Kirjoitukset

Genius - ensimmäinen luku

Garrett, 06.06.2009 16:34
Katsottu 1981 kertaa

-Ensimmäinen luku- GARRETT Juna hidasti viimeisessä mutkassa ja tuprautti viimeisen höyrypilven ulos piipusta, kuin hyvästiksi matkustajille. ”Doubtfiren asema!”, konduktööri huusi käytävässä. Matkustaessaan yksin Garrett Hastings ei näyttänyt normaalilta matkustajalta. Hän tuijotti ulos ikkunasta mitään ajattelematta, hivellen ruosteenpunaisia hiuksiaan. Junassa oli tietysti hänenkin ikäisiään nuoria naisia, mutta heillä oli perhe tai palvelija mukanaan. Garrett loi vielä yhden katseen laiturille, nousi sitten huokaisten ja kurottautui matkatavarahyllylle. Samassa silmänräpäyksessä vastapäätä istunut haaveilevalta näyttänyt, hivenen resuinen nuorimies nousi ja kysyi: ”Anteeksi neiti, sallittehan”. Hän kumarsi hiukan. Garrett loi hyväksyvän katseen ja nuori herrasmies kiirehti hivenen hermostuneena nostamaan matkatavaransa pois ylähyllyltä. Hän lähti saman tien viemään matkatavaroita laiturille, että Garrett kireän korsettinsa päässyt liikkumaan niin nopeasti. ”Ja minä mukamas löystytin tätä helvetillistä keuhkontappajaa”, Garrett mutisi kielellä, joka ei sopinut ylemmänluokan naiselle. Garrett laskeutui alas asemalaiturille. Hän mietti hetken mikä oli vialla, kunnes tajusi. Ja kirosi raskaasti, niin että läheltä mennyt vanha pariskunta katsoi kummeksuen häneen. Hänet oli ryöstetty. Vielä hyvin viattoman nerokkaalla suunnitelmalla. Eihän hieno neiti voinut olla hyväksymättä kantotarjousta. Viiltävä katse olisi voinut repiä hänen sielunsa kahtia. Garrett käännähti, ja ehti nähdä kalpean nuorenmiehen. Inhoava katse tavoitti Garretin silmät. Basiliskin katseineen mies katosi. Tunne, joka seurasi Garrettia, kun hän mitään ajattelematta lähti pois laiturilta kieli, että jokin voima seurasi häntä. Hän vilkaisi vielä taaksensa. Tuuli leyhäytti hänen ruosteenruskeat hiuksensa silmilleen. Mies häilyi ilmassa, kuin ei olisi tästä maasta ollutkaan. Ja häipyi. ”GARRETT, Anteeksi, vaunut hajosivat!” joku kiljaisi suoraan hänen korvaansa ja halasi hyökkäävästi Garrettia. Tärykalvojensa toivuttua Garrett äyskäisi: ”Lopeta tuo hiiviskely... muuten!”. Karelia Grimm, Garretin perheen taloudenhoitajatar katsoi Garrettia kuin koiranpentu. Garrett huokaisi: ”Ei, et näytä vieläkään täysin naiselta.” Karelia piteli rintansa alustaa ja hänen hurmaavat, mutta hivenen harmaat kasvonsa valahtivat värittömiksi. Hän haukkoi henkeään: ”Garrett, mikä…” Garrett keskeytti hänet. ”Taidan tietää miksi myöhästyit.. pynttäydyit nukuttuasi vaihteeksi pommiin” Garrett hymyili suloisen kiduttavasti ja naurahti. Mitäs oli pelästytellyt. Karelia oli hänen hyvä ystävänsä. Garrettilla oli tapana kiusoitella häntä siittä tosiasiasta, että Karelian mekon alla ei ollut nainen. Garrett oli nähnyt sen jo ensi silmäyksellä, kun hänen isänsä palkkaama taloudenhoitajatar oli saapunut taloon. Karelia oli toki kehittynyt valtavasti ja kaikki muut olivat menneet hämyyn. Joinakin hetkillä