Kirjoitukset

Noita (toinen osa)

janifilth, 12.12.2009 19:39
Katsottu 1377 kertaa

-Shamaani- Vanha, harmaapartainen mies kohensi takkatulta kävelykepillään. Hän oli pitkä, resuisiin vaatteisiin verhoutunut vanhus, jonka päälaelta hiukset olivat varisseet jo kauan sitten. Loppuja hiuksia ei oltu vaivauduttu leikkaamaan, ja ne ulottuivat pitkälle hartioiden alapuolelle. Parta oli niinikään hyvin pitkä ja takkuinen. Mies erottui joukosta minne hän ikinä menikin. Vanhus oli yleensä hyvin hiljainen, mietteisiinsä vajonnut, mutta kun hän puhui, kaikki kuuntelivat. Yleensä kukaan ei rohjennut olla kuuntelematta, puhumattakaan siitä, että joku olisi ollut hänen kanssaan eri mieltä. Hän oli hyvin arvokas mies, kunnioitettu ja pelätty. Shamaani, mies, joka saattoi vaeltaa sinne, mihin tavallisella kuolevaisella ei ollut menemistä. Hän saattoi tulla takaisin sieltä, mistä ei yleensä ollut paluuta. Vanhus tuijotti tulta ajatuksiinsa vaipuneena ja odotti, kunnes kuuli oveltaan koputuksen. Shamaani antoi vieraansa odottaa tovin, ennenkuin meni avaamaan. Ivor kumarsi syvään ja pahoitteli aiheuttamaansa häiriötä. -Tule toki sisään, poikani, shamaani sanoi ja osoitti vieraalleen paikan, johon istua. -Sinulla on ollut kovin vaikeaa, hän jatkoi, yösi eivät ole olleet rauhallisia. -Eivät niin, Ivor vastasi. Aaveet ovat vainonneet untani, ja viime yönä ne astuivat unen tälle puolelle. Tietäjä oli pitkän tovin hiljaa. Hän asetteli pari halkoa hehkuvien hiilien muodostavalle pedille liioitellun hitaasti ja huolellisesti. -Aaveet ovat olleet täällä jo jonkin aikaa. Niiden olisi jo pitänyt lähteä, mutta jokin pitää niitä täällä. Sinä vedät aaveitasi puoleesi. Ne syyttävät sinua, ja sinä syytät niitä. Miksi?, vanhus kysyi. Ivor katsoi noitaa, eikä voinut pyyhkiä hämmästynyttä ilmettä kasvoiltaan. -Syytän? En minä heitä syytä. Tiedän kyllä, että he syyttävät minua, mutta minä heitä? Ei, tahdon vain että he pääsisivät rauhaan, jättäisivät tämän maan ja menisivät viimein pois, koska eiväthän he voi jatkaa eloansa täällä?, Ivor sanoi kiihtyneesti. -Ne, poikani, eivät enää he. Ne yrittävät jatkaa, ne eivät tiedä minne menisivät. Sanoit, että ikkunassasi oli kahdet kädenjäljet? Naisen ja lapsen? -En sanonut.. Mutta kyllä, Tietäjä, naisen ja lapsen. -Sinun lapsesi? Ivor mietti hetken. -Ei, en usko, poikani oli vasta kolme viikkoa vanha. Jäljen oli jättänyt suurempi käsi. -Se ei vielä tarkoita mitään, shamaani vastasi. Ajalla voi olla muitakin polkuja kuin mihin tässä maailmassa olemme tottuneet. On pidettävä seremonia, vaikka kuun vaihe ei olekaan vielä täysin otollinen. Lähdemme, kun yhdeksäs tähti nousee näkyviin tänä iltana. -Seremonia- Ilma kylmeni entisestään, kun viisi miestä istuutui nuotion ympärille. Shamaani oli ottanut paikkansa, kasvot kohti pohjoista, ja joi viimeisenä kulhosta joka kiersi kädestä toiseen. Tyhjennettyään astian hänelle ojennettiin toinen, joka oli varattu vain hänelle. Yhdellä miehistä oli hirvennahasta