Kirjoitukset

Canis Lupus eli Kirous

janifilth, 02.03.2009 14:51
Katsottu 1924 kertaa

Olen niin kovin pahoillani, hän sanoi kuiskaten hiljaa laskiessaan puoliksi syödyn ruumiin maahan, vaikka tiesi hyvin että vain syvät, keskiöiset varjot kuulisivat hänen sanansa. Hän ei olisi halunnut tehdä tätä, mutta ei voinut muutakaan. Ei ollut vaihtoehtoja. Jos hän itse olisi saanut päättää, hän olisi kuollut, nääntynyt hiljaa nälkään, mutta kun nälkäänsä huutava liha otti ohjat, niin tulos oli tämä. Tulos oli jälleen uusi viaton uhri. Tulos oli taas kerran yksi päättynyt elämä. Tulos oli luettavissa tulevien päivien lehdistä, lehdistä, joita lannoitettiin armollisen pimeyden suojissa valutetulla verellä. -On harhaa, että muutos, transformaatio, tapahtuisi vain silloin kun kuu on täysi. Ei kuun vaiheilla ollut mitään tekemistä asian kanssa, myytti oli saanut alkunsa vain, koska kuu antoi tarpeeksi valoa niiden näkemiseen. Nälkä saa metamorfoosin aikaan.- Hän muisteli hetken, tyydytettyään nälkänsä ja saatuaan taas itsensä omaan hallintaansa, aikaa ennen onnetonta tapausta. Hän muisteli jahtia, joka oli alkanut siitä, kun sudet olivat raadelleet erään tilallisen laumasta viisi lammasta. Samaan aikaan joku oli kertonut, että metsässä olisi nähty susia. Hysteria levisi ruton tavoin. Hätääntyneet äidit eivät uskaltaneet päästää lapsiaan kouluun, ja kerran eräs heistä hälytti kaksikymmentä metsästäjää kesken töidensä ampumaan jänistä. Huhut levisivät, paniikki kasvoi. -Harhakuvitelmaa on myös se, että jouluaattona syntyneet lapset olisivat tavallista alttiimpia muutokselle. Syntymäpäivällä ei ole mitään merkitystä.- Susilaumaa ei syksyn kuluessa onnistuttu löytämään. Moni sanoi niitä nähneensä, mutta mitään todisteita ei löytynyt asian tueksi. Talven tullen koko juttu kuivui kokoon. Asialle alettiin naureskella, eikä kukaan enää kehdannut puhua susista, ei vaikka sellainen olisi käynyt kiinni hänen jalkaansa. Tammikuussa asia otettiin taas esille. Muuan poika oli kadonnut koulumatkallaan, ja hänen isänsä kertoi löytäneensä suden jälkiä ja verta pakkashangelta, koulumatkan varrelta. Ketään ei enää naurattanut. Metsästäjät kutsuttiin koolle, ja jahtiin lähdettiin vielä samana yönä. -Tuuheista kulmakarvoista, karvaisista kämmenistä tai etusormen pituudesta on turha tehdä mitään johtopäätöksiä. Tai jos tekee, niin ei ole suotavaa ryhtyä minkäänlaisiin toimenpiteisiin. Mutta jos ryhtyy, voi myöhemmin kuitenkin vedota mielenhäiriöön ja näin koettaa välttyä murhatuomiolta.- Hän muisti kovan, kurkkua viiltävän pakkasen. He löysivät jäljet, kuu soi metsästäjille sen verran kalpeaa valoaan. Veri oli mustaa puhtaan valkeaa lunta vasten. He muodostivat ketjun ja lähtivät määrätietoisesti kulkemaan eteenpäin. Tunnin kuluttua hän, ketjun reunimmainen mies oli eksynyt. Ja löysi etsimänsä. Susi oli loukannut itsensä, eikä pystynyt pakenemaan kovin nopeasti, ja niinpä hän saattoi seurata sitä melko lähellä. Hän kyllä yritti kutsua muita, mutta vastaus kuului vain heikkona kaikuna, ja niinpä hän päätti jahdata sutta yksin. Kun sudenajoa oli kestänyt ehkä tunnin verran, mies seurasi jälkiä keskellä metsää seisovalle pienelle mökille. Eläin etsi viimeisessä hädässään suojaa sen seinien sisältä, raapi mökin ovea. Jotenkin sen säälittävä vikinä sattui sydämeen. Mies kohotti kiväärinsä ja ampui. -On olemassa mielisairaus, lykantropia, johon onnettomuudekseen sairastunut kokee joko olevansa eläin tai muuttuvansa eläimeksi. Hän saattaa käyttäytyä kuin eläin, jopa äännellä eläimen tavoin. Lykantrooppinen muutos tapahtuu kuitenkin vain ihmisen mielessä, eikä siksi ole aina riittävä selitys.- Mökin ovi aukesi, ja ulos ryntäsi hätääntyneen näköinen vanha nainen. Vanhus säntäsi suden luo ja alkoi itkeä. Mies komensi naisen pois suden luota, vaikka tiesi että eläin oli jo kuollut. Laukaus oli ollut tarkka. Nainen ei kuitenkaan totellut, vaan alkoi itkunsekaisella äänellä syyttää miestä murhaajaksi. Mies oli hämmentynyt, mutta totesi mielessään vanhuksen kadottaneen terävimmän kärjen järjestään. Hän heitti kiväärinsä olalleen ja meni naisen luo. Hän raastoi suden raadon vanhuksen käsivarsilta ja lähti seuraamaan omia jälkiään. Takaansa hän kuuli, kuinka nainen alkoi loitsuta jotain rytmikkäällä, vapisevalla mutta kuitenkin ihmeen vahvalla äänellä. ..."sie joka poikani ammuit suen hahmossa synkeässä sueksi siunki tuleman pittää sutena ruokasi syyä".. Enempää mies ei kuullut, hän tihensi askeleittensa tahtia, ja suden raato olkapäillään palasi kotiin. ______________________ Olen ollut vuosia tämä, joksi metsän siimeksessä asuva yksinäinen vanhus minut muutti. Tilani muutosta ei oikein voi ennakoida, siksi en pysty kahlitsemaan itseäni kiinni patteriin tai lukitsemaan itseäni mihinkään suljettuun tilaan. Pidän itseäni petona, murhaajana, joka pitäisi lopettaa, ampua ehkä, kuten minä ammuin suden vuosia sitten. En pysty antamaan itseäni ilmi, koska eläin minussa omaa erittäin vahvan itsesuojeluvietin. Siksi en myöskään kykene riistämään omaa henkeäni. Susi sisälläni käyttää älyäni selviytyäkseen, se on vahvempi kuin minä. Oikeastaan mitään erikoisia ulkoisia tuntomerkkejä ei ole. Olen kuin kuka tahansa ihminen. Vain paljon pahempi. Vielä yksi ohje, ennenkuin Peto huomaa hiljaisen avunpyyntöni ja herää estämään yritykseni. Hopealuoteja ei tarvita. Ihmissusi kuolee kyllä tavalliseenkiin luot

Kommentit