Rekisteröidy jäseneksi
Miksi rekisteröityä?
Salasana unohtunut?
rufen, 02.07.2009 14:29
Katsottu 1409 kertaa
Hämmästelen hieman kissani valintaa herättyäni kesken unen. Miksi se varasti kurpitsalta silinterin, kun eihän sen sisällä ole tilaa kynttilälle? Jos en ole herännyt itsestään yöllä, laitan herätyskellon soimaan kello 03:02, sillä silloin nuudelit maistuvat parhaalta. Silloin pakkauksen maku jää muoviin kiinni, ja nuudelit maistuvat juuri sellaiselta, millaiseksi ne itse maustan. Nuudeleilla kestää 3-5 minuuttia kiehua kypsiksi, eikä minulla ole sellaista aikaa tuhlattavanani. Odotellessani lähden ulos. Minusta on rauhoittavaa katsella taivasta oman hengitykseni läpi. Aurinko on liian kirkas, itsekäs mahtailija, siksi olen mieluiten öisin ulkona. Mutta myöskään tähdistä en pidä, ne hienostelevat. Sateenkaarella taasen ei ole lainkaan tyylitajua. Pilvetkään eivät kelpaa minulle, sillä ne ovat niin haaleita ja herkkiä kulumaan pois. Mutta kuu!, se on niin kaukainen; vaikka olen tuijottanut sitä koko yön, en ole tavoittanut sitä. Silti kuu aiheuttaa vuorovesi-ilmiön? Sellainen on mieltäni tyydyttävä mahti. Ei liian valtava eikä liian heikko. Kun palaan sisälle, on kulunut 43-45 minuuttia ja nuudelit kattilanpohjalla ovat kuin kastemadot liian kuivalla säällä. Se ei harmita minua. Oikeastaan olen hereillä sen vuoksi, että saisin käännetyksi kaikki sukkani nurinpäin. Niitä on niin verrattoman mukava pitää käsissä sormien ympärillä. Nukahtaminen on vaikeaa, mutta olen keksinyt sitä vastaan vallan kekseliään aseen. Säilytän irronneita maitohampaitani yöpöydän laatikossa, jotta voin imeskellä niitä, kun uni ei tule. Niissä maistuvat lapsuuden karkit, eikä minua pelota ajatus, että nielaisisin ne nukahdettuani. Toivon, että sisälläni ne juurtuvat uudelleen ja heräisin lapsena. Iltaisin minulla on tapana kirjoittaa. Kirjoitan päiväkirjaa ja novelleja, välillä ne menevät minulla sekaisin. Minulla on vanha kirjoituskone, jolla kirjoittaminen on aivan erityistä, sillä sen mustenauha jää jumiin usein. Hiljaa minusta tuntuu, että se jää jumiin ainoastaan minun vuokseni. Silloin pitää irrottaa koneen kansi ja käsin ohjata nauha paikalleen. Kuinka rakastankaan musteen tahrimia sormia, kuin muste ajatuksistani olisi levinnyt käsiini! Ja kuka minä olen sanomaan, ettei tuo muste voisi olla peräisin ajatuksistani? Yksikään ihminen ei voi tietää mikä on totta tai mahdollista. On mukavaa, viisastakin, pitää itsensä auki kaikille mahdollisuuksille. Nimittäin jos tämä todellisuus paljastuukin uneksi, voin oppia lentämään. Oma kotini ei ole vielä valmis, ajattelen aina kun tulen iltapäivällä koulusta kotiin ja seison eteisessä. Ei ole mattoa eikä tyylikkäitä tyynynliinoja. Eniten minua harmittavat verhot, joista puuttuu vielä puolet. Nyt ne ovat vain mustat. Minua ällöttää se rapu, joka pesii verhoissani. Se on limainen ja tipahtelee aina välillä maiskahtaen lattialle. Vajavaisessa kodissa asuu vajavainen