Kirjoitukset

Vastuu

LYDI, 12.03.2009 17:29
Katsottu 1402 kertaa

Oli syyskuun ensimmäinen päivä, kun Maria astui uutena kouluun. Kaikki huomioivat hänet ja hänen huomiotakiinnittävän olemuksensa pitkillä katseilla, häiritsivillä tuijotuksilla. Hänen oranssinpunaiset hiuksensa olivat uutta kaikille: kuka muka haluaisi näyttää porkkanalta? Mutta minä pidin hiuksien luonnollisesta väristä hehkuvien punaisten sijaan. Hänellä oli aistikkaat silmät ja suoraviivainen nenä. Hänessä ei ollut mitään erikoista, muttei mitään rumaakaan. Puolen vuoden päästä minulle selvisi, että Marialla oli lapsi, kai kolmevuotias poika. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt lasta, sillä kukaan ei viettänyt vapaa-aikaansa Marian kanssa. Hänen nähtiin vain kulkevan kaupungin suunnalta ja lähtevän kaupungin suuntaan, jokainen koulupäivä toisensa perään. Hän vietti kaikki koulupäivät opiskellen tiukasti, kirien muita kiinni kuumeisesti ja vääjäämättä. Viihtyisät välitunnit hän vietti sisällä yrittäen olla huomaamatta houkuttelevaa auringonpaistetta, istuen penkillä ja tehden läksyjä. Mietin useasti, särkikö hänen päätään koskaan: olisin tullut hulluksi, jos en olisi pitänyt taukoa vähintään parin tunnin opiskelemisen jälkeen. Hän varmasti puhui pojastaan mielellään, jos tuli kyse lapsista, mutta vain jos joku kysyi häneltä. Eikä häneltä taidettu koskaan kysyä asiasta, joten kukaan tuskin edes tiesi pojasta. Paitsi minä. Olin nähnyt hänet leikkipuistossa useasti. Aluksi olin ajatellut häntä pojan huolehtivaksi isosiskoksi, mutta rakkaus lapseen oli erilaista kuin sisarrakkaus. Ja kaikki selveni, kun poika kutsui Mariaa äidikseen juostessaan leikkipuiston toiselta puolelta Marian luo näyttääkseen kädessään olevan koristeellisen kiven. Maria oli luonut minuun säikähtäneen katseen, josta oli kuitenkin huokunut äidin ylpeyttä. Päätin tutustua Mariaan. Moikkailin hänelle aina käytävillä, tunneille tullessa ja tunneilta lähtiessä. Ruokailussa päätin jopa hänen kanssaan samaan pöytään. "Mahtuisiko tähän?" kysyin. "Siitä vaan, vapaa maa", Maria vastasi ja hymyili leveästi, jolloin hänen vinot etuhampaansa näkyivät. Yritin jutella hänelle kouluaineista, siitä sun tästä, mutta sain vastaukseksi vain lyhyitä ja epämääräisiä yksitavuisia vastauksia. Hän näytti sulkeutuneen kuoreensa. Mutta halusin Mariasta ystäväni: tällä paikkakunnalla, jonne olin muuttanut kolmisen vuotta sitten, ei ollut yhtäkään minulle yhtäkään hyvää ystävää, ja tarvitsin kipeästi sellaisen. Olin lopen kyllästynyt nysväämään ikuisesti kotona, ilman muuta tekemistä kuin lukeminen ja läksyjen teko. Toisaalta runsas vapaa-aikani oli minulle hyväksi: panosti kouluun ja luin koealueet niin monta kertaa, että osasin ne melkein sanasta sanaan ulkoa. Päätin johdattaa keskustelun vapaa-aikaan: ehkä hän ehdottaisi jotakin yhteistä tekemistä. Kun olin aikani valittanut, ettei minulla ollut koulun jälkeen koskaan mitään tekemistä, Maria vastasi hajamielisesti: "Haluaisitko vaikka tulla luokseni tänään? Mikael on hoidossa kuuteen asti, jotta saisin tehdä läksyt ennen hänen hakemistaan tarhasta." Silmiini syttyi kirkas valo, joka ei jäänyt Marialta huomaamatta. "Minä luulin, että tiesit Mikaelista", hän mumisi hämmentyneenä. Nauroin, mikä oli erittäin epäsopivaa niin kiusallisessa tilanteessa. "Oi, niin minä tiedänkin. Ja hän on oikein komea poika. Ilahduin vain siitä, että pyysit minut luoksesi - en muista milloin olisin viimeksi ollut jollakin kylässä." Nyt oli Marian vuoro nauraa. "Sinä todellakin olet ystävän tarpeessa." Maria johdatti minut rappusia pitkin pieneen kerrostalokaksioon, joka oli sisustettu niukoilla rahoilla. Olohuoneessa oli yksi ruskeaa sävyä oleva sohva ja siihen kuuluva sohvapöytä, jonka pinta oli naarmutettu piloille. Televisio oli pieni, vanhaa mallia ja ainakin kymmenen vuotta vanha. Kirjahyllystä pursusi papereita kirjojen väleistä, jotka osoittautuivat opiskeluopuksiksi. Verhoissa oli naurettavia luumuja keltaista taustaa vasten, mutta ehkä Maria piti niistä. "Mitä pidät?" Maria kysyi katsoen huoneessa harhailevaa katsettani. Vilkaisin vielä pientä