kyllä näytti, että hekin tajuisivat asian, mutta omituiset lausahdukset ja miehekäs käyttäytyminen oli unohtunut muutamissa päivissä. ”Garrett… miksi et suostu kertomaan miksi en käy naisesta?”, Karelia tivasi. Garrett loi vielä yhden pitkän katseen Karelian taloudenhoitajattarenharmaaseen mekkoon. Karelian kasvoille välähti toivo ja hänen suuret silmänsä levisivät loistaen. Hän korjasi hiukan ryhtiään. Garrett pudisti päätään: ”Ei.. säästän sen kunnes makaan verisenä ja kuoleman kielissä käsivarsillasi”. Karelia säpsähti ja horjahti hiukan. Garrett sukaisi hiuksensa pois silmiltä ja loi kutsuvan katseen Kareliaan. Hän käännähti ja lähti sitten ripeästi astelemaan pitkin kivitettyä käytävää. Karelia jäi tuijottamaan loittonevaa selkää. Garrett pysähtyi. ”Ai niin… miksi sinä tulit tänne? Onko matkatavaroiden kantelu nykyään muodissa taloudenhoitajilla?” Karelia ehti vasta avata suunsa kun Garrett käännähti hymyillen. ”Tule, ystäväni, tahdon päästä pian kotiin. Ihanaa kun tulit vastaan.” Garrett ojensi hansikkaan verhoaman kätensä. Karelia astui hymyilen eteenpäin ja tarttui käteen. ”Sinä se olet ainainen... paskiainen” Karelia naurahti Sitten hän tajusi jotain: ”Herttileijaa, Gar, olet hukannut matkatavarasi!” ”Kar, minä en hukkaa mitään, toisin kuin sinä. Ne varastettiin.” ”Mutta minulta ei olekaan varastettu mitään”, Karelia vastasi lotkautukseen. ”Jaahas, mitenkäs kävi puolitoista vuotta sitten kukkarollesi?” ”No, se on voinut vaikka hukkua. Sinä tiedät, että hukkaan asioita”. ”Usko jo”, Garrett huokaisi ja sulki siniset silmänsä: ”Sinä et voita minua väittelys…” Garrett oli jo unohtanut käärmekatseisen miehen. Pahansuopa tunne keskeytti hänen lauseensa. Kasvot olivat uskomattoman symmetriset, täydelliset ja iho kuin posliininukella. Miehen silmissä välähti jotain, josta Garrett ei saanut selvää kun käännähti. ”Kuka sinä olet” Garrett sai sanottua aivan hiljaa. Mies näytti kuitenkin kuulevan, sillä hänen kasvoillaan välkähti jotain joka näytti hämmästykseltä. Hän virnisti ja kumarsi ylimielisesti – ja katosi. ”Gar.. Mitä nyt?” Tummat, puiset vaunut olivat kodikkaan tutut ja niitä veti Garrettin rakas Liamn, puolimekaaninen poni, jonka takaruumis oli jouduttu korvaamaan mekaniikalla useita vuosia sitten. Mekaniikka sen vartalossa oli pahasti vanhentunutta näin nopean kehityksen aikana. Moni olikin jo kysynyt miksi hän ei ollut vaihtanut tätä tulisieluista ja kujeilevaa poniaan jo koreampaan elävään, puolimekaaniseen tai – nyt muodissa oleviin - kokomekaaniseen poniin tai hevoseen. Ajuri hyppäsi ohjasiin heti kun näki Karelian lähestyvän Garrettia kannatellen. ”Garrett, mitä sinulle oikein tapahtui.. Valahdit aivan veltoksi!” ”Minä vain.. Se sen jälkeen kun tavarani varastettiin.. tunsin katseen. Näin… miehen.” ”Miehen?” Lyhyen matkan aikana Garrett sai kerrottua tarinansa vakavan hiljaisuuden vallitessa. Mukulakivikadun aiheuttama tärinä vaimeni ja vaunu pysähtyi. ”En käsitä… katoaako hän tosiaan?” ”Kyllä.” Garrett