Kirjoitukset

Alue 51 pt. 6: Armageddon

Cloverfield, 27.03.2009 16:49
Katsottu 1806 kertaa

Las Vegas Yhdysvallat 12.06.2007 *************** Derek ja Thomas seurasivat kauhusta jäykistyneinä peilin avulla kahta olentoa jotka olivat äkänneet heidät hetki sitten. Olennot kommunikoivat päästellen vinkuvaa ja rahisevaa ääntä. Toinen olennoista alkoi hitaasti löntystää kohti kioskia. Derek naputti sormellaan Rebecan polvea ja tämä katsoi myös peiliin. Olennon askeleet tuntuivat tärähdyksinä ja kaikki neljä, Derek, Thomas, Alice ja Rebecca painautuivat seinää vasten yrittäen pysyä piilossa mahdollisimman hyvin. –Ne tappaa meiät kaikki, Rebecca itki. Olento asteli yhä lähemmäksi kunnes oli lopulta kioskin ikkunan edessä. Se huomasi kioskin sisällä pienen meikkipeilin ja asteli lasinsirujen keskelle nostamaan sen käteensä. Olento seisoi alle metrin päässä Thomasista. Kaikki neljä olivat täysin hiljaa olennon ihmetellessä peiliä. Yhtäkkiä kuului auton moottorin ääntä ja otus kääntyi katsomaan ulos missä armeijan joukkojenkuljetusrekka oli ilmestynyt olentojen aluksen liepeille. Rekan lavalta hyppäsi kolme sotilasta raskaasti aseistettuna. Ne tulittivat ulos jäänyttä olentoa joka luotien määrän vuoksi perääntyi hiukan pidellen lihaksikasta käsivarttaan kasvojensa edessä. Kioskissa ollut olento hyppäsi ikkunasta ulos aiheuttaen rajun tärähdyksen. Yksi kolmesta sotilaasta nappasi rekan lavalta miniguniksi kutsutun aseen ja alkoi sylkeä sillä luoteja otusta kohti. Derek ja Thomas näkivät tässä tilaisuuden poistua kioskista ja Thomas nousi ja juoksi toisella puolella olevan ikkunan luo ja hyppäsi siitä läpi kaatuen lasinsirujen peittämään asfalttiin. Varoen luoteja kaikki neljä juoksivat rekan luokse kiertäen olennot. Derek oli joukon viimeisenä hoputtamassa Alicea ja Rebeccaa. –Hypätkää rekkaan! yksi sotilaista huusi räiskinnän keskeltä. Kun Thomas, Rebecca, Alice ja Derek olivat päässeet rekan lavalle pressujen piiloon penkeille istumaan, alkoivat sotilaat yhä tulittaen perääntyä rekkaa kohti. Yksi sotilaista nappasi vyöltään savukranaatin ja heitti sen otusten luo ja toinen sotilas tulitti savun keskelle. Kun he vihdoin pääsivät matkaan, kaikki seitsemän huokaisivat syvään. –Kiitos kun tulitte, Oliver, Alice kiitti ja halasi yhtä sotilaista. –Onneks ootte tekin kunnossa, hän jatkoi. –Tottakai me tultiin, kaikki armeijan tilat tässä seudulla on maan tasalla ni ei oikee oo turvallista vartiopaikkaa. Ollaan oltu melkeen viikon ajan liikkeellä. Missäs Peter on? Oliver kysyi. Muut katselivat aina vain kauemmaksi jäävää alusta ja savupilveä. Alice masentui taas hiukan: -Kuollu, yks tommosista otuksista… -Ai, oon pahoillani, Oliver sanoi. –Se mun yks kaveri, Mikey, on kuollu kans. Tollanen otus hörppi siltä nahat. Mut hei keitä nää sun seuralaiset on? Oliver kysyi. –Täs on Derek, Rebecca ja Thomas. Tapasin ne täällä ihan vähän aikaa sitte, Alice esitteli heidät. –Tulitte just oikeeseen aikaan, Derek kiitti ja kätteli Oliveria Thomasin jälkeen. –Kay on tuolla ratissa ja tässä vieressä istuu Miles ja Hilton ja mun nimen te kuulittekin jo, Oliver esitteli. Muut sotilaat vain nyökäyttivät päitään. Nämä näyttivät väsyneiltä. –Me näytetään teille koko planeetan tiettävästi turvallisin mesta, sinne on vähän matkaa mut voitte vaik nukkuu, Oliver sanoi ja koputti ohjaamon ikkunaan ja sanoi kuuluvasti ikkunan läpi: -Mennää kraaterille! Ratissa istuva Kay näytti peukkua ikkunan läpi ja lähti kiihdyttämään. –Vittu ku tietäsit mitä ollaan koettu täs viikon sisäl, Oliver pudisteli päätään. –Osaatsä sanoo mitä noi olennot on? Alice kysyi ja Rebecca, Derek ja Thomas havahtuivat ajatuksistaan ja katsoivat kaikki kysyvästi Oliveria. Oliver vilkaisi kaikkia. –Tää on tainnu askarruttaa teitä