Kirjoitukset

Talvitarina

kermamunkki, 25.03.2009 21:24
Katsottu 1854 kertaa

Luulin et tahdot vanheta mun kanssa. Luulin et sun sydämes oli vaan mun. Luulin että meidän taika olis ollu arvokasta ja ikuista. Luulin että meidän rakkaus oli tehty aidolla reseptillä virheettä ja oikein. Ehkä me annettiinkin sen olla uunissa liian pitkään? Ehkä kaikki oli loppumassa jo ennen alkuaankaan, tai taikinaan ripoteltiin suolaa sokerin sijasta? Emme me olleetkaan kuin lettu ja hillo, emmekä kuin maito ja tuore pulla. Olimme pikemminkin kuin cola ja riisipuuro jossa on voisilmä keskellä. Harvoissa tapauksissa meidänlaisemme ihmiset olisivat onnistuneet. Joskus välimatka on liian pitkä, asutaan eri kulhoissa, mutta sekin onnistuu. Joskus toinen on toista korkeammassa asemassa, toinen on uunissa ja toinen liedellä. Mikä meidän kohdallamme meni pieleen? Emme kai täydentäneet toisiamme.. Toinen ei ollut imelä ja toinen ei ollut hapan. Toinen ei ollut makea ja toinen suolainen. Toinen meistä ei ollut kuiva ruoka ja toinen sen kastike. Olimme molemmat happamia ja suolaisia kuivia ruokia. En ollut risotto ja sinä et ollut juoma. Olimme molemmat hieman kärventyneitä riisin päitä, kuiviksi kovettuneita leipiä. Tiedän että molemmat tarvitsisimme kovettuneelle pinnallemme pehmeää voita, ehkä juustoa tai makkaraa. Mutta minä en ole se makkara joka sinun kuivahtaneen pintasi peittäisi. Etkä sinä se juusto jonka äiti laittaa paahdetun leivän pinnalle, minun pinnalleni. Ja kummankaan meidän hampaat eivät kykene uppoamaan toisen pintaan. Katsellessaan meitä ihmiset kysyvät itseltään, miten on mahdollista, että nuo kaksi ovat koskaan edes eksyneet juttelemaan keskenään. Minulla on vastaus siihen. Tiedätte varmaankin kaikki sen satumaisen tunnelman, kun taivaalta sataa valtavia lumihiutaleita tummaan maahan. Kun ensin on aivan pimeää, sitten hiutaleet tekevät elämästäsi valoisan. Oletko koskaan ajatellut, miten pienetkin asiat vaikuttavat elämääsi. Muistatko sen todella värikkään ja kauniin kukka-asetelman, joka inspiroi sinut tekemään kauniin kesäisen runon ollessasi alla päin. Ai etkö runoile? No sitten se taisi piristää sinua muuten vain. Jos ei, niin voit seuraavan kerran kukka-asetelman ohi kävellessäsi katsoa lävitse ne kaikki värit ja henkäistä hämmästyksestä. Nekin ovat jonkin ihmisen kättenjälki. Jonkun salaa piristävän ihmisen taidetta. Noh, takaisin niihin lumihiutaleisiin. Muistatte varmaankin jokainen kuinka yrititte aina pienempänä pyydystää hiutaleita kielellenne. Korviin kantautui kiljahduksia ja iloista naurua sekä huudahduksia aina, kun joku sai pyydystettyä niin herkullisenko lumihiutaleen. Usein joukossa oli kuitenkin se, joka ei osallistunut leikkiin, se joka piti koko hommaa typeränä, se joka vihasi lunta ja talvea yli kaiken. Leikkiin osallistumaton on tällä kertaa tyttö, Ilona, rakastunut pikku Ilona. Hän katselee muita lapsia suruissaan, on vasta 8-vuotias. Hän kävelee suupielet alaspäin kääntyneinä, takaperin lasten keskellä. Mielikuvituksellisena tyttönä hän kuvittelee täten peruuttavansa talven tulon, tai ainakin viivästyttävän sitä hetken. Hän kävelee