan sormi oli kuin marmoria ja tuntui kylmältä lämmintä poskeani vasten. Se sai kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin, mutta hymyilin silti aavistuksen. ”Onko kylmä?” Samuel kysyi, kun tunnuin jo tärisevän hitusen. Nyökkäsin. Ilma oli kylmä minulle, enkä tajunnut, miksi pojat pysyivät paremmin lämpöisinä. Vastaukseni myötä Samuel laski molemmat kätensä lanteilleni ja silmäili sinertäviä silmiäni. Hänen katseensa oli lempeä ja hellä, ja hento hymy tuikki huulilla. Huomasin, että olimme lähentyneet Samuelin kanssa paljon vain sen päivän aikana. Olin alkanut oikeasti jossain määrin pitämään hänestä ja aika kului nyttemmin turhankin nopeasti hänen kanssaan. ”Haluutko sä jo lähtee?” hän kysyi rikkoen hiljaisuuden muurin väliltämme. Havahduin ja kohotin katseeni kohden Samuelin kasvoja. Kohautin hartioitani. ”Mä voin heittää sut kotiinkin jo, jos haluat.” ”No jos sä viitsit”, vastasin pienen hymyn kera. Olisin voinut jatkaa iltaakin Samuelin kanssa miltei kuinka pitkälle tahansa, mutta ehkä minua kaivattiin jo kotona, ja seuraavana päivänä oli kouluakin, joten olisi parempi palata kotiin ajoissa. ** Samuel pysäytti moponsa pienehkölle parkkipaikalle vain pienen matkan päähän kodistamme. Hieman kysyvä ilme kohosi kasvoilleni, sillä oletin pojan heittävän minut pihaan asti, mutta kipusin silti hänen kyydistään. ”Teillä näyttää olevan porukat kotona”, hän totesi nyökäten kohden taloamme. ”Ai, oho, joo.” ”No mut, Sara, hyvää yötä.” Hän katsoi minua hetken hymyillen, mutta veti kypärän päästään hetkeksi. Nyökkäsin pikaisesti ja ojensin oman kypäräni pojalle. Yllätyksekseni hän kuitenkin kumartui aavistuksen minua kohden. Huulemme lähenivät vähitellen, mutta käänsin katseeni sivulle. Hän suikkasi silti pikaisen suukon poskelleni ja erkani sitten, kypärän päähänsä vetäen. Puraisin kevyesti huultani, kun käänsin hieman ujon ja aran katseeni Samueliin. Hän hymyili, kunnes katosi ohitseni sumuun. Käännyin ympäri ja lähdin kävelemään kotia kohden. Vastaan käveli yksi mies, jonka toinen jalka näytti olevan kipsattu, joten hän käveli keppien kanssa. Mies näytti kuitenkin pelottavalta pitkine hiuksineen ja synkkine silmineen, kun hän asteli ohitseni kohden bussipysäkkiä. Ovella minua oli vastassa äitini. Hänen huulilleen syttyi oitis iloinen, mutta jossain määrin moittiva hymy. ”Missäs sitä ollaan oltu?” ”Ulkona.” ”Jaa-a. No, sauna on lämmin, jos haluat mennä.” Nyökkäsin hymyillen ja astuin sisään. Lämmin ilma suorastaan tulvahti päälleni ja kylmät väreet katosivat silmänräpäyksessä. Äitini oli aina ollut melko rentoa tyyppiä, ei hän paljoa kysellyt, missä olin, kenen kanssa, ja koska tulisin takaisin, mutta kyllä hän silti välitti ja osoittikin sen aina usealla tapaa. Vaikka osasi hän toki myös suuttua, olin minä sen huomannut. Myös arestia oli muutamaan kertaan rapsahtanut. Sen takia kotiintuloajatkin oltiin otettu joskus käyttöön ja nykyään pyrinkin niitä noudattamaan – ainakin parhaani mukaan. Mutta kyllä äitini joka tapauksessa omisti luottauksen minua kohtaan ja uskoi siihen, mitä sanoin. ** Olin tyhjällä kadulla. Pimeys peitti minut varjoonsa, eikä missään näkynyt liikettäkään. Kävelin hiljaisin askelin eteenpäin, kotia kohden, kunnes tunsin kylmän käden laskeutuvan hartialleni. Ote puristui aina vain lujemmaksi eikä hellittänyt