enemmänki. Haluutteko oikeesti tietää? Oliver kysyi epäröiden. -No kerro ny, Derek sanoi ja muut nyökkäilivät. –Avaruudesta ne on tullu, Oliver sanoi vakavasti. –Me ollaan nähty, hän jatkoi. Kaikki olivat hetken ihan hiljaa kunnes Miles katkaisi hiljaisuuden: -No mut eipähän olla yksin. Kaikki naurahtivat heikosti. Thomas katsoi maisemaan jotka näkyi rekan takaa. Joka puolella nousi savua rakennuksista ja niissä oli aukkoja. Autoja oli pahemmassa kunnossa kuin romuttamolla. Ruumiita oli kaikkialla. Välillä saattoi nähdä tien viereen pystytetyn teltan ja sen sisällä ja ympärillä makasi ja istui ihmisiä uupuneina. Ne katsoivat ohiajavaa rekkaa pitkään kunnes rekka katosi näkyvistä. –Voi ei, taas yksi, sanoi Hilton joka istui rekan perällä takaluukun vieressä Thomasia vastapäätä rekan toisella reunalla. –Taasko joku yrittää? Miles sanoi ja kaikki kääntyivät katsomaan rekan perässä juoksevaa miestä. –Ottakaa mut kyytiin! Auttakaa mua! mies huusi. Kay kiihdytti vähän muttei voinut kiihdyttää paljoa ettei bensaa kulu liikaa. –Miksette ota sitä kyytiin?! Rebecca kysyi vihaisena. –Koska sit meiän pitäis ottaa koko Las Vegas kyytiin, Miles vastasi ja otti vyöltään pistoolin ja nosti sen piipun kohti perässä juoksevaa miestä joka pelästyi ja pysähtyi nähtyään aseen. Rebecca oli tästä vihainen ja istui kädet puuskassa. He ajoivat muutaman tunnin kunnes olivat keskellä autiomaata. Kaikki nukkuivat paitsi Alice, Oliver ja tietysti Kay. Oli jo hiukan hämärää kun yhtäkkiä alkoi kuulua vaimeaa jylinää edestäpäin. Se voimistui aina vain enemmän mutta kun Alice ja Oliver katselivat rekan taakse, ei siellä tai taivaalla näkynyt mitään. Kay koputti ikkunaan ja huusi sen läpi että Alicen ja Oliverin tulisi herättää kaikki. He tekivät työtä käskettyä ja kun kaikki olivat hereillä, oli jylinä jo niin voimakas, etteivät he kuulleet toistensa sanoja. Kun he katsoivat taivaalle, alkoi rekan yli menosuunnasta sujahdella kymmeniä lentäviä lautasia. Matalalta lentävä alus sai rekan tärisemään. Thomas oli pudota kyydistä kun yksi aluksista lensi vain pari metriä heidän yläpuoleltaan. –Niitä vaan tulee ja tulee! Thomasin onnistui huutaa kun tämä oli kurkannut pressun takaa menosuuntaan. Valtavat, kymmenen auton kokoiset alukset peittivät taivaan. Ne menivät hajanaisesti ja tekivät kieppejä ja syöksyjä. Siniset, punaiset, vihreät, keltaiset ja monen muun väriset alukset saivat autiomaan hiekan pöllyämään. Hiekka tunkeutui rekassa olevien keuhkoihin. Lopulta jylinä alkoi hiljentyä ja hiekkapöly laskeutua. Kaikki rekan perässä istuvat katsoivat kun monet kymmenet avaruusalukset katosivat horisonttiin. –Me ollaan menos sinne mistä noi lähti, Oliver naurahti. –Oikeesti? Rebecca hätääntyi. Sotilaat nyökkäsivät. –Siel on semmonen pieni kuoppa johon tehtiin katto hiekanvärisestä pressusta. Avaruuden ystävämme ei oo viel tähän mennessä äkänny meiän majaa, Oliver kertoi. –Joo mä en oo tulos, Thomas sanoi ja oli hypätä rekasta kun Derek pysäytti tämän tarttumalla Thomasin takista. –Aattelitsä kävellä Las Vegasiin vai? Derek ärjyi tälle. –Ihan sama mut en mä keskelle pahuutta haluu, Thomas riuhtaisi itsensä irti ja hyppäsi rekasta katuen maahan kierähtäen kahdesti ympäri. –Thomas! Thomas! Älä mee! Rebecca huusi. –Pysäyttäkää ny tää typerä rekka! Alice käski. –Joo mielellämme pysäytettäs mut ei voida päästää teitä kyydistä, saati itteämme, koska olennot on asettanu maahan sensoreita jotka paikallistaa aavikolta kaikki elolliset olennot. Teiän kaveri on jo käytännössä kuollu, Miles kertoi kylmästi. Rebecca oli käydä Milesin kimppuun mutta Derek esteli tätä. Lopulta he katselivat kauas jäävää hahmoa joka käveli poispäin. –Ollaan vartin päästä perillä, Kay huusi ikkunan läpi hiljaiselle porukalle. Jatkuu

Kommentit