Kirjoitukset

Kuun valaisemat

Astarel, 27.12.2009 21:14
Katsottu 1372 kertaa

Ajatellaan, että kävelet metsässä. On vielä valoisaa, mutta huomaa, että pian ilta laskeutuu. Kävelet yhä syvemmälle. Kasvusto muuttuu hieman. Polku jolla kävelet kapenee, ja katoaa lopulta kokonaan. Kävelet suurten puiden ohi yhä vain syvemmälle metsään. Näetkö kallion edessäpäin? Tunnetko jonkun kävelevän perässäsi, kuin sinua etsien? Metsä kuiskailee hiljaa. Askeleesi kaikuvat tummenevassa illassa. Mitä tee metsässä enää tähän aikaan? Siihen et itsekään osaa vastata. Askeleesi liikuttavat sinua muratin peittämää kallionviertä pitkin. Näet edessäpäin olevan portin tulevan lähemmäs askel askeleelta. Portti on tehty koristeellisesti taotusta raudasta, ja harvat puut sen takana kasvavat täysin suorissa riveissä. Usva aloittaa levittäytymisensä ympäristöön, tehden kaikesta aavemaisen näköistä. Nouset portille johtavat kiviset portaat, jotka ovat saman villiviinin valtaamat, kuin portti ja muuri. Miksi olet täällä? Kuiskaukset tuntuvat olevan lähtöisin täältä. Ne houkuttelevat sinua astumaan sisään portista. Kosketat epäröiden portin kylmää rautaa. Portti aukeaa hitaasti ja äänettömästi. Astut hitaasti portista sisään, katsellen valppaasti ympäristöä. Mikä toi sinut tähän paikkaan? Portti sulkeutuu kolahtaen raskaasti perässäsi. Olet aivan yksin. Hämärtyy. Metsä lepää raskaana ylläsi. Huomaat alueen koostuvan kahdesta erikorkuisesta nurmikon peittämästä kalliotasosta. Kaikkialla on säännöllisen muotoisia, kaatuneita kiviä. Tunnet kuinka kylmät väreet hiipivät pitkin selkääsi, jättäen jälkeensä epämukavan olon. Kuin et saisi olla täällä. Takaisin ei kuitenkaan paluuta. Kauempana näet valkoisesta kivestä veistetyn enkelipatsaan, jonka kädet ovat kutsuvasti kohollaan. Alas ei ole kuin parin metrin pudotus. Kiviset kasvillisuuden peittämät portaat vievät askeleesi sinne. Siellä täällä näet rapistuneita ristejä, ja lisää erilaisia enkeleitä. Kaikkia enkeleitä yhdistää niiden vaalea väri, ja eri asennoissa olevat kutsuvat kädet. Laskeudut hitaasti polvillesi maahan erään kaatuneen kiven viereen. Maassa on muovinen vauvanukke. Nukke on puoliksi lian ja homeen peitossa, kuin se olisi ollut osittain haudattuna ja sitten kaivettu ylös. Nuken ehjä silmä katsoo sinua kylmänä, lasisena, mitään näkemättä. Nuken kädet ovat ojentuneet eteenpäin. Kuin pienellä lapsella joka haluaa syliin. Tiputat nuken melkein heti nostettuasi sen käsiisi. Aivan kuin jokin tapahtumien sarja olisi alkanut tästä. Juokset portaille ja siitä ylös. Muuria ja porttia ei näy. Usva on levittänyt kylmät lonkeronsa kaikkialle. Kauempana vasemmalla näet koristeellisen holvikaaren, joka lukittuna johtaa pimeyteen. Haluat pois tästä karmivasta paikasta. Tunnet pelon hiipivän takanasi. Lähdet juoksemaan poispäin portaista ja holvikaaresta. Haluat niistä mahdollisimman kauas. Maisema ei muutu. Paikasta on mahdotonta paeta. Toisaalla. Raskaat askeleet etenevät hitaasti puiden katveessa. Satunnaisesti ne pysähtyvät