lainkaan. Silloin jokin lähti vetämään minua taaksepäin ja tunsin, kuinka minut tönäistiin maahan. En nähnyt edelleenkään muuta, kuin pimeyttä, joten en tiennyt, kuka oli ahdistelijani. Sillä samaisella hetkellä kuulin pilkkaavaa ja halveksuvaa naurua, joka lähestyi lähestymistään ja lopulta katosi täysin. Silloin heräsin havahtaen. Huokaisin syvään, kun tajusin heränneeni unesta. Muistin kuitenkin selvästi edellisillan tapahtumat. Ne tuskin syöpyisivät mielestäni koskaan. Pieni hymy kohosi väsyneisyyttä huokuen huulilleni, mutta katosi, kun annoin itseni jälleen vajota uneen. ”Sara, etkö sä mene kasiin?” Sonja seisoi huoneeni ovella ja tarkkaili minua hämillään, kun sain silmäni auki. Hän silmäili kellon suunnalle, mihin myös oma katseeni harhautui viimein. Säpsähtäen nousin istumaan. ”Miten kello on noin paljon! Eiks mulla ollu..” mutisin hiljaa, mutta hieman hätääntyneenä. Herätyskelloni tikitti pöydällä sängyn vieressä, mutta sillä ei ollut aikomustakaan herättää minua. Huokaisin syvään ja nousin pystyyn. ”Joo mee jo, mä pääsen kyl itekin. Ja meen joo kasiin”, selvensin vielä Sonjalle, joka sittemmin katosi huoneeni ovelta. Kello tikitti jo lähempänä puolta kahdeksaa, joten tiesin minulle tulevan todella kiire, jos meinaisin ehtiä kahdeksaksi koululle. Okei, tiesin, että myöhästyisin. Mutta sama se, yhdestä kymmenestä minuutista tässä nyt vain oli kyse. Kun pääsin koulun pihalle, tajusin Samuelin seisovan ovien luona muutaman pojan kanssa. Samuelin katse kohtasi omani, joten loin hänelle pienen hymynkareen. Kävelin kuitenkin yhä nopeasti eteenpäin, olin jo nyt myöhässä tunnilta, enkä haluaisi jäädä jälki-istuntoon. Ainakaan pitkäksi aikaa. ”Sara!” Huokaisin kuullessani Samuelin äänen. Olisin oikeasti halunnut vain tunnille, en jäädä juttelemaan kenenkään kanssa. Silti käännyin ympäri ja kysyvänä tapitin hetken Samuelia edessäni, kun hän viimein oli pysähtynyt. ”No mitä?” Kysyin. ”Mä oon jo nyt myöhässä.” ”Ajateltiin vaan, et jos oisit lähteny meijän mukana tänään johonki ajeleen.” ”Ajelemaan?” Hämmästyin hieman Samuelin kysymyksestä. ”Niin. Yks kaveri sai faijaltaan auton lainaan, nii ajateltiin lähtee vähän vaan kierteleen ja ois ollu kiva, jos sä oisit tullu mukaan.” Hän selitti ja porasi sinisen, säteilevän katseensa silmiini. ”Joten, mitä sanot?” ”En mä oikein tiedä..” ”Tuu nyt, mieti ens tunti ja suostu sitten.” ”Ihan sama. Kai mä voin tulla, jos ette te mihinkään lappiin oo lähdössä kuitenkaan.” ”No ei, höpsö”, Samuel virnisti ja astui pienen askeleen lähemmäksi. Hymähdin kevyesti ja vastavuoroisesti itse otin miltei olemattoman askeleen – taaksepäin. ”Mä mietin vielä ja sanon sitten, kun oon päätökseni tehnyt”, noteerasin pienen hymyn kera ja käännyin. Nopeasti kävelin sisälle ja tunnille, joka tuntui kestävän ikuisuuden. ** Koulupäivän päätteeksi ajattelin käyväni Sannalla. Hän ei ollut koulussa, joten voisin ainakin viedä läksyt ystävälleni, ellen muuta. Lähdin heti kävelemään kohden asuinaluetta, missä Sanna asui. Matka ei ollut oikeastaan minkäänlainen, joten yllättävän nopeasti seisoin Sannan ovella. Odotin hetken, mutta hämmästyksekseni oven minulle avasi Mikael. En oikein tajunnut. Olivatko Sanna ja Mikael nykyään pari, vai mitä poika tuolla teki? ”Mitä sä täällä teet?” Kysyin hämilläni, mutta pidin kuitenkin äänensävyni