valmistettu rumpu, jota hän kumautteli hitaaseen tahtiin. Toiset hymisivät tasaisen matalalla äänellä. Noita otti toisen kulauksen astiasta ja sulki silmänsä, keskittyi hypnoottiseen, tasaiseen hyminään ja rummun hitaaseen tahtiin. Hän alkoi tuntea olonsa kevyemmäksi ja tunsi alkavansa keinua. Hän otti kulhosta vielä kolmannen kerran, ja kun muut miehet säikähtivät kipinöiden räiskähtävää tulta, tietäjä avasi silmänsä. Hän oli ollut täällä ennenkin, ja piti tästä paikasta. Alinen maailma oli kostea, lämmin, lähes pimeä ja täysin hiljainen lukuunottamatta puron vaimeaa solinaa. Vaeltaja, joksi häntä täällä kutsuttiin, ei tosin koskaan ollut nähnyt puroa, sillä täällä käyntiin täytyi olla aina hyvin painavat syyt. Omaksi huvikseen kulkeminen oli loukkaus, eikä sellaista katsottu hyvällä. Shamaani veti kosteaa ilmaa syvälle keuhkoihinsa ja antoi lihastensa rentoutua. Hän tiesi joutuvansa odottamaan jonkin aikaa, asujaimisto oli täällä hyvin arkaa ja mieluummin vältteli toiselta puolelta saapunutta kulkijaa, aivan kuten yläpuolisenkaan asukkaat eivät halunneet olla liiemmin tekemissä heidän kanssaan. Shamaani katseli hiljaa ympärilleen, ja näki vihdoin muutamia himmeitä varjoja kurkistelemassa suojaisista piiloistaan. Ivor antoi toisten jatkaa matalaa hyräilyään, johon tässä vaiheessa oli sekoittunut myös hieman korkeampia ääniä, ja lisäsi puita nuotioon. Hän tiesi, että seremonia ei ollut jäänyt salaisuudeksi. Sudet olivat kerääntyneet heidän ympärilleen ja ne tulivat koko ajan lähemmäs. Hän katsoi transsiin vaipunutta noitaa jonka juoma-astia oli kaatunut hankeen. Hän ei ollut koskaan ennen osallistunut rituaaliin, mutta tiesi että saattajia täytyi olla niin monta vain varmuuden vuoksi. Yksikin laulaja riitti, mutta jos tämä jostain syystä joutuisi keskeyttämään, tietäjä saattaisi eksyä. Ivor katseli huolestuneena pimeyteen. Hänen täytyisi pitää sudet loitolla. Shamaani kuiskasi hiljaa Shameilan nimen, mutta mitään ei tapahtunut. Siispä hän odotti vielä hetken. Oli edelleen aivan hiljaista kun hämärästä hädin tuskin erottuva hahmo tuli näkyviin. Hahmo kuitenkin pysähtyi, ja tietäjä kuiskasi nimen uudelleen. Varjo lähestyi, ja huomasi noidan, kun tämä kutsui kolmannen kerran. Nainen leijui hitaasti vanhan, harmaapartaisen miehen eteen, ja jäi paikalleen ollen täysin liikkumatta. Yläpuolella sudet olivat jo liian lähellä. Johtaja oli tuskin kolmen metrin päässä Ivorista, joka oli ottanut nuotiosta toisesta päästään kiihkeästi palavan puun aseekseen, valmistautuen susien hyökkäykseen. Ne katselivat miehiä kulmiensa alta, ja kun alkukantainen, uhkaava murina alkoi nousta niiden kurkuista, Ivor kohotti soihtunsa. Mutta sudet rauhoittuivat. Ne kävivät makuulle, asettautuivat toiseksi, ulommaksi ringiksi nuotion ympärille. Ivor aavisti, ettei niiden aikomuksena olisikaan hyökkäys. Ajatus, että sudet olisivat tulleet vartioimaan seremoniaa, olisi normaalisti tuntunut järjettömältä, mutta viime päivinä Ivor oli