oli huojentunut, että Karelia ei alkanut epäillä hänen mielenterveyttään. Tosin Karelia oli varmaan tottunut outouksiin. Pihatie tuntui kumman pitkältä. Karelia kiirehti edessä. Hän kurotti oven kahvaa. GARRETT", karjaisi Garrettin isä, Benjamin, paiskatessaan oven auki. ”Anteeksi, Karelia…” sanoi Benjamin anteeksipyytävästi ja sujahti hänen ohitseen halaamaan Garrettia. Benjamin oli lyhyenläntä mies, ja näytti noen tahrimine pellavanuttuineen savupiipusta pudonneelta kääpiöjoulupukilta. Hänen hiuksensa hapsottivat ja silmänsä harottivat. Garrett oli useasti kehotanut häntä käymään optikolla. Garrett arvasi, että hänen isänsä oli varmaankin touhunnut jotain koettaan ja räjäyttänyt laboratorionsa. Tai enemmän. Benjamin oli omalaatuinen liikemies, jonka kauppalaivat kuljettivat milloin mitäkin yli Candellin valtameren lähinnä Dullsgarden valtioon. Vapaa-aikansa hän toteutti asiaa mikä johtaisi vielä joskus hänen kuolemaansa, eli räjäytteli erilaisia alkemistisia sekoituksia. ”Isä, olen ihan nokinen…” Garrett mutisi haudatessaan kasvonsa isänsä partaan, joutuen kumartumaan pahasti. Benjamin hymyili leveästi kuin kuu. ”Garrett-kultaseni, olet varmasti väsynyt, ja vaikka minun tekisi hirveästi näyttää eräs keksintöni, niin olet varmasti väsynyt. Näemme myöhemmin?” ”Kyllä, isä.” ”Voi pojat, tämä tarkoittaa juhlaillallista… Karelia, olen todellakin pahoillani äskeisestä, mutta kävisitkö sanomassa keittiössä, että tekevät jotain Garrettin lempiruuista?” Karelia, joka oli kuunnellut äkäisesti keskustelua, poistui mutisten ja kipeää kättänsä pidellen. ”Mene… öh, siistiytymään”, Benjamin totesi vilkaistuaan itseään ja jatkoi: ”Tulen myöhemmin, minulla on tärkeätä asiaa.” Garrettin uteliaisuus ei pärjännyt hänen voimattomuudelleen, joka valtasi hänet samalla hetkellä kun hän jäi yksin. Hän käveli eteisen halki kuin unessa. Huoneessa hän lysähti makaamaan vatsalleen sängylle. Hetken hän vain keräsi voimia. Tuntui mahdottomalta liikuttaa raajaakaan. Hän kurotti ottamaan patjan välistä kirjeen, jonka oli saanut ystävältään muutama viikko sitten. Garrett taitteli kirjeen hitaasti auki, sivellen ohutta paperia hajamielisesti. Rakas Garrett, En tiedä muistatko vielä minua. Olen Eleonora Wittenberg, ja saatat muistaa minut ajalta kun vielä asuit täällä Titon pienessä kaivoskylässä, joka on sittemmin vaurastunut ja kasvanut. Pyytäisin sinua käymään tänne, sillä muutan pian pois maasta. Muutto Titosta ja koko Rosenwellistä vie kyllä aikani, mutta sitä ennen haluan kertoa kuinka paljon kadun sitä mitä olen silloin sanonut. Olin silloin pieni ja en tajunnut oikein, miksi kiusasimme sinua. Tulethan tänne, muuten sydäntäni painaa koko elämäni. Toivon, että vastaat pian Eleonora Ps. Minulla on sinulle pieni lahja Garrett hymyili surumielisesti kirjeelle. Hän oli yllättynyt saadessaan kirjeen Eleonoralta, jonka luuli unohtaneen hänet. Se oli ollut niitä aikoja, kun elettiin vielä suvaitsemattomuuden aikoja, jolloin kaikkea poikkeavaa pilkattiin. Hän