Kirjoitukset

Punaisen kuolon naamio

rufen, 03.08.2009 19:17
Katsottu 2468 kertaa

Edgar Allan Poen novellista * Kirj. sananen: Halusin kokeilla, pystynkö kirjoittamaan klassikosta ja oman rakkauteni kohteesta uuden version. Kirjoitukseni on tarkoitus noudattaa hyvinkin tiukasti alkuperäistä, halusin vain ilmaista jotkin asiat eri tavalla kuin Poe. Kauhistus, tämä oli vaikeaa! * Punainen kuolo oli tuudittanut koko maan ikuisille unille saastaiseen kylkeensä. Punainen kuolo oli rutoista julmin ikinä. Se tarttui salakavalasti ja tarttumisen jälkeen elinaikaa oli vain tunnista puolet. Huimaus ja kipu koko ruumissa olivat ensimmäiset merkit rutosta. Kun ihminen ei enää kivuiltaan pystynyt seisomaan omin voimin, alkoi verta vuotaa kaikkialta huokosista. Jos näistä ei vielä tunnistanut tartuntaa; jos nämäkään eivät saaneet uskomaan pahimpaan, seurasi polttelevien punaisten läiskien nouseminen kaikkialle kehoon. Silloin ei enää voinut peitellä millään keinoin sairastumistaan. Läheiset hylkäsivät tarttuneet, vaikka olivat jo siinä vaiheessa kaikki itsekin saastuneita. Rutto horjutti suurimmankin kirkonmiehen uskoa ja sai kaikki kääntymään toisiaan vastaan. Toisin kuin myrkky, Punainen kuolo ei tarvinnut kanavia, joita pitkin liikkua. Se vaani kaikkialla. Koko maassa ei ollut enää paikkaa, jossa olisi säästynyt. Ne, jotka yrittivät suojella itseään ja eristäytyivät täysin muista ihmisistä, saivat tartunnan omalta mieleltään ja lopettivat itse elämänsä taisteltuaan kukin oman aikansa hallusinaatioiden ja pelkojen kanssa. Niihin aikoihin ihmiset oivalsivat, ettei Kuoleman kaapu ollut musta. Se oli punainen. Prospero – eräs omanlaatuisuudestaan tunnettu ruhtinas – ei vaipunut epätoivoon. Hän kutsui valtavaan linnaansa tuhannen ihmistä ja muurautti kaikki uloskulkureitit umpeen. Aluksi edes massiiviset muurit eivät tuoneet turvan tunnetta ihmisten pelokkaisiin mieliin. Ajan kuluessa ihmiset kuitenkin miettivät, olisiko soveliasta taas alkaa nauttia elosta. Pelko tuosta rutosta muistui heidän mieleensä enää vain, kun he sattuivat kävelemään varjoihin linnan käytävillä. He eivät muistaneet enää pelätä niin suurta kipua, joka sai ihmisen odottamaan kuoleman visiittiä. Ruhtinas teki kaikkensa pitääkseen väristykset linnan ulkopuolella. Hän oli kutsunut linnaan ilveilijöitä vastaamaan naurunpyrähdyksistä, musikantteja takaamaan harmonian, kaunottaria pitämään ajatukset loitolla pelosta sekä runsaasti viiniä viemään loputkin ahdistuksesta. Kun oli kulunut puoli vuotta linnaan telkeytymisestä, Prospero järjesti suuret naamiohuvit. Linna kuvasti omistajansa mieltä: se oli täynnänsä sokkeloita, odottamattomia kulmia ja käännöksiä, jotka oli verhottu hullunkurisuuteen ja – kuten joidenkuiden mielestä – silkkaan hulluuteen. Suuria saleja oli seitsemän, ja ne sijaitsivat etäällä toisistaan käytävien piirittäessä niitä. Jokaisen näistä seitsemästä huoneesta keskellä vasemman puoleista seinää oli goottilainen ikkuna, kapea ja korkea kuin kynttilä. Ikkuna oli himmennettyä lasia, jokaisessa salissa eriväristä. Huoneessa, jossa oli tummansininen matto ja tummansiniset ovenkarmit, oli sininen ikkuna. Purppuranpunaisessa huoneessa ikkuna oli punainen; vihreässä vihreä, oranssissa oranssi kuin aurinko, valkeassa valkoinen kuin lumi, sinipunaisessa kohtalokkaan, rauhoittavan violetti ja viimeisessä huoneessa ikkuna oli punainen kuin itse kuolema. Tuohon viimeiseen saliin oli laskostettu uupuneita mustia samettiverhoja ja sen matto oli niin musta ja niin pehmeä, että se imi kaiken värin ja äänen niistä jaloista, jotka sillä vaelsivat. Linnan lukemattomien koristemiekkojen, kirstujen ja kultapikareiden joukossa ei ollut yhtäkään kattokruunua tai kynttelikköä. Juhlijoiden liikuskellessa porukasta toiseen nauraen ja keskustellen, viiniä siemaillen, heidän päälakiaan hipoivat tähtikoristeet ja maljakot, joihin oli upotettu kiviä, muttei missään salissa valontuojia. Saleja kiertävissä käytävissä seisoi tukeva