viisastunut paljon järjen kustannuksella. Hän nousi ylös ja koetti jättää ringin hakeakseen lisää puita, mutta sai suden näykkäisystä tietää, että nyt ei ollut sopiva hetki jättää nuotiota. Niinpä hän istui paikalleen. -Shameila, Shameila, Shameila. Olet tehnyt hyvää työtä, tietäjä sanoi, korottamatta edelleenkään ääntään kuiskauksen yläpuolelle. -Voimasi ovat kuitenkin heikot, tahtoisit jo jättää maailman taaksesi. Nainen ei osoittanut eleelläkään kuulleensa noidan sanoja, mutta shamaani kyllä tiesi naisen kuulleen, ja mikä tärkeämpää, ymmärtäneen. -Työ täytyy kuitenkin saattaa loppuun. Tiedän, että oli suunnaton ponnistus vierailla yläpuolisessa poikasi kanssa, mutta minä autan sinua. Anna voimasi pojallesi ja lepää. Anna hänen tulla yläpuoliseen yksin ja odota häntä. Anna minulle jotain, joka on sinun omastasi. Nainen teki juuri ja juuri huomattavan liikkeen kädellään, ja varjoista alkoi hiljalleen muodostua jotakin kiinteää. Hetken päästä pieni, ehkä kolmivuotias poika seisoi naisen vierellä, yhtä poissaolevana kuin äitinsäkin. Shamaani hymyili ja tarttui pojan hiuksiin. Napakalla kiskaisulla hänen käteensä jäi tukko pojan hiuksia, jotka olivat edelleen kiinni irronneessa päänahanriekaleessa. Poika ei päästänyt ääntäkään. -Älä vahingoita häntä, harmaaparta sanoi pojalle. -Kiusaa häntä, aja hänet hulluuteen, mutta anna hänen elää. Nyt, menkää, tietäjä sanoi ja katseli, kun molemmat hahmot liukenivat varjoihin. Noita lähti kulkemaan kohti puron solinaa, nyt hänellä oli viimein hyvä syy nähdä mystinen, virtaava vesi. Se oli paljon lähempänä kuin hän oli kuvitellut. Puro oli pieni, sen vesi näytti mustalta pimeyttä vasten. Shamaani kastoi pojan päästä repimänsä palan purossa ja tunsi sieraimissaan hämmästyksekseen raudan hajun. Hän kääntyi ja katsoi käsiään, jotka olivat värjäytyneet punaisiksi, ja näki kuinka päänahanpalanen kuivui tunnistamattomaksi möykyksi. Noita punoi hiukset naruksi ja solmi amuletin päähän pienen lenkin. Hän kuunteli tovin tavoittaakseen saattajiensa laulun ja lähti kulkemaan ääntä kohti. Ivor katseli huolestuneena hiipuvaa nuotiota. Tuli oli aivan yhtä tärkeä kuin laulu, hän tiesi sen, mutta hänen takanaan vartioivat pedot eivät päästäneet häntä ohitseen. Yhtäkkiä nuotio räiskähti, kipinämyrsky nousi jostakin hiilloksen alta kun shamaani raivasi tiensä tulen läpi takaisin yläpuoliseen maailmaan. Laulajat vaikenivat ja nousivat lähteäkseen, mutta kohtasivat susien muurin. Tietäjä hämmästyi nähdessään seisomaan nousseet pedot. -Kauanko ne ovat olleet täällä?, hän kysyi Ivorilta. -Ne saapuivat kohta lähtösi jälkeen, mies vastasi. Tietäjä vaikeni jälleen, kunnes kohotti keppinsä ja sudet menivät menojaan. Sitten hän kääntyi Ivorin puoleen. -Ota tämä, hän sanoi, ja ripusta amuletti ovesi yläpuolelle. Ivor otti hiljaisena lahjan vastaan. -Poika- Ivor vietti kolme unetonta yötä pienessä mökissään, seuranaan takkatuli, oven yläpuolelle ripustettu amuletti ja mökin ulkopuolelta kantautuvat