ihminen. Olen piilottanut klovnikokoelmani. Kerran, kun kyllästyin siihen, että pistorasia soitti tivolimusiikkia ja kaikissa uunissa valmistamissani ruoissa oli klovninkenkä, tungin nuo surumieliset ystäväni pahvilaatikkoon ja laatikon vaatekaappiini. Pimeään, minne he kuuluvatkin. Ja kerran (tai kuudesti) luulin nähneeni minun kokoiselleni sopivan sinisen klovnin asun vaatteideni seassa. Pysykääkin siellä pimeässä! Minä asun täällä yksin. Isäni ja pikkusiskoni asuvat isossa hämähäkissä, jota rakastin silloin, kun se oli talo. Isosiskoni asuu seitsemännessä kerroksessa, veljeni tietokoneessa. Puuttuvan jäsenen tilalle olen perheeseeni kutsunut Babon, rakastettavan harmaan pehmoni. Musiikki virtaa veressäni kaikkialle kehooni. Kukaan ei näe sitä, mutta sen voi kuulla, jos tulee aivan lähelleni, voi kuulla kuinka kehoni hymisee hiljaa. Koulussa kukaan ei tiedä, kuinka varpaani tanssivat rautakärkieni alla, sillä he näkevät jotakin muuta. Vaikka olen yhtä olevainen kuin muutkin! Toivon, että se ei ole muuttumassa. Sillä kun musiikki taukoaa, kuulen kellon mielessäni. Ne ovat sekunnit, jotka tikittävät. Kun aamuisin herään, laitan heti veden lämpenemään, jotta saan aamuteeni. Vedenkeittimeni on teepannun muotoinen ja kun otan sen korvasta kiinni ja suljen silmäni, kehoni läpi varpaisiini saakka valuu lämpö kuin lempiteeni, jossa on maitoa ja sokeria. Tulee yö. Katselen peilikuvaani. Miten se voi olla noin ilmeetön, kun kasvojeni takana on niin mainittava kaaos? Ja kaikki alkaa taas lopusta.
rufen, 02.07.2009 17:59
Tarvitsisin tulkkia itselleni.
-z-, 05.07.2009 12:01
upeaa ajatusvirtaa!!
janifilth, 06.07.2009 3:43
Mahtava, unenomainen tarina! No, otetaan se minua henk. koht. häiritsevä asia ensin; viides kappale hieman latistaa kokonaisuutta. Lähinnä ehkä siksi, että muilta osin tarinaan pystyy samaistumaan todella hyvin, kuvailusi asettuu hienosti arkipäivän ja absurdin rajamaille, mutta viides kappale lentää aavistuksen liian korkealla. Ehkä se on henkilökohtaisin osuus tarinassa? Edellinen kappale taas on mielestäni aivan uskomattoman hieno. Varsinkin loppu, "Yksikään ihminen.. - ..oppia lentämään.", on juuri sellainen mistä tulee ajatelleeksi, että miksi tuota ei ole tullut ajatelleeksi itse?! Loppulauseeni siis: Tarina on ehkä parasta, mitä olen sinulta lukenut, ja se on paljon! Kiitos!=)
Astarel, 27.12.2009 22:01
Mielenkiintoista. (Ajatukseni alkoivat harhailla heti kirjoitettuani tuon sanan)
Arki sekoittuu mukavasti kaaokseen, joka vallitsee sisällä. Kun luulee, että kerrot jotain täysin normaalia, lauseeseen ilmestyy jokin "mahdottomuus". Kuten se, että isäsi ja pikkusiskosi asuvat hämähäkissä, tai tivolimusiikkia soittavat pistorasiat.
Kirjoitustyylissäsi on jotain valloittavaa. Tulee mieleen Liisan ihmemaa(vaikka en pitänytkään kyseisen kirjasta), jossa arkiset asiat ovat nurinkurisia.
Pidin eniten lauseesta:
"Nimittäin jos tämä todellisuus paljastuukin uneksi, voin oppia lentämään."