keittiötä, jossa oli pyöreä valkoinen neljän hengen pöytä ja harmaat keittiökaapit, ennenkuin vastasin. "Täällä on oikein nättiä", valehtelin sutjakkaasti. Jos asunto olisi ollut minun, olisin panostanut enemmän sävyihin ja siihen, että kaikki sopisivat yhteen toistensa kanssa. Siellä kaikki olivat eriparia. "Huh, hyvä", Maria sanoi ja väläytti hymyn, jolloin hänen vinot etuhampaansa paljastuivat. "Luulin jo, että pidät tätä aivan hirveänä. Mutta minulla ei ole rahaa panostaa ulkonäköön. Nuo luumuverhotkin - aivan hirveät! Sain ne tädiltäni lahjaksi viime jouluna, eikä minulla ole varaa ostaa parempiakaan... Entä keittiö, onko se liian pieni?" Minusta tuntui, että asunnon pienuus ja huono sisustaminen oli Marian heikko kohta. Siispä tyydyin nauramaan, jottei minun tarvitsisi vastata moiseen kiusalliseen kysymykseen. Istuskelimme sohvalla. Maria oli keittänyt minulle teetä, sillä hän ei voinut juoda kahvia sen kofeiinipitoisuuden takia. "En saisi illalla unta", hän oli selittänyt, kun huudahdin, eikö hän juo lainkaan kahvia! Mutta tee kävi minulle oikein hyvin, varsinkin kun hän oli lisännyt siihen oman salaisen ainesosansa. "Vähän suklaata - käyhän se sinulle?" Maria oli kysynyt näyttäessään salaisen reseptinsä: valkosuklaan. Heilutin jalkaani pöydän päällä. Marian kanssa oli helppo olla, hän ei ollut muodollinen eikä pannut pahakseen, vaikka löhösinkin hänen sohvallaan kuin olisin omassa kotonani. Juttelimme vilkkaasti Marian pojasta, Mikaelista. Maria rakasti puhumista rakkaasta pojastaan: tämän ensiaskelista, päivistä tarhassa, piirrustuksista ja kylvettämisistä. "Entä.. entä pojan isä?" kysyin hieman arasti. En tiennyt, oliko aihe kielletty keskuudessamme. Samassa kaduin sanojani: Maria nousi istumaan ja suipisti suunsa tiukaksi viivaksi. Hän katseli minua tiiviisti, kuin päättäen voiko minuun luottaa vai ei. Yritin näyttää mahdollisimman luottamuksen arvoiselta. Ilmeisesti minuun pystyi luottamaan, sillä Maria avasi viimein suunsa. "Se oli raiskaus", hän sanoi reippaasti, kuin yrittäen peittää todelliset tunteensa. "Olin silloin kolmetoistavuotias. Naapurin kiltti kolmekymppinen setä oli ottanut vähän liikaa, ja kun vanhempani olivat lähteneet viettämään ystäviensä luokse iltaa, hän tunkeutui kotiimme väkipakolla ja - niin, tiedäthän sinä - käytti minua hyväkseen. Äiti suorastaan vaati aborttia, hän sanoi ettei kestänyt kuunnella muiden ihmisten mielipiteitä kolmetoistavuotiaan tytön raskaudesta - sietämätön nainen! Isä taas tuki minua, sanoi ettei se kaikki ollut minun vikani, vaan Jamin - naapurimme - vika. Adoptio olisi ollut liian raskasta, varsinkin kun näin maailman täydellisen vauvan heti Miksun syntyessä." Katselin punastuneena mukini sisuksiin. Hävetti, että olin udellut niin arkaluonteista asiaa. En halunnut hänen enää jatkavan, vaan vetävän takaisin entisetkin puheensa. En voinut edes käsittää, mitä kaikkea hän oli joutunut kokemaan. Maria tarkkaili minua puhuessaan. "Muutin omaan asuntooni jo viisitoistavuotiaana. Isä antaa minulle kerran kuussa sopivan määrän rahaa, jolla tulen Mikaelin kanssa toimeen. Rahaa tosin ei jää sisustamiseen", hän sanoi ja hymyili veitikkamaisesti, "mutta me tulemma sentään toimeen, me elämämme. Jami on tavannut Miksun kaksi kertaa, Miksun ollessa vauva ja juuri ennenkuin muutimme tähän. Tämä asunto on halvempi kuin edellinen." "Sehän on hienoa", sanoin ja yritin hymyillä. En saanut kuitenkaan muodostettua muuta kuin epämääräisen näköisen irvistyksen. "Asunto siis." Maria nauroi keventyneenä sellaisen taakan painosta. "Niin, onhan se, mutta onhan tämä parempi kuin ei mitään." Mietin kuulemaani poistuessani asunnosta. Mitä kaikkea Maria olikaan joutunut kokemaan, ja koki yhä! Olisin lyyhistynyt aikoja sitten, jos joutuisin kantamaan huolta pienestä lapsesta ja lisäksi itsestäni, jota en vieläkään osannut. Hyppiessäni rappuset alas päätin, ettei äidin tarvitse enää pestä pyykkejäni. Minä itse ottaisin niistä vastuun, kuten minun oli jo aikakin - vuoden päästä muuttaisin eri paikkakunnalle yliopistoon, joten oli korkea aika, että oppisin kantamaan vastuun edes itsestäni.

Kommentit