yölliset äänet. Äänet olivat ihmisen ääniä, lapsen ääniä, ja ne kutsuivat Ivoria ulos. Shamaani oli kieltänyt häntä tottelemasta, edes kuuntelemasta öisiä kutsuja. Ja jos lapsi tai nainen tulisi hänen ovelleen, tietäjä oli neuvonut, älä missään nimessä kutsu vierailijaa sisään, sillä silloin taikakalun antama suoja murtuisi. Mies yritti noudattaa ohjeita, mutta välillä äänet olivat kaikessa säälittävässä vaativuudessaan sietämättömiä. Juuri ennenkuin hän oli astumassa unen harson tuolle puolelle, ääni alkoi kutsumaan häntä. -Isi, tule ulos.. -Isi, hae minut pois.. Yön hiljaisimpina, synkimpinä hetkenä Ivor ei uskaltanut katsoa mökkinsä pieniin ikkunoihin. Mitä hän näkisi? Pienen käden kurkottelemassa ikkunaan? Seitsemän viikkoa sitten kuolleen, kolme viikkoa vanhan poikansa, josta oli kuoleman valtakunnassa kasvanut ainakin kolmevuotias, kalpeat kasvot katsomassa anovasti sisään? Vai tuijottaisivatko häntä naisen kuolleet silmät, kylmenneet huulet vetäytyneinä etäisesti hymyä muistuttavaan irvistykseen? Näillä ajatuksilla hän piinasi itseään, ja saattoi vain toivoa että shamaani voisi viimein auttaa häntä, heitä kaikkia. Neljäntenä iltana rituaalin jälkeen Ivor viimein nukahti. Hän nukkui syvää, unetonta unta, kunnes ääni tunkeutui hänen mieleensä. Hiljainen, heikko koputus. Hän kuunteli tasaista, rytmikästä koputusta kauan unen läpi, kunnes säpsähti hereille. -Isi, tule avaamaan, ääni kutsui. Ivor pyyhki hikeä otsaltaan vapisevalla kädellään. -Mene pois, hän kuiskasi. -Lähde takaisin sinne mistä olet tullut. -Isi, täällä on kylmää ja pimeää, päästä minut sisään.. Ivor nousi sängystään ja meni ovelle. Hän nojasi toisella kädellä oven karmiin. -Isi, auta minua, täällä on niin pimeää.. Hän laski päänsä alas ja itki. Shamaani tuijotti tuleen ja muisteli menneitä aikoja, jolloin hän oli vielä ollut nuori mies. Tietäjän tehtävä kulki suvussa, ja vastuun ottaminen merkitsi tuomiota ikuiseen yksinäisyyteen, elämään, johon vihkiytyminen tarkoitti vaellusta sekä elävien että kuolleitten valtakunnissa, molemmilla puolilla, mutta ei koskaan kunnolla kummallakaan. Shamaani oli neuvonantaja, vastausten etsijä, sivustakatsoja. Hän eli kieltäymyksessä, vailla maallisia nautintoja. Ainoastaan seremonioiden yhteydessä hän saattoi huumata itsensä, mutta silloinkin suuri vastuu painoi hänen harteitaan, eikä toisen ihmisen lämpö olisi koskaan hänelle tarkoitettu. Hän ei ollut halunnut tehtävää, mutta hänelle ei annettu vapautta valita. -Mutta kosto on minun, hän sanoi ääneen takkatulen liekkien heijastuessa hänen silmistään. -Isi, auta minua, minä palelen, pojan ääni sanoi viimeisiksi sanoikseen, kun oven takaa kuului hento tömähdys ja tuli viimein hiljaista. Ivor nosti päänsä ja katsoi kyynelten hämärtävin silmin ovenkahvaa. Mitä hän oikein ajatteli? Ulkona, hyytävän pakkasen kynsissä oli sentään hänen oma poikansa. Kuollut tai elävä, eihän hänellä ollut oikeutta hylätä poikaansa? Ja hänhän oli sentään palannut tähän