Kirjoitukset

Haaveilija

kermamunkki, 21.03.2009 11:38
Katsottu 1525 kertaa

Olen aika syrjäänvetäytyvä, rakastan haaveilua. En oikestaan milloinkaan ole ollut yksin, haaveissa elämisellä on se hyvä puoli, että on aina seuraa. Todellisuus ei ole koskaan ollut minua varten. Rakastan vihreää väriä ja luontoa. Rakastan kirjavia kukkasia ja ruskeana aaltoilevia peltoja. Rakastan elämää.. tai itseasiassa omaa elämääni. Siinä on vain yksi valtavankokoinen mutta, ja se olet sinä. Rakkaus on ainut tunne joka ei ollut vielä takertunut minuun. Vaan sitten kun näin sinut, tunsin kuinka jalkani kohosivat maasta ainakin kolme metriä ja kuinka mieleni painui saman verran alaspäin. Se oli ristiriitainen tunne, sydänkään ei tiennyt mitenkä päin se olisi. Päätin etten koe moista enää toiste, se kun sai minut ihan sekaisin. Ja sen tunteen jälkeen sinä jollakin ihmeellisellä konstilla läpäisit minun maailmani portin. Sinä läpäisit minut. Kyselin ystäviltäni vastauksia, ja he kertoivat minulle että kyseessä oli vaarallinen sairaus, rakkaus. Minä kauhistuin, mutta he lohduttelivat minua. Ystäväni sanoivat, että voin kääntää kaiken vielä hyväksi. Tämä tunne tarkoittaa sitä, että minä tarvitsen vain sinua, kukaan muu ei voi auttaa minua, ja minä tunsin sen todellisesti. Minä olen vain sinua varten, toivoin että sinäki olisit minua varten. Perjantaina 22. syyskuuta, minä kävelin kadulla, omassa maailmassani tietenkin. Minä näin sinut. Sinä hymyilit minulle ja vannoit syvää rakkautta, minäkin. Unelmoin sen kokonaisen päivän siitä kuinka juoksisimme yhdessä pimeässä metsässä. Kun minua pelottaisi, sinä ottaisit minua kädestä kiinni ja kun minä väsyisin, sinä kehottaisit lepäämään. Illalla sinä olit sulkenut minut syliisi. Nukkuessasi sinä hengitit lämpimästi niskaani, ja minä valvoin yksin. Nautin sinun lämmöstäsi, käsivarsistasi vatsani ympärillä. Me olimme sinäpäivänä ja sinäyönä kahden minun maailmassani, ystävänikään eivät olleet siellä. Vain sinä ja minä, yhdessä, me. Lopulta tuli maanantai, todellisuus kutsui, sinun todellinen olemuksesi kutsui. Se sai minut heräämään, näkemään kaiken kirkkaana ja minä hymyilin. Sinä aamuna minä pidin hymyilemisestä. Ajattelin hymyillä sinullekin, kun näkisin sinut. Puin päälle mukavat vaatteet, tavalliset vaatteet. Siniset farkut ja valkoisen t-paidan sekä vihreän hupparin. Laitoin vaaleat hiukseni ponihännälle. Ja katsoin peiliin hymyillen sievästi. Mikset sinä muka voisi rakastaa minua? Jos minä tunnen olevani sinua varten, niin miksi ei? Perhoset kutittelivat iloisesti vatsani pohjassa, tunsin olevani onnellinen. Toivoin että sinäkin olisit. Kävelin tiellä, 25. syyskuuta, omassa maailmassani tietenkin. Vaaleanpunaiset pilvet täyttivät taivaan, sinisen taivaan. Sateenkaari kaartui vihreän ja täyteläisen metsän yli. Tien toisella puolella oli pieniä kirjavia taloja. Linnut liitelivät vaaleanpunaisten pilvien alapuolella perhosten kanssa. Hyräilin sitä laulua jota äiti kuuntelutti minulla aina kun olin aivan pieni. Äiti kertoi sen kertovan tytöstä joka osasi taikoa, hän taikoi maailmaan kauniita ja hyviä asioita, kunnes paholainen tahtoi tytön kanssa naimisiin. Minä aina itkin laulun aikana, mielestäni se oli niin surullinen. Vai eikö se olekin surullista, kuin hyvästä tuleekin läpeensä paha? Tallustelin, ja pieni punainen rakennus lähestyi askel askeleelta. Mitä lähempänä olin, sitä jännittyneempi olin, sitä onnellisempi olin. Miksi sinä et voisi rakastaa minua? Jos minä olen sinua varten, niin etkö sinäkin ole minua? Hymyilin ja mieleni liiteli lintujen lailla, korkealla. Talon pihalla oli puu, suuri puu, siinä se oli aina ollut ja on edelleen. Kävelin puun alle, kiersin sen, tunsin olevani niin onnellinen. Tulit rakkennuksen pihalle, näin sinut, mutta sinä et nähnyt minua. Istuuduit seinän vieressä olevalle penkille. Pysyttelin piilossa, odotin. Ehkä uskaltaisin nousta, heiluttaa sinulle kättäni. Ehkä uskaltaisin kertoa sinulle, että olen rakastunt. Ehkä sinäkin sanoisit tienneesi aina olevasi vain minua varten. Istuin ja odotin, sinäkin istuit ja näytit odottavan. Minua, kenties? Aikaa kului, minä hymyilin sinulta piilossa. Sinua oli mukavaa katsella. Laitoin silmäni kiinni, kuva sinusta oli niin vahvasti mielessäni, että näin sinut selvästi. Silmät kinnikin. Näin kuinka hymyilit ja ojensit minulle kätesi, hymyilin. Lopulta avasin silmäni. Sydämeni pysähtyi. Näin kuinka ojensit kätesi hänelle, näin kuinka hymyilit. Sanoit jotakin kaunista ja hän naurahti. Kiersit pehmeät käsivartesi hänen ympärilleen ja näytit niin onnelliselta. Kristallin kirkas kyynel valui poskea myöten kaulalleni, hiljaa, sulavasti se hiipi kohti paitani kaulusta. Annoin sen valua. Katsoin vain kuinka te kävelitte tiehenne, pitelitte toisianne kädestä. Hänen hameen helmansa keinui puolelta toiselle. Sinä katsoit häntä outo ilme silmissäsi. Suljin silmäni ja kutsuin sinua. Käännyit hämmästyneen näköisenä. Päästit hänen kädestään irti, juoksit, mutta ennen kuin ehdit luokseni, minä puhkaisin kuplan. Avasin silmäni, olit poissa.

Kommentit