ja kävelee, kunnes törmää johonkin. Ilona kääntyy ja näkee vaaleahiuksisen ikäisensä pojan sinisine silmineen. Hän henkäisee ja tuntee kuinka sydän on paikallaan hetken, sitten hän kääntää katseensa alas ja jatkaa peruuttamistaan. Kuitenkaan hän ei unohtaisi tuota hetkeä pitkään aikaan, eihän ne ihastuneet pikkutytöt koskaan. Kului muutamia vuosia ja Ilona toivoi jokainen talvi törmäävänsä lumihiutaleita pyydystäneeseen poikaan takaperin kävellessään. Hän ei jaksanut välittää niistä ilmeistä joita ihmiset loivat hänen haaveilevaan minäänsä aina ensilumien aikaan. Ilona vain käveli ja huokaisi lopulta murtuneena. Ujona tyttönä hän ei koskaan uskaltanut katsoa vaaleahiuksista sinisilmäistä poikaa silmiin. Hän ei uskaltanut katsoa Sipiä silmiin. Sipi etsi kenkiään käytävässä, ensilumi oli juuri satanut. Hän tahtoisi ulos haistamaan talven raikasta ilmaa, tuntemaan kirvelevän viileän ilman poskilla ja näkemään kuinka valopeite peittäisi synkän maan. Sipi ei kuullut ääntäkään, oli aivan hiljaista. Jossakin kaikui askelia, mutta ne olivat niin hiljaisia ettei niitä voitu laskea ääneksi. Kenkiä ei näkynyt. Pian eräästä ovesta astuu tyttö käytävään. Näitä vaaleansinisiä silmiä Sipi oli katsonut viimeksi jokin kahdeksan vuotta sitten. Ilona oli ollut hänen luokallaan ala-asteella, ja Sipi tunsi olevansa onnekas kun tyttö sattui käytävään juuri tällä hetkellä. "Moi Ilona, ootko nähnyt mun kenkiä?" Sipi kysyi innokkaasti, hänen mielessään oli ajatus vain lumihiutaleista, niistä valkoisista pienistä pisteistä jotka tanssivat keinahdellen alas taivaalta. Ilona pysähtyi ja tunsi sen tunteen taas. Sydän ei pomppinut ja hän ei saanut kunnolla henkeä. "J-jalassasi", ilona vastasi hieman hämmentyneenä kysymyksestä. Hän näki Sipin hämmästyneen ilmeen kun hän käänsi katseensa jalkoihinsa. "Siltä näyttää", Sipi sanoi melkein järkyttyneenä. Sitten Sipi hymyili, "Pidätkö sinä talvesta ilona", hän kysyi. "En oikeastaan, en ole koskaan pitänyt", Ilona vastasi ja ennen lauseensa päättymistä Sipi oli jo kadonnut ulos, Ilona huokaisi. Ulkona oli jo vähän valoisampaa, mutta oli kylmä ja märkää. Aurinko ei paistanut ja Ilona hytisi syystakissaan ja tennareissaan seinän vieressä. Pojat heittelivät lumipalloja, yksi niistä miljoonista ensilumen iloista joita ihmiset innoissaan puuhasivat koulun pihalla. Opettajatkin olivat tyytyväisiä, eivät sanalla puuttuneet oppilaidensa tekemisiin. Välillä Ilona hymyili kun Sipi osui pallollansa maaliin, onni täytti hänen sisimpänsä aina kun Sipi onnistui, se myöskin lämmitti ja välillä Ilona huomasi ettei palellut enää ollenkaan. Sinätalvenakin Ilona tyytyi vain katselemiseen, hän oli sentään kerrankin onnistunut puhumaan Sipille, he olivat kahden ja Ilona puhui. Suunnilleen vuoden päästä, jälleen ensilumen aikaan, kun Ilona muisti vanhan tapansa ja astui muutamam askelen takaperin Sipi istui penkillä ystäviensä kanssa ja katseli pihan tapahtumia. "Toi Ilona on tosi outo", joku sanoi jostakin. "Eikä ole", Sipi sanoi nopeasti ja kovaan ääneen, sitten hän hymyili. "Mitennii, mikse sit tekee tollee?"joku jostakin kysyi. "Koska.." Sipi aloitti ja