riisui ja meni kylpyhuoneeseensa. Kuuma, vaahtoinen ja pitkä kylpy sai Garrettin tuntemaan olonsa itsekseen. Kun hän palasi takaisin huoneeseensa, se tuntui taas omalta. Tuttu, liian isokin sänky sai hänet tuntemaan itsensä aina vähän yksinäiseksi. Tumma puinen katto, johon pystyi hejastamaan nerokkaalla keksinnöllä tähtitaivaan ja takassa tuli. Garrettin inhoamat, uutuuttaan kiiltelevät kultaiset mekaaniset riikinkukot, jotka hän oli saanut sedältään yhdentenätoistana ja puolena syntymäpäivänään (sedällä oli surkea muisti). Ne olivat hänen mielestään liian koreilevat ja olivat jääneet siihen mihin lahjan avattuaan hän oli laskenutkin. Karelia oli pitänyt ne uutuuttaan hohtavana. Garrett kävi vaatekaappinsa kimppuun, valitsi vanhan, helmasta nukkaantuneen vaaleanoranssin sävyisen mekon. Hän puki sen päällensä ilman korsettia. Garrettiin iski tunne, että joku tunne, että joku katseli häntä. hän käännähti ja mies kuin varjo kaamoksessa seisoi suoraan hänen takanaan ja takankin tuli oli muuttunut yönmustaksi. ”Pervo!”, hän kimmahti kun ei parempaakaan keksinyt ja tavoitteli läpäisyllään miehen poskea. Mies väisti ilmeettömänä askeleella taaksepäin ja loppukäsi, jonka olisi pitänyt osua häntä nenään, kulki tämän lävitse. Garrett tuijotti kihelmöivää kättään ”Tiesin, että et ole tästä maailmasta… mutta…” Garrett keskeytti ääneen ajattelunsa, sillä mies oli aukaissut suunsa. ”Olen nähnyt sinut joka päivä. olen nähnyt sinut niin kylvyssä, unessa kuin itkemässä. Tuskin voin olla perverssi”. Se ei ollut kysymys. ”Seuraatko sinä minua?” ”Osuit oikeaan”, mies vastasi. Ovella koputettiin. Gar huokaisi ärsyyntyneesti ja huusi: ”Sisään vaan!” Benjamin oli siistiytynyt ennätysajassa. Kuunhohtoinen parta oli puhdas, eikä missään näkynyt jälkeä entisestä räjähdyksessä olevasta kääpiöstä. ”minulla on todella tärkeää asiaa, kultaseni”, Benjamin liversi ja jatkoi: ”Kuten tiedät, olet jo tarpeeksi vanha…” Garrett ajatteli pahinta. ”…Tarpeeksi vanha menemään naimisiin menoon. siis naimaiässä.” ”Mutta isä.. minä olen mies…” ”Älä taas aloita tuota… olet androgyyni ja vielä kaunis nainen. Nykyään ollaan suvaitsevaisia,” Hän sanoi. ”Ja olen löytänyt tasokkaan miehen, joka voi elättää sinua yltäkylläisyydessä. Hän saapuu meille illalliselle!” Garrett oli juuri toteamassa: ”Ihanalla varoitusajalla ilmoitit”, kun isänsä jatkoi täyttä häkää kuin mekaaninen strutsi: ”Anteeksi Gar-kulta. Lyhyt varoitusaika, mutta hän ilmoitti tästä vasta tänään…” ”Eli unohdit.” ”Juuri niin.” Benjamin jätti Garrettin ahtaaksi kutistuneeseen huoneeseen todettuaan: ”Ja laita nyt Ni-Yamin pöksyjen tähden joku uudempi mekko, ja korsetti! Taidan kutsua Karelian avuksesi.” Odotellessaan Kareliaa (jolla on lyömätön tyylitaju, mutta joka ei yhteiskunta luokkansa takia itse voi pukeutua kalliisiin mekkoihin), Garrett otti pienen nyytin likaisen matkamekkonsa salataskusta. Nyytti oli kuvioitua ja violettia Zauzbenin silkkimäistä kangasta. Hän avasi sen hellävaroin. Se oli