Kirjoitukset

Genius -Toinen luku-

Garrett, 03.08.2009 16:28
Katsottu 1842 kertaa

-Toinen luku- MONENLAISTA MIESTÄ Porras alas päin. Garrett katseli kenkiään. Toinen porras. ”Jaaaha, Karelia on taas laiskotellut portaiden nurkissa… ei kun… KESKITY!” Astuessaan viimeiselle portaalle Garrett nosti katseensa väkinäisesti hymyillen. Hän hämmentyi. Mies vaipuneena toiselle polvelleen, katse tiiviisti lattiassa. Ja ojensi hänelle valkeata ruusua. Mies vaikutti tutulta korpinmustine hiuksineen. Mies nosti katseensa. Se oli sama mies, jonka kanssa Garrett oli aikaisemmin puhunut. Basiliskin katseinen mies. Mies katsoi häntä silmiin. ”Ei, ei se ole sama mies”, Garrett mietti. ”Ei voi olla, ei mitenkään. Hänellä ei ole niitä kamalia silmiä.” Basiliskin tuijotus oli tiessään. Miehen silmien katse oli lämmin ja hienostunut. ”Garrett, tyttäreni”, Benjamin sanoi. ”Tämä on Kreivi Edwin Bellinghouse.” ”Arvon herra, tässä on tyttäreni Garrett.” ”Kauneutenne vetää vertoja tälle ruusulle.” Edwin otti kiinni Garrettin kädestä, ja suuteli kevyesti ranteen verisuonille, kuten tapana oli. Miehen katse ei osoittanut, että tämä olisi tunnistanut Garrettin. Silti yhdennäköisyys oli hämmästyttävä. Sama hiukan ulkoneva alahuuli, sama hienostuneen vaalea iho, samat sirot kädet, sama ryhti. Katse vain oli erilainen, ja ilme kokonaisilme ystävällisempi. ”Kreivi, saanen tarjota teille vaatimattoman illallisen?” Edwin kumarsi pienesti Benjamille. Benjamin johdatti Kreivin ja Garrettin ruokasaliin. Garrett hämmentyi, kun kreivi oli vetänyt hänet käsikynkkään. Matkalla Edwin ehti vielä ihastella Hastingsien sukutauluja. He istuivat pitkään tammipöytään, joka kolmella syöjällä näytti perin tyhjältä: Talon isäntänä Benjamin istui ensiksi päätyyn, sitten kunnia vieras (ja ainoa vieras) oikealle, ja Garrett vasemmalle puolelle pöytää, kun Benjamin oli huudahtanut: ”Istukaa toki!” Karelia, joka lymysi yhden kiviseinustan punaisen verhon takana, pujahti palvelijoiden käytävän kautta keittiöön. Garrett katsahti ulos. Oli vielä lian aikaista illalliselle, mutta eiköhän isä tiennyt mitä teki... Palvelijoiden käytävästä pelmahti ensiksi hienoinen ruuan tuoksu, sitten tarjoilija robotit. ”Pyydän anteeksi, tarjoilijamme ovat hiukan vanhentuneita, niiden liikkeet eivät ole niin siveät kuin uusien mallejen.” ”Ei se mitään, herra Hastings. Kuka nyt pysyisikään ajan tasalla roboteista, kun tekniikka kehittyy niin huimaa vauhtia nykyään?” Samaan aikaan tarjoilijat asettelivat heidän eteensä mitä herkullisimpia alkupaloja: höyryävää ja suussa sulavan pehmeäksi haudutettua kananpoikaa ja vuohenjuustoa vartaassa, ja tummaa hunajakastiketta. Juomana oli Benjamin kauppalaivojen tuomaa pohjoisen viiniä, jonka tummat värit ja täyteläisyys sopi loistavasti yhteen hunajakastikkeen kanssa. ”Herkullista”, virkkoi kreivi. ”Mukavaa, kun pidät”, Garrett sanoi, kun näki isänsä odottavan katseen. Pääruoka saapui hopeatarjottimella. aitoa merimiehen kauhua, haita kypsennettynä tietyllä tavalla, joka