maailmaan, isänsä luo. Ivor vilkaisi amulettia, repäisi sen pois ja heitti esineen tuleen. Sitten hän avasi oven. Oven takana hangessa makasi turkisten peittämä pieni hahmo. Ivor otti poikansa syliinsä ja kantoi tämän sisään, asetti hänet makaamaan takan ääreen. Varovasti hän riisui pojan päällysvaatteet ja meni hakemaan vettä keitettäväksi. Poika nukkui sikeästi, ja Ivor istui hänen jalkopäähänsä. Hän koetti kädellään poikansa jäisiä jalkoja. Kalpeat kasvot näyttivät levollisilta. Ivor hymyili, näin asioitten pitäisi olla. Poika oli kuitenkin vain viaton uhri, miksi hänen pitäisi kärsiä? Nyt hän oli saanut poikansa takaisin, nyt asiat olivat hyvin, hän ajatteli ja nukahti. Shamaani nousi mietteistään ja otti tuuheimman turkkinsa naulakosta. Hän valitsi parhaan hattunsa ja pöyhi sen tuuheaksi. Parhaista saappaistaan hän pyyhki huolellisesti paksun pölykerroksen. Näitä vaatteita ei ollut käytetty paljoa, mutta nyt, hänen kostonsa aattona ne olivat oikein sopivat. Hän astui ulos pimeään yöhön ja lähti hymyillen kävelemään kohti Ivorin mökkiä. Yhtäkkiä hän kuitenkin seisahtui. Sudet ulvoivat jossakin lähellä. Tietäjä katsoi tähtien täplittämää taivasta, ihmetellen susien odottamatonta ilmoitusta. Hän katsoi metsään, mutta mitään ei näkynyt, ja hän jatkoi matkaansa. Kuolleitten maassa oli hiljaista ja hämärää, kuten aina. Shameila, kuollut, sielu, varjo, harhaili ympäriinsä vailla päämäärää. Kuollut nainen oli kuin unessa, kuitenkin hämärästi tietoinen kaikesta mitä oli tapahtunut. Hän ei aivan kyennyt muistamaan missä vaiheessa oli kuollut, mutta hämärät muistikuvat antoivat ymmärtää hänen paleltuneen hengiltä. Elämänvaiheensa hän muisti tarkalleen, mutta siitä asti kun hänen miehensä oli lähtenyt metsälle, naisen muistot olivat vain katkonaisia, utuisia kuvia. Hän muisti varmasti käyneensä tietäjän luona. Shamaani oli antanut hänelle juomaa. Se vahvistaa, hän oli sanonut, sinä tarvitset voimia. Sen jälkeen Shameila ei enää ollut oma itsensä. Unikuvat vakuuttivat hänelle hänen menneen miehensä ystävän luo. Usvan peittämät muistot näyttivät, kuinka hän oli käärinyt poikansa lämpimiin kapaloihin. Hellästi ja tiukasti. Aivan liian tiukasti. Loppua hän ei halunnut muistaa. Shameilan sumuiseen mieleen juolahti ajatus hänen pojastaan. Missä tämä oli? Nainen vaistosi pojan menneen toiselle puolelle. Hän näki mielessään pojan oven takana, ja itkevän, epätoivoisen miehen oven toisella puolella. Välinpitämättömänä, kuin unessa hän näki miehen riuhtaisevan jonkin esineen oven yläpuolelta ja heittävän sen tuleen. Silloin hän heräsi, ja kuuli kuinka sudet alkoivat ulvoa. Jäätynyt nainen lähti kohti petojen ääniä. -Kosto- Ivor heräsi kolkutukseen nukuttuaan hetken. -Kuka siellä, hän kysyi kovalla, itsevarmalla äänellä. Nyt, kun hän oli saanut poikansa takaisin, ei ollut varaa pelätä. Hän suojelisi haudan takaa palannutta poikaansa. -Minä täällä, vanhan miehen ääni vastasi. -Tulin katsomaan, oletko kunnossa. -Olen, voit