lopetti. Taas se outo tyttö on tuolla yksinään, hän ei puhu kellekkään, kävelee vain. Lumi ei saa häntä iloiseksi, kuten toisia lapsia. Sipi katselee tyttöä hetken, ei ollut ennen huomannut kuinka vaaleat tytön silmät todellisuudessa olivat. Lumi sai ne näyttämään vielä vaaleammilta, ne muistuttivat aivan jäätä. Sipi katsoi ylös päin. Valtava lumihiutale putosi taivaasta keinahdellen, ja se sai Sipin unohtamaan äskeiset aatoksensa. Lumihiutaleet olivat valtavia, ja niitä oli helppo pyydystää. Sipi kirmaili pihalla onnellisena muitten lapsien seassa kunnes tajusi törmänneensä johonkin. Hän käännähti ympäri ja jokin outo tunne ylitti hänet. Se oli kuin aalto. Hän olisi voinut tuijottaa niitä silmiä niin kauan, hänen olisi tehnyt mieli sanoa jotain. Suusta ei kuitenkaan tullut sanoja. Vaaleansinisilmäinen tyttö painoi päänsä alas tyynenä, ja jatkoi takaperin kävelyään aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sipi tunsi aallon palaavan, se vei kaiken iloisen mukanaan ja tuli jotenkin särkynyt olo. Hän vain tuijotti tytön jälkeen, eikä tajunnut mitä oli tapahtunut. "Koska mitä?" Joku jostakin kysyi. "Koska hän tahtoo peruuttaa talven", Sipi sanoi. Hän ymmärsi olevansa oikeassa, ei hän tiennyt sitä ennen. Hänkin oli pitänyt tuota vain outona tapana mitä ei voi ymmärtää, nyt hän tajusi mitä tyttö tahtoi. Vuosi sitten käyty keskustelu, siihen Sipin ajatukset eksyivät. Ilona oli kertonut ettei pidä talvesta, siksi hän teki noin. Voi sitä tyttöä. Sipi nousi ylös ja lähti kulkemaan tyttöä kohti, mutta kello soi. Sipi huokaisi ja käveli sisälle. Ilona myöskin kuuli kellon soivan. Hän nosti katseensa maasta ja näki Sipin seisomassa keskellä pihaa, yksin. Ilona hymyili kun Sipi kääntyi ovia kohti. Hän pyyhkäisi kädellä hupun tummien hiuksiensa päältä ja antoi muutaman hiutaleen pudota koristamaan hänen muuten tummaa olemustaan. Ilona kiirehti kevein askelin sisälle. Aulan ja käytävän yhdistelmän tapainen alue ovien jälkeen oli täynnä iloisia juttelevia ihmisiä. Ilona hymyili heille. Hänkin tahtoisin jonkun jonka kanssa puhua, jonka kanssa nauraa, mutta hänellä oli vain itsensä. Ilonan katse eksyi Sipiin ja heidän katseensa kohtasivat. Puna tuntui kohoavan Ilonan kasvoille ja hymy kareili hänen huulillaan. Pää painui alas ja samassa Ilonaa kadutti. Hän nosti katseensa uudelleen, mutta Sipi oli jo kadonnut. Muutama kuukausi myöhemmin, kun molemmat, sekä Sipi, että Ilona olivat eläneet päivänsä vain ajatellen toisiaan, muistellen kahta yhteistä muistoaan, he kohtasivat. He kohtasivat koulun käytävässä kahden ja he puhuivat. Ilonakin puhui, ja hän nauroi. Sitten Sipi otti häntä kädestä. Käsi tuntui pehmeältä ja lämpimältä. Se oli sileä ja kynnet olivat siistit. Ja hetken päästä Sipin lämpimät huulet painuivat Ilonan väriseville huulille. Hänen sydämensä tykytti ja hengittäminen oli vaikeaa. Onneksi hän sai vajota sen ainoan merkityksellisen ihmisen syliin ja unohtaa kaiken muun. Niin kulta, silloin me olimme kylmä ruoka ja mikro ja tiedäthän mitä tapahtuu kun kylmä ruoka laitetaan mikroon? Niin kulta, ja mitä lämmin ruoka enää tekee mikrolla?

Kommentit