Ja viimeinen lause. "Ja kaikki alkaa taas lopusta."
Asta kiittää.
janifilth, 26.01.2010 18:17
Varastanpa ideasi ja kirjoitan vastineen arpomalla valitun tekstisi perään.. Hoidetaanpa "Uhrivuoro" ensin alta pois. Kiitos, ensinnäkin.. Tarina on kolmesti kirjoitettu. Ensimmäisen version kirjoitin joulukuussa, ja se oli täysin onneton viritelmä, vailla historiankuvauksia eikä tuo kantava ajatuskaan ollut vielä kovin kantava. Epäilin jopa olisiko siinä minkäänlaista kelvollista ideaa.. Enpä hukannut tarinaa kuitenkaan, vaan vuodenvaihteen jälkeen luin ja kirjoitin sen uudestaan, jolloin lisäilin historialliset tosiasiat mukaan.. Ja kolmannella kerralla sain tarinaan lisää syvyyttä, itse asiassa juuri tuon luontokuvauksen kautta. Aika hassua, olen nimittäin kartellut luontokuvausta, koska olen uskonut etten sitä aluetta juurikaan hallitse.. No, sinä ainakin olet lähes onnistunut vakuuttamaan minut, ettei näin ehkä olekaan.. Tarinan lopusta vielä sen verran, että luulin kertoneeni liikaa ja näin onnistunut välttämään avoimen lopun, mutta huomasitpa sen mitä minä en; loppu todellakin on avoin..=) Ja sitten muihin asioihin.. Olen otettu siitä, että palautteeni on tärkeää! Palautteen antamista olen tosin harjoitellut pitkään, ja olen huomannut että hyvät tarinat ansaitsevat sekä hyvää että kriittistä palautetta ja että nämä kaksi nivoutuvat yhteen positiiviseksi kokonaisuudeksi, joka onnistuessaan rohkaisee kirjoittajaa jatkamaan. Ja tuolla edellämainitulla hölynpölyllä tarkoitan sitä, että sinä olet kirjoituksillasi saanut minut paneutumaan töihisi ja seuraamaan niitä. Tarinasi suorastaan pakottavat lukemaan itseään kerta toisensa jälkeen ja antamaan palautetta. Sen lisäksi olet saanut minut pohtimaan millainen ihminen löytyy tarinoiden takaa ja muodostamaan mielikuvan sinusta.. Sitäkään ei usein tapahdu. Olen myös äärimmäisen kiitollinen että sinä, ja juuri sinä olet lukemassa omia tuotoksiani. Antamasi palaute (joka tosin edelleen on aivan liian hyvää=)) on itse asiassa monin verroin tärkeämpää kuin sellaisen lukijan jota en "tunne" kuten sinua. Joten kiitos itsellesi myös, siitä että saamme lukea toistemme tarinoita..=) ps. edes kirjoitusvirheesi ei saanut minua menettämään yöunia.. Kuten taisin sanoa, kirjoitusvirheesikin alkavat olla täydellisiä..=)
Akvaariovalot, 02.07.2009 17:54
Tuntuu, kuin tässä olisi lähes kaikki totta, mutta silti ei juuri mikään. Näennäistä pintaa, jonka alle ei välttämättä edes itse vielä ulota sanoineen. Ehkä ne sanat on juuri ne vaikeimmat. Karkailevat, pakenevat, tulevat väärissä olosuhteissa, huutavat, pilkkaavat ja rakastavat. Paljastavat. Ei varmaan kannata lopettaa itsestään kirjoittamista koskaan, joskus ehkä sanat paljastavat susta itsestäsi jotakin, mitä et pysty päässäsi kuvittelemaan selkeäksi kokonaisuudeksi. Taas tässä voi olla ihmisten välisiä eroavaisuuksia, mutta joskus omat sanaoksennukset itsestäni ovat olleet hyödyllisiä jälkeenpäin.