mennä, Ivor huusi takaisin. -Päästä minut sisään, minä vaadin, shamaani vastasi. Ivor oli hetken hiljaa. Oli selvää, että vanhus tulisi sisään, jos ei hänen luvallaan niin sitten ilman sitä, kylän miesten avulla. Oli rikos olla päästämättä tietäjää sinne, minne tämä halusi mennä. Ehkä olisi parasta olla rehellinen. -Hyvä on, tule sisään, hän sanoi ja meni avaamaan. Sudet vaikenivat, kun Shameila viimein löysi tiensä niiden luo. Jälleen ne asettuivat jäätyneen naisen vartioksi, kun hän lähti jälkeä jättämättä kulkemaan kohti kylää. Jonkin matkaa kuljettuaan he saapuivat kylän laidalle, Ivorin pienen mökin lähelle. Kun sudet näkivät shamaanin tulevan mökin ovelle, ne alkoivat murista hiljaa. Johtajasusi kyyristyi, ja sen huulet vetäytyivät hampaiden edestä. Muut odottivat suuren uroksen seuraavaa siirtoa. Kun se jännitti lihaksensa ja oli juuri hyökkäämässä, aikomuksenaan johtaa laumansa tietäjän kimppuun, se tunsi vihlaisun kyljessään. -Ei, jäätynyt nainen sanoi. -Pysykää täällä, ja katsokaa, hän sanoi ja lähti kohti mökkiä. Shameila tuli mökin luo ja katsoi sisään ikkunasta. Hän pysyi tarpeeksi kaukana ettei tulisi nähdyksi, ja huomasi pystyvänsä kuulemaan, mitä sisällä puhuttiin. Ivor istui takan äärellä, poika hänen oikealla puolellaan, ja shamaani oli asettunut kauemmaksi, pöydän luo. Tietäjä oli äänessä. -Kuten tiedät, isäsi kuoli kauan sitten ollessaan metsällä. Oletko koskaan miettinyt, kuka isoisäsi mahtoi olla? -Olen kyllä, mutta kukaan ei suostu oikein puhumaan hänestä, Ivor vastasi. -Sinun isoisäsi oli minun isäni. -Siis.. Sinä olet isäni veli, Ivor sanoi hämmästyneenä. -Aivan. Ja sinun isästäsi olisi pitänyt tulla shamaani, ei minusta. Hän oli vanhempi meistä, mutta hänen tekonsa tähden minun oli otettava tehtävä vastaan, kun olin kaksikymmentävuotias. Ymmärrätkö, hänen takiaan minä jouduin ottamaan vastaan ikuisen yksinäisyyden ja kieltäymyksen? -Mitä hän teki?, Ivor kysyi ja meni pöydän luo. Hän katsoi poikaansa, joka oli edelleen unessa, kasvot takkaan päin. -Me molemmat rakastimme naista. Samaa naista. Isäsi teki hänen kanssaan lapsen, ja välttyi ottamasta tietäjän tehtävää vastaan. Kuten tiedät, shamaanin on oltava.. ..puhdas. -Mikset tehnyt samoin? -Halusin kyllä. Yritinkin. Mutta kylänvanhimmat olivat kieltäneet naisia olemasta tekemisissä kanssani. Yritin jopa ottaa erään naisen väkisin, mutta minua pidettiin silmällä.. Isäsi petti minut. Ajatus raastoi minua, olisin niin kovasti halunnut kokea maalliset ilot.. Olen päässyt ainoan kerran tekemisiin kahdestaan naisen kanssa seremoniassa, jossa seuraava shamaani saatetaan alulle. Vannoin kostavani isällesi, mutta sitten se raukka meni kuolemaan. Siispä kostoni on langettava hänelle, joka on lähimpänä veljeni lihaa ja verta! -Miksi? Miten.., Ivor änkytti entistä hämmentyneempänä. -Katsopas poikaasi, Shamaani sanoi hymyillen ilkikurisesti hymyä, jollaisen saattaa nähdä pienten poikien kasvoilla näiden repiessä siipiä kärpäsiltä. Shameila