normaalina. Mikael naurahti rennosti ja viittoi minua käsiensä avulla sisälle. Sanna hyppelehti hymy miltei korvissaan eteiseen ja Mikael kietoi kätensä tämän ympärille. Asia valkeni sillä sekunnilla. ”Aijaa”, naurahdin. ”Mä taisin tulla sitten huonoon aikaan”, jatkoin Sannan virnistäessä. Käännyin jo lähteäkseni, kunnes kuulin hieman liiankin tutuksi käyneen äänen; ”Sara, mitä sä täällä teet?” Ääni kuului Javierille. Nielaisin, kunnes käännyin jälleen ympäri. Nyt olin täysin kujalla. Mitä helvettiä Javier teki Sannan luona? Sanna kuitenkin tiesi, miten paskamaisesti Javier minulle oli tehnyt, joten en kuvitellut, että hän ainakaan vapaaehtoisesti haluaisi Javierin tulevan asuntoonsa. Noin vaan. ”Ei, vaan mitä Sä täällä teet?” Kysyin miltei ärähtäen Javierilta, kun peruutin muutaman askeleen. En halunnut olla hänen lähellään enää koskaan. En koskaan. ”Miltä näyttää? Sannan ja Mikaelin seurassa. Vai onko sekin nykyään kiellettyä, huumeiden käytön lisäks?” En ollut varma, mutta tuntui, kuin Javier olisi jälleen ollut aineissa – yllätys yllätys. Hänen äänensä oli tavallista matalampi ja käheämpi, ja pojan katse oli jollain tapaa palava – kuin helpommin haavoittuva. ”Mutta sulla ei ole mitään syytä olla täällä, joten voitko poistua nyt vaan? Mä en jaksais millään vängätä tästä sitten kauaa.” Nielaisin syvään Javierin sanat kuullessani. Sanna tuntui myhäilevän jotakin omaansa, mutta oli keskittänyt katseensa Mikaeliin, jonka kanssa jutteli kiivaasti. En tajunnut vieläkään tätä. Javier ja Mikaelhan olivat liikkuneet täysin eri piireissä vielä muutamia päiviä sitten. Sanna ja Javier eivät olleet tulleet toimeen oikeastaan yhtään vielä muutamia päiviä sitten. Mutta entä nyt? Miksi nuo kolme tuntuivat olevan niinkin hyvää pataa keskenään ja halusivat minun lähteävän? Sannakin. Tyttö, joka oli vielä viime viikolla ollut paras ystäväni koskaan. Oli hän edelleen. Mutta tilanne oli kieltämättä hämmentävä. ”No, eikö sana kuulu?” Javier keskeytti huudahduksellaan ajatukseni ja sai minut huokaisemaan raskaasti. Käännyin kuitenkin samalla hetkellä ja astuin ulos ovesta, joka painui perässäni kiinni. Oli hyvä, että kykenin hämmästykseltäni kävelemään eteenpäin. Vajosin syvälle ajatuksiini ja miltei huomaamattani kimaltelevat kyyneleet tipahtelivat toinen toistensa perässä poskilleni. En kyennyt, enkä halunnut välittää niistä, vaan jatkoin vain matkaani eteenpäin. Päämäärästäni en ollut tietoinen. Kävelin vain antaen jalkojen kuljettaa.

HEINÄSIRKKA -94, 12.03.2009 19:10

Sinulla näyttänee olevan pientä ongelmaa lainausmerkkien käytössä, opettele käyttämään niitä oikein ennenkuin jatkat. Myös muutaman yhdyssanavirheet pomppasivat häiritsevästi silmiini. Huomasin myös, että vaihdoin puhekieleen jossain vaiheessa tarinaan, tai ainakin jonkinnäköiseen sekoitukseen. Aivan hirvittävä erehdys! Juoni on ehkä hieman ennalta-arvattava. Novelliksi myös liian pitkä, novellihan on lyhyt tarina. Tämä on kaikkea muuta kuin lyhyt! Juoni ei ollut sellainen, että se olisi saanut lukemaan eteenpäin. Luin tarinan vain sen takia, etten halunnut jättää kesken. Myös aihe tuntuu vähän kuluneelta, tälmän tyylisiä tarinoita on paljon. Mutta kokonaisuudessaan hyvin kirjoitettu, käytät pilkkuja oikein ja osaat kielioppisäännöt ihan riittävän hyvin. Mukava kokonaisuus, kyllä.