kolmijalka, jonka päällä oli padallinen hehkuvia hiiliä. Hiilien valo heijastui ikkunasta kuhunkin saliin valaisten sen ja heijastuen kiiltävistä pinnoista. Viimeisessä salissa, pehmeän synkässä mustassa, oli suuri eebenpuukello. Kolmentuhannenkuudensadan sekunnin välein se ryki hiljaisuutta kumeilla lyönneillään. Tuolloin jokainen juhlija hiljeni, muusikot lopettivat soittamisen ja tanssivat askeleet jymähtivät lattiaan. Kello soi niin syvällä äänellä, että jokainen nuori mies ja arvokas rouva luulivat sen soivan heissä itsessään, valtaavan heidän koko kehonsa ja mielensä, vaatien virheettömän sävyisellä soinnillaan kuuntelemaan. Elämä pysähtyi hetkeksi; kuuden, seitsemän, kahdeksan lyönnin ajaksi, kunnes kello asettui paikalleen heilurinsa heittäytyessä puolelta toiselle. Rohkea uskalsi hengähtää ääneen ja naamiohuvittelijoiden äänet valtasivat linnan. Ruhtinas Prospero oli luonut naamiaisiin tunnelman, joka oli valkoinen ulkopuolisen maailman mustalle. Hänen ideansa olivat kiehtovia ja hykerryttäviä, ne pelottivat, naurattivat ja kuvottivat. Kokonaisuus muodostui niin toisistaan poikkeavista tekijöistä, että se saattoi vain toimia. Linnan tilat herättivät jokaisessa ihmisessä omanlaisiaan tuntemuksia, joiden väri vaihtui huoneessa hohtavan ikkunan kaltaiseksi. Musta sali oli tyhjä, sillä kukaan ei halunnut kohdata sitä osaa itsessään, osaa joka ei osannut iloita. Eebenpuukellon heilurin syvä ääni muistutti siitä, miten kuolema oli lähellä. Kun kello löi kaksitoista pitkää lyöntiä, ihmiset ajautuivat linnassa omaan maailmaansa. Jokainen heistä laski kellon lyöntejä, sillä ne olivat heidän ainoa yhteytensä todellisuuteen. Kuin he olisivat uinuneet viinilasit tai pikkuherkut käsissään. Yksitoista! Kaksitoista! Ihmiset havahtuivat siihen, että muukalainen käveli heidän keskuudessaan. Hänen askeleensa eivät olleet hitaat, vaan tuntui siltä kuin hän olisi hidastanut ajan omanlaisekseen. Keneltäkään ei jäänyt huomaamatta hänen liikkeidensä kiehtova juhlallisuus. Kun he kiinnittivät huomiota hänen asuunsa, yksikään, ei paatuneinkaan heistä, voinut olla tuntematta unohdettua pelkoa. On asioita, joista ei tehdä pilaa, ei tehdä pilaa, he ajattelivat, ja muukalaisen asu kuului niihin. Se ylitti juhlien isännänkin mielikuvituksen. Tuntemattoman kapeaa kehoa peittivät verestä tahmaiset käärinliinat ja naamio hänen kasvoillaan muistutti erehdyttävästi kylmenneen ruumiin kasvoja. Hänen laakealla otsallaan ja kasvoillaan oli mätiä paiseita, punaisen kauhun tahroja. Hämmentynyt Prospero valtasi mielensä takaisin, vaiensi muusikot etusormellaan ja jyrisi äänellä, joka kimpoili sinisestä tilasta kuuteen muuhun: ”Kuka uskaltaa - kuka uskaltaa loukata meitä tällaisella herjaavalla pilalla? Ottakaa hänet kiinni ja paljastakaa hänen kasvonsa, jotta tiedämme, kenet meidän on auringon noustessa vedettävä hirsipuuhun vallinsarvelle!” Kuokkavieras lähestyi hitaasti puhujaa, mutta kukaan ei edes yrittänyt estää häntä. Oikeastaan ihmiset siirtyivät huomaamattaan salin reunoille. Muukalainen käveli ruhtinasta kohti, hänen ohitseen, sinisen, purppuraisen, vihreän, oranssin, valkean ja violetin huoneen läpi samettisaliin. Tuskastunut ruhtinas seurasi häntä tikari välkähdellen kiukkuisten kasvojensa edellä. Käärinliinat laahasivat maata, kun muukalainen kääntyi tulijaa kohti. Ei kuulunut ääntäkään, kun tikari tippui mustalle matolle ja ruhtinas jymähti kuolleena lattialle. Linnanväki ryntäsi pelkonsa rohkaisemina vieraan kimppuun vain huomaten, ettei käärinliinojen ja naamion alla ei ollut mitään käsin kosketeltavaa. Yksi kerrallaan juhlijat vaipuivat ensin polvilleen, kiskoivat naamionsa kasvoiltaan ja jäivät vääristyneinä rankoina makaamaan lattialle. Suuri kello ei ehtinyt aloittaa uutta kierrostaan ennen kuin aika sen sisällä loppui. Huoneita valaisseet hiilet hiipuivat jättäen valotta viimeiset kuoleman kohdanneet. "And Darkness and Decay and the Red Death held illimitable dominion over all."

Kommentit