sai sen lihan maistumaan taivaalliselta. sitä oli vielä vähän grillattu, ja tarjottimella viipaleiden väliin oli laitettu paistettuja tomaatteja ja appelsiinejä. ”Candellin haita”, Arveli Edwin ensimmäisen haukkaisun jälkeen. ”Kyllä, kyllä. Itse pidän enemmän pohjoisen haista, mutta sitä on mahdotonta saada tähän vuodenaikaan.” ”Niin. Itse pidän enemmän nimenomaan Candellinmeren haista. Pohjoisen hai on mielestäni liian suolaista.” ”Kauppamatkoillani olen usein maistanut eksoottisia ruokia. Oletteko syöneet koskaan Fanzerian partahaita?” ”en ole, mutta olen kuullut…” Fanzerian mainitseminen toi Garrettin mieleen Eleanoran lahjan. ”Isä?” Garrett kysyi varovasti. ”Niin kultaseni?” ”Sain tämän Eleanoralta.” Garrett kaivoi esille Eleeah-salamanterinsa. Yllättäen salamanteri kiemurtelikin alas Garrettin kättä, ja syöksyi huimaavaa vauhtia aterimien ja tarjottimien välistä kohti Edwiniä. Edwin perääntyi kauhistuneena. Benjamin ehti tointua hämmennyksestä, ja nappasi metalli salamanterin nopealla kaapaisulla. ***** Garrett pyyteli anteeksi Benjamin säestäessä. ”Ei se mitään, ei se mitään ja kiitos… illallisesta”, kreivi sanoi hermostuneena. hän nousi ja teki selvästi lähtöä. ”Älkäähän, istukaa… jälkiruoka!” Benjamin ähisi ja nousi itsekin ylös. ”Minun pitää ikävä kyllä mennä. Anteeksi.” Ovella Edwin pysähtyi vielä, kääntyi ja palasi. ”Anteeksi, Garrett-neiti. Unohdin lahjasi.” ”Tämä on aivan liikaa”, Garrett sanoi etiketin mukaisesti, mutta otti vastaan lahjan. Garrett nyökkäsi. ”Nyt minun pitää mennä”, mies sanoi ja lähti kohti ulko-ovea. Viime hetkillä Garrett luuli näkevänsä jotain kummallista. Mutta eihän se voinut olla totta: Ihan kuin toinen puoli miehen ihosta olisi muuttunut läpikuultavaksi. Garrett nousi. ”Mihin menet, kultaseni?” Benjamin kysyi. ”Huoneeseeni. Haluan nukkua kunnon yöunet, ja rentoutua ennen maaten panoa.” ”Selvä on. Haluatko, että lähetän jälkiruuan ja jotain pientä sinne?” ”Karelia voi kantaa.” ”Se on sitä lähettämistä, kultaseni.” ”Ai…” ***** ”Ai Karelia kantaa? Mokomakin… Ota nyt edes tuo lusikka, se tippuu ihan juuri”, Karelia marmatti. Garrett otti lusikan ja napautti Kareliaa päähän sillä saman tien. Karelia loi pahan silmäyksen viattomaan Garrettiin. Benjamin oli ”lähettänyt” pikku purtavaa enemmän kuin Garrett söisi viikossa. Oli suklaata, hedelmiä, leipää, omenamehua, leivoksia ja ties mitä. Lisäksi oli vielä jälkiruoka, muutama pientä leivosta, jossa oli sisällä tummasuklaa kastiketta, kuohkeata kermavaahtoa ja tuore punainen kirsikka. ”Karelia hei, sinä voitkin auttaa minua tämän kasan tuhoamisessa!” Aamu valkeni utuisena, ja valokin oli muuttunut sangen siniseksi. Garrett nousi hitaasti,. Vatsaa kivisti eilisen herkuttelun jälkeen ja Karelian kanssa he olivat valvoneet yömyöhään. Edwinin lahjasta oli kuoriutunut siro kaulakoru, joka yhä roikkui hänen kaulassaan. Verhojen läpi siivilöityvä aamunvalo sai Garrettin tuntemaan itsensä yhä uniseksi, mutta hän kuitenkin nousi. Pöydällä oli kannussa vähän lämmintä