mekaanikkojen ja alkemistien yhteinen taidonnäyte, pieni kuparinvärinen salamanteri, jonka selkä kiilteli tummanpunaisten jalokivien ansiosta. Jalokivien sisällä välähteli kumma valo. Garrett siveli hoikilla sormellaan sen selkää. Kaikki päivän sekamelska: Varas, mies, naimisiinmeno, mies… Tuntui pois pyyhityltä. Tai ei muistot poissa ollut, ne vaan tuntuivat pehmeämmiltä. Jokin salamanterin jalokivissä värähti voimakkaammin. Sen silmiin nousi valo ja se alkoi liikkua. Gar hymyili. tässä se alkemistien osuus. Se tosiaan keräsi negatiivisia tunteita itseensä ja käytti ne energianaan. ”Ja Eleanoran kunniaksi olet nimeltäsi Eleeah”. Karelia koputti tavan omaisella tyylillään oveen (kaksi nopeaa ja sitten kärsimätön jalan liike). Garrett pomppasi ylös ja avasi oven. ”Kuulitko…” ”Kuulin jo…”, Karelia totesi huudahtaen, ja teki liioitellun järkyttyneen ilmeen kasvoilleen. * * * * * ”Et usko kuinka paljon on ehtinyt.” Karelia kiskaisi korsettia kireämmäksi. ”- ehtinyt sattua sen jälkeen kun ero-.” Kiskaisu. ”-simme. Se mies puhui minulle…” Karelia pysähtyi yhden jumalan pierun ajaksi. Siitten hän kiskaisi kovempaa ja sitoi korsetin nauhat. Salamanteri rapisteli jossain ja Karelia näytti saavan sydänkohtauksen. Hän katsahti äkisti äänen suuntaan. ”Oi aikoja, kun Garrett näkee salaperäisiä miehiä ja metalliset salamanterit rymistelevät nurkissa,” Hän sanoi. Muutama harppaus ja salamanteri roikkui hänen sormiaan hännästään. Karelia katsoi sitä ensin kauempaa, mutta uskottuaan että se ei ollut vaaralline tunki sen melkein silmäänsä. ”Uskomatonta työtä… tosin vihaan liskoja… ja sitten vielä naimisiinkin,” Karelia kuiskasi viitaten edelliseen lauseeseensa. ”Sain tuon salamanterin Eleanoralta. Upea se on. Ai niin, sen nimi on Eleeah.” Äänetön hiljaisuus. Garrett sanoi, lähes kuiskasi: ”Uskoisin jo tulleeni hulluksi, jos sinä et uskoisi minua…” ”Viis siitä, nyt puhutaan sulhosta!” Taloudenhoitajatar näytti kihisevän innostuksesta. ”Hihii, mitä toivot sulhasehdokkaaksi näyttävän?” hän riemuitsi. ”Olet toivoton, Karelia”, Garrett naurahteli ja yhtyi hauskanpitoon. ”en oikein tiedä.. sisältö on kuitenkin tärkein. kunhan ei ole satavuotias kääkkä.” ”Moni kone päältä kaunis,” säesti Karelia. * * * * * Garrett oli viimein kauneimmillaan (vaikka ei hän mikään kaunotar ollutkaan), jokainen punainen kihara paikoillaan kampauksessa, jokainen kohta mekon pitsissä suorassa ja rypyttömänä. Karelia heilautti kokovartalopeilin luomuksensa eteen. ”Kyllä olet sievä,” Karelia päivitteli ja huokasi. ”Kyllä… mutta mitä en halua naimisiin,” nurisi Garrett samalla tavalla kuin lapsenakin parhaalle ystävälleen. ”Olen niin onnellinen!” ”Senkö takia, että minut naitetaan kuitenkin jollekkin raihnaiselle vanhalle miehelle?” ”ei.. minä rakastan häitä!” Karelia huudahti ja halasi äkillisesti Garrettia. ”Oletko edes ollut yksissä?” ”No en…” Garrett huokasi. ”En olisi uskonut sinusta… hieno oppia uusia asioita…” ”Kappas vaan.” Karelia nosteli kulmakarvojaan.

Kommentit