Kirjoitukset

Me ollaan vain ystäviä

Fundera, 01.11.2009 20:36
Katsottu 1709 kertaa

Äidilläni on pakonomainen tarve luokitella ihmiset joko sinkkuihin tai varattuihin. Hänen nuoruudessaan irtosuhteita pidettiin epäsovinnaisena ja niiden harrastajia kevytkenkäisinä. Joka ainoan kerran kun käyn ulkona, vaikkapa vain kahvilla jonkun miehen kanssa, saan selostaa hänelle, että olemme vain ystäviä. Jos seurustelen ja tapaan silloin jotain miespuolista ystävääni, hänelle on tietenkin päivänselvää, että olemme ystäviä. Miksi siis sinkkuna ollessani saan jauhaa tuota lausetta kyllästymiseen saakka? Äiti olettaa, että kukaan ei halua olla sinkku. Sinkkuna oleminen on aikaa, jolloin etsitään kumppania, eikä silloin tuhlata aikaa miespuolisiin ystäviin, sillä sehän saattaa ratkaisevasti hidastaa Sen Oikean löytymistä. Pötypuhetta. Minä olen sen verran itserakas, etten todellakaan ehdi nyt jakaa vähäistä vapaa-aikaani kenenkään muun kuin ystävieni kanssa. He ovat paljon poikaystävää tärkeämpiä ja haluan olla heidän kanssaan niin paljon kuin mahdollista ennen kuin jatko-opiskelumme alkavat eri kaupungeissa. Minulla ei ole mitään tarvetta rakastua kehenkään. Suuntaan nämä tunteeni muihin kohteisiin, kuten tietysti ystäviin ja perheeseen, mutta myös harrastuksiini ja itseni toteuttamiseen. Rakastan urheilua, musiikkia ja onnistumisen kokemuksia. Rakastan itsenäisyyttä ja itsemääräämisoikeutta. Elän ihanaa aikaa, jolloin haluan nukahtaa ja herätä yksin. Olen vielä nuori ja pidän erittäin tärkeänä sitä, että ennen vakavaa parisuhdetta ihminen on tasapainoinen ja sujut itsensä kanssa. Koko suhde kärsii, jos toisella on käsittelemättömiä ongelmia itsensä kanssa. Täytyy tietää kuka on, ennen kuin jakaa elämänsä jonkun toisen kanssa. Suhteessakin on kummallakin oltava oma elämä: omaa tilaa, omia kavereita ja omia harrastuksia. Liian moni, minut itseni mukaan lukien, syrjäyttää ensirakkauden vuoksi ystävänsä ja harrastuksensa. Eron tullessa hipsitään sitten häntä koipien välissä takaisin kavereiden luo, mutta suinkaan kaikki eivät opi virheistään. Minä olen rakastanut kahdesti, ja ensimmäinen suhteeni päättyi erittäin suureksi osaksi siksi, että olimme niin tiiviisti yhdessä. Sama virhe ei toistunut seuraavan pojan kanssa, mutta silti oma elämäni lipesi otteestani. Vaikka olimme eri kouluissa, ovat piirit täällä niin pienet, että olimme automaattisesti kutsuttu samoihin illanistujaisiin viikonloppuisin. Samanlaiset vapaa-ajanviettotavat kiinnostivat kumpaakin, mikä on yleensä ehdottomasti hyvä asia, mutta minä sain karvaasti kokea asian kääntöpuolen. Kahden ja puolen vuoden seurustelun aikana olin ehkä kolme kertaa ilman häntä juhlimassa. Tämä yhdessä monen muun tekijän kanssa ahdisti niin paljon, että lopulta jätin hänet. Silloin en tosin vielä tiedostanut ahdistukseni syytä vaan olen tajunnut sen vasta myöhemmin. Jos olisin ymmärtänyt ongelman ajoissa, meidän ei olisi tarvinnut erota tai ainakaan eron ei olisi tarvinnut olla niin dramaattinen. Jossittelu on tietenkin turhaa. En suinkaan ajattele, että kolmas kerta toden sanoo, mutta tällä hetkellä säästän itseäni ja tunteitani jollekin erityiselle henkilölle. En muutenkaan hyppää suhteeseen helposti vaan puntaroin asioita ennen päätöksentekoa. Äidillä on ehkä käsitys, että ensitapaamisen jälkeen seurustelua ”kokeillaan” kun minun mielestäni suhteeseen paremminkin ajaudutaan asioiden edetessä omalla painollaan. Ennen virallista seurustelua on välivaihe, jolloin ei olla sinkkuja, mutta ei myöskään täysin varattuja. Äitini ei ole tällaisesta välivaiheesta tietoinen, mikä rajoittaa melkolailla mahdollisten poikaystäväehdokkaiden tapailua. Mieluiten olen kertomatta hänelle kenestäkään ennen kuin suhde alkaa olla vakavanpuoleinen. On toisaalta harmi, etten voi jakaa näitä asioita hänen kanssaan, sillä niistä puhumattomuus ei ainakaan lähennä välejämme. En voi myöskään kutsua poikaystäväehdokasta kylään, sillä äiti pitäisi sitä varmaan merkkinä seurustelusta ja hämmentyisi jos tämä ei tulisikaan toiste. Hän alkaisi esittää kiusallisia kysymyksiä, joihin en jaksaisi vastata koska hän ei ymmärtäisi. Sukupolvien välinen kuilu on tässä asiassa käsinkosketeltavissa. Voin vain arvailla kumpi päivä saapuu ensin: päivä, jolloin lause "me ollaan vain ystäviä" saavuttaa äidin ymmärryksen vai päivä, jolloin Se Oikea astuu elämääni.

Kommentit