omenamehua. Garrett joi ja venytteli sen jälkeen hitaasti. Karelia kuorsasi omassa lempi huonekalussaan: Punaisessa nojatuolissa. Matka omaan sänkyyn oli siis tuntunut mahdottomalta, vaikka Garrett arvasikin Karelian kiroavan tätä jälkikäteen, kun herättyään heräisi joka paikka kipeänä. Garrett tunsi vastustamatonta kiusausta, ja päätti toteuttaa sen; hän otti karamellikastikkeen ja piirsi Karelialle viikset. Itse hän selvitti tiensä vaatehuoneensa perukoille, otti sieltä laatikoin, jossa oli Garrettin harvat miesten vaatteet. Garrett puki päällensä löysän, likaisen valkean paidan, jossa oli hieman pussimaiset hihat, avoin kaula-aukko ja niin hihoissa kuin kaula-aukon ympärillä karkeata pitsiä. Pitkät punaiset hiuksensa Garrett sitoi löysälle rusetille. “Mutta isä, minä voin kävellä kahden korttelin matkan. Kun menen miehenä ulos, niin näyttäisin omituiselta jos menisin meidän vaunuilla…” “No hyvä on. Ole varovainen”. “Kyllä isä, en ole lapsi”, Garrett huokaisi kyllästyneenä. Gar pujahti ulos takaovesta. Kotitalo jäi kauas, kun hän käveli tuttujen talojen ja kauppojen ohi housuissaan ja kolikot rahapussissaan kilisten. Tori tuoksui kalalta, leivältä ja hieltä. Se oli täynnä ihmisiä ja eri ikäpolvet sulautuivat toisiinsa suureksi massaksi. Lapset leikkivät merimiestä ja haita väkijoukossa juosten, rouvashenkilöt ostoskoreineen juorusivat myyjien kanssa ja siellä täällä näkyi merimiehiä tupakoimassa. Garrett jäi katsomaan erään kalatiskin omituista mutanttikalaa, jolla oli pitkä terävä yläleuka kuin miekkakalalla, mutta perässä oli pyrstön tilalla lonkerot. Nälän iskettyä Garrett osti itsellensä annoksen itäisen Lamoran suurta herkkua; g’kyuuta eli erilaista leipää jonka sisällä oli sienijuustotäytettä, joka höyrysi syödessä. Kun Garrett oli ahnaasti hotkittuaan G´Kyuun hän tunsi pienen liikkeen vierellään. Normaalisti hän ei olisi kiinnittänyt siihen huomiota, mutta nyt hänen silmäkulmaansa osui tuttu hahmo. Se varas, joka oli vienyt hänen matkatavaransa juna-asemalla. “VARAS!” Mies ponkaisi ripeästi liikkeelle Garrett perässään ja varastamansa kukkaro kädessään. Väkijoukko ei huomannut pakenevaa varasta ja ne ketkä huomasivatkin eivät kenties välittäneet. Garrett nuorena miehenä saisi tämän kyllä itsekin kiinni. "Olisi ollut eri asia, jos olisin ollut nainen hädässä", Garrett huomasi ajattelevansa. Mies poukkoili väkijoukon seassa. Tori kuitenkin loppui uhkaavasti, joten mies kääntyi äkisti ja huomasi päätyneensä kahden kaksikerroksisen talon reunustamalle umpikujalle. Garrett lähestyi miestä kostonhaluinen ilme kasvoillaan. Tämä nuori mies nielaisi ja etsi harhailevalla katseellaan pakoreittiä. Garrett tönäisi miestä ja irvistäen tämä tömähti kiviseinään. "Varas", Sihisi Garrett. "En, minä vain…" "Varastit juna-asemalla tavarani ja nyt kukkaroni!" Miehen kasvoille valahti miettivä, hämmentynyt ilme. Muutama sekuntia myöhemmin hänellä valkeni. "Mutta… se nainen…" "En ole nainen" "Taisit yllättää minut enemmän kuin minä sinua", Mies