oli karistanut viimeisetkin kuolonunen rippeet mielestään ja alkoi ymmärtää. Hän katseli lasin takaa Ivoria, joka meni nukkuvan poikansa luokse ja käänsi hänet pois tulesta. Pojan kasvot olivat kuin sulanutta vahaa, josta vain hädintuskin erottuivat pienet, viattomat kasvot. -Anna iun ukkua, poika yritti saada sanotuksi kostealla, korisevalla äänellä. Ivor kavahti taaksepäin. -Mitä tämä on?, hän huudahti. -Minun kostoni.., tietäjä vastasi. -Poika on kuollut, jos et vielä ole tajunnut.. Ja tulee olemaan taakkanasi elämäsi loppuun asti! Tiesin, että kutsuisit hänet sisään.. Vanha mies alkoi nauramaan, nauroi lähes hysteerisesti, kunnes katsahti kohti ikkunaa. -Ei.. Miksi.. Miksi hän on täällä? Mitä tuo nainen täällä tekee!? Ivor katsoi ikkunaan, jonka takaa Shameilan kuolleet silmät tuijottivat, eivät enää häntä, vaan tietäjää. Ivor katsoi kuollutta vaimoaan. Shamaani oli jähmettynyt pöydän ääreen, ja toivuttuaan järkytyksestä vilkaisi oven yläpuolelle, paikkaan, jossa amuletin olisi kuulunut olla. -Mistä tiesit, että amuletti oli Shameilaa varten?, hän kysyi. -Mitä? Mit.. Miten niin? -Amuletin oli tarkoitus pitää tuo kuollut huora alisessa maailmassa, shamaani sähisi. -Täytyy päästä pois, kotiin.. sinne se ei pääse, tietäjä puhui itsekseen ja syöksyi ovesta ulos. Shameila vilkaisi taakseen, katsoi suoraan johtajasuden silmiin ja samassa peto ampaisi laumoineen sulkemaan shamaanin pakoreitin. Vanhus huomasi jääneensä susien saartamaksi, ja kääntyi kauhuissaan, tietäen jo ennekuin näki, että kuollut nainen leijaili hitaasti häntä kohti. -Ä..älä.. Sinä voit mennä, voit.. ..mennä.. Jatka matkaasi, vainaja, kuolleitten maahan.. Jäätynyt nainen tuli lähemmäs ja katsoi tietäjää suden silmillään. Hän asetti kätensä vanhuksen pään molemmille puolille ja suuteli tietäjää. Susi oli komentanut laumansa kauemmas heti, kun oli varma ettei shamaani päässyt pakoon. Se katsoi kun jäätynyt nainen suuteli vanhusta, ja näki, kun tietäjä muuttui risahtaen jääksi ja kaatui maahan, hajoten tuhansiksi pirstaleiksi. Nainen kääntyi kohti mökkiä, jonka portailla Ivor, jonka kyyneleet olivat jäätyneet hänen poskilleen, seisoi kuollut lapsi sylissään. Nainen meni miehen luo ja otti lapsen. Ivor putosi polvilleen ja syleili naisen jalkoja, mutta ei pystynyt koskettamaan tätä muutamaa sekuntia kauempaa vaan kivusta huudahtaen irrotti otteensa. Jäätynyt nainen katsoi miestään vielä kerran, hymyili ja lähti kohti susia. Uskollisesti lauma saattoi naisen paikkaan, jossa seremonia oli pidetty. Kuollut katsoi suden silmiin, ja johtaja tiesi todistajan taakkansa päättyneen. Se murahti laumalleen, joka seuraten johtajaansa lähti vaeltamaan syvemmälle metsään, kauemmas kylästä. Susi seisahtui ja vilkaisi tähtikirkkaalle taivaalle. Sen poikki kiisi nopeasti kaksi revontulivanaa. Se murahti hiljaa ja jatkoi matkaansa. ---------------------------------------------------------------------------------- No niin, sen pituinen se.. =)

Kommentit