päivitteli. "Minusta tuntuu... minun on parasta selittää." "Niin olisi. Liittyykö se katoava mieskin sinuun?" "Katoava mies…" Miehen ruskeat silmät näyttivät entistäkin hämmentyneemmiltä, mutta Garrett näki, että aivot puuhasivat suunnitelmiaan koko ajan. "Jep, pahan suopa ja… äh, antaa olla." "Onko hän synkkä, pahaenteinen ja tuntuu seuraavan sinua joka paikkaan?" "Kyllä, mutta" "Luoja mikä sotku… Minun täytyy viedä sinut pää majaan, neiti.. tai herra, mikä sitten haluat olla…" "Hastings. Garrett Hastings." "Selvä. Voit kutsua minua Tediksi. Suku nimeä minulla ei ole." Huomatessaan Garrettin epäilevän katseen Ted kiirehti sanomaan: "Tietty kerron sinulle paljon täälläkin, jos haluat" "Tietysti haluan." "Nämä ovat arkoja asioita. Ja seinilläkin voi olla korvat." Garrett nyökkäsi. Hän ei uskonut tippaakaan mitä Ted sanoi, vaikka tämä näyttikin puhuvan totta. Kun hän oli varas, ei hänen sanoihinsa kannattanut luottaa. "Ottaisin kukkaroni takaisin. Nyt. Ted vei oikean kätensä vasempaan hihaansa, ja vetäisi Garrettin nahka kukkaron esiin. Ted ojensi varovasti kukkaron Garrettille, joka kiskaisi kukkaron kiukkuisesti itselleen. Ted kröhäisi kuin aloittaisi puhetta. "Olen.. pahoillani", hän aloitti. "Syytäkin on." "… On sattunut paha väärin käsitys. Olin siellä juna-asemalla viemässä erään vakoojan tavaroita." "Jassoo", Garrett nauroi päänsisäisesti hölmölle selitykselle. "Niin. Voit kuvitella kuinka hämmästyin kun laukussa olikin vain vaatteita ja muuta normaalia." Garrett ei ollut uskoa korviaan. Voiko selvempää valhetta olla olemassa? "No miksi veit kukkaroni?" Garrett kysyi ivallisesti. "No, minä ikään kuin harrastan varastamista. Pidän taitojani ylläni kunnes emäntäni niitä tarvitsee. Huomasithan itsekkin, että olen ruosteessa?" "Kuka on emäntäsi?" "Kaunis ja viisas Nimue, neiti. Tuskin hänen syntymä nimensä, mutta sillä nimellä hänet tunnemme." "Tunnemme?" "Hänellä on monta sataa, kenties enemmänkin, palveluksessaan", Ted hymähti ja jatkoi: "Sillä jokin on oudosti. On kenties syttymässä sota, maan ala kuhistaan jo siitä. Nimue ja hänen seuraajansa valmistautuvat." Garrett ei tiennyt mitä ajatella. Ted esitti kyllä asiansa hyvin uskottavasti. "En voi kertoa enempää ulkona, anteeksi Garrett-neiti. Mutta jos annat minun johdattaa sinut tukikohtaamme niin…" "Hyvä on", Garrett huomasi vastaavansa. Ted ei vaikuttanut uhkaavalta, ja Garrett halusi kuulla lisää tästä loistavasti sepitetystä valheesta. ***** He kulkivat mutkitellen ja Garrettin suuntavaisto joutui suunnattomalle koetukselle. Ted joka syöksähteli ympäriinsä, mutta pysähtyi aina välillä odottamaan Garrettia. He kulkivat pitkin monia siltoja, jotka olivat ainoita kulkureittejä yli Doubfiren kaupunkia halkovien jokien. Ted melkein juoksi pitkin kaupungin köyhimpien alueen mutaisia katuja. Garrett kun huomasi heidän kiertävän kehää, oli kulunut jo yli tunti. He olivat taas kadulla, jonka Garrett tiesi vievän torille. Tedkin huomasi erehdyksensä ja vilkuili kuin pakoreittiä etsien. "Ted kuules," Garrett sanoi hyytävästi. "Minua et onnistu eksyttämään, joten viet minut nyt perille. Heti." "Garrett!" Tuttu ääni huudahti ties kuinka monetta kertaa näiden kahden päivän aikana. "Mitä sinä täällä teet?" Virkkoi Karelia pullonpohjan värisessä, yksinkertaisessa hameessaan ja samansävyisessä tunikassaan. Asu ei kaikista puutteistaan huolimatta olisi voinut sopia paremmin kenellekään muulle, kuin Karelialle. "Ja kuka tämä on?" Karelia loi arvioivan katseen Tediin. "Kuka tämä nuori mies on? Rakastettu?" Hän kysyi ja nosti kasvoilleen vinon hymyn. "Ei tietenkään. Ja hän on… Ted. Hän on se varas joka vei matkatavarani." Karelialla kesti hiukan aikaa käsittää, mutta totesi sitten: "Pelkäsi joutuvani kysymään: No, oletko nyt suhteessanne mies vai nainen, joka on yksi painajaisistani", hän sanoi ja jatkoi: "Mutta nyt takaisin asiaan. Mitä hemmettiä vaeltelet varkaan kanssa?" Garrettia melkein nauratti Karelian sujuva ja nopea kielen käyttö. Äskeinen kommentti oli puhuttu melkein kokonaan putkeen. "Ted oli viemässä minu…" Garrett sanoi ja madalsi äänensä vitsikkään salaperäiseksi: "Salaiseen päämajaansa salaisen emäntänsä Nimuen luokse. Jotta voisi kertoa jostain salaperäisestä sodasta tai jotain. Minua vainoavasta miehestä ja ymmärräthän?" "Selvä", Karelia sanoi ja mutristi kulmakarvojaan. "Ja sinä tulet mukaan, eikö totta?" "Tietty, Mutta odotahan." Karelia katsahti ympärilleen ja äkkäsi takkutukkaisen pojan kuljeskelemassa tölkkiä potkien lähistöllä. Karelia harppasi pari askelta, ja pelästytti pojan pahanpäiväisesti kiskaistessaan tämän sottaisen paidan niskamuksesta ympäri. "Poju, mikä on nimesi?" "Bren-Brendon, rouva", poika änkytti ja sotkuisten hiusten alta pilkahtavat korvat punehtuivat. "No, poju. Haluatko ansaita hieman taskurahaa?" "Tietysti…. Anteeksi, kyllä, rouva. Mielelläni." "Onko sinulla ajoneuvoa tai nopeita kinttuja, jolla pääsisit nopeasti viemään ostokseni perille? Muuten maito voi käydä pahaksi." "On minulla, on tietty. Minun koirani Rek. Metallinen selkä. Alkaa olla jo vanha, mutta kestää minut ja ostokset." "No, vauhtia sitten. Ota tästä nämäpronssiropot. Kun tulet perille voit pyytää talon herralta, Benjamin Hastingsiä antamaan sinulle vielä kaksi lisää. Voit myös ottaa yhden appelsiinin korista, jos haluat." "Jukra, kiitos! Vien ostoksesi heti!" "Parempikin olisi." "Juku, kiitos", Poju huudahti vielä ja katosi ostoskorin kera. "Noin. Nyt voin tulla mukaan", Karelia totesi Garretille ja nopeudestaan ällistyneelle Tedille. "Ted. Vie meidät sinne "päämajallesi" tai vien sinut kärsimään rangaistusta varkaudesta", Garrett uhkasi. "Ja", hän lisäsi: "emme ole Karelian kanssa kumpikaan mitään heikkoja naisia." "Häh? En yritäkään ymmärtää. Eikö hänkään ole nainen?" "En. Garret, sinähän levittelet asiaa kuin Lihava-Joe hien hajuaan." "Olettepa omituinen parivaljakko", Ted sanoi ja Garrett katsoi häntä. Tedin ovelat silmät olivat viimeinen asia, minkä Garrett näki. Maailma musteni hänen silmissään.

Kommentit