katselemaan jotain mielenkiintoista näkymättömiin piirretyn polkunsa vierellä. Suu leviää pahaa enteilevään virneeseen. Silmät tuikkivat pimeässä. Kukka putoaa avoimesta kädestä maahan, jääden siihen yksinäisesti makaamaan, hahmon jatkaessa matkaansa. Hahmo kulkee ohi kivisten enkeleiden, ohi ristien, ja kaatuneiden kivien. Nukke hohtelee aavemaisena alempana, kaatuneen kiven vieressä. Sen silmästä heijastuu tumman hahmon liikehdintä. Mies nostaa nuken mietteliäänä käsiinsä, ja nuuhkaisee sitä kevyesti. Kolkko nauru kaikuu kallioista, jättäen jälkeensä omituisen tyhjyyden. Hahmo kääntyy kannoillaan ja nousee hitaasti portaat, pälyillen ympärilleen. Hän ei ole täällä. Viitan heilahdus ja hahmo on kadonnut pimeyteen. Niin kauan hän on täällä odottanut. Niin paljon hän on kaivannut. Kuu hehkuu kylmää valoaan taivaalla, valaisten kaiken valkoisella valollaan. Usva pyörteilee juostessasi. Pysähdyt äkisti. Kaariholvi häämöttää kauempana edessäsi, hohdellen märkänä usvasta. Hätkähdät. Oletko kiertänyt kehää? Usva käärii kaiken hämyiseen vaippaansa, saaden kaiken pinnalle kostean kerroksen. Kaikki tuntuu epärealistiselta, mutta samalla niin todelliselta. Kauempana, lähellä portaita huomaat jotain tuttua. Kävelet varovaisesti lähemmäs sitä. Tunnistat sen samaksi nukeksi, jota olit aikaisemmin pidellyt. Kuka sen on tähän siirtänyt? Et uskalla koskea nukkeen. Nuken silmä katsoo sinua kylmän anovasti. Sen kädet ovat ojentuneet. Se haluaa jonkun, joka pitelisi häntä. Jonkun joka puhelisi hänelle hellästi. Astut lähemmäs. Katseesi harhailee alemmalle tasolle vieviin portaisiin. Portaat johtavat pimeyteen. Nostat nuken hellästi maasta, perääntyen nopeasti portaiden lähistöstä. Ne saavat kylmät väreet juoksemaan pitkin kehoasi. Tunne, että et saisi olla täällä, voimistuu. Sinun on kylmä. Painat nuken tiukasti vasten rintaasi. Peräännyt. Osut johonkin kylmään ja nahkeaan. Säpsähtäen käännyt ympäri. Muuri. Hetki sitten se ei ollut tässä. Lähdet kulkemaan muurin viertä etsien porttia. Lopulta katseesi tapaa tutun portin. Huokaiset helpotuksesta. Juokset portille, pysähtyen sen eteen. Lasket vapaana olevan kätesi portille. Metsä portin takana näyttää pimeältä. Paljon pimeämmältä kuin alue, millä olet. Haluatko todella tuonne? Yrität avata porttia. Ensin kevyesti, sitten rajummin. Portti ei aukea. Toiselta puolelta, metsän pimeydestä välähtävät silmät. Hätkähdät ja vedät kätesi pois portin kylmänkostealta raudalta. Kuulet rapisevia askeleita. Peräännyt portilta peloissasi, puristaen nukkea tiukemmin vasten itseäsi. Törmäät johonkin pehmeään. Käännyt peloissasi. Huputettu hahmo katsoo sinua hieman ihmetellen, hymyillen pehmeästi. peräännyt muutaman askeleen. Selkäsi painuu porttia vasten. Hahmo ojentaa kätensä sinua kohti. Et erota kasvoja kunnolla hupun varjoilta. Ojennat hänelle pitelemäsi nuken. Hänen kasvonsa leviävät leveään virnistykseen. Käsi heittää nuken taakseen. Se jää makaamaan hylättynä maahan, katse kohti portin edessä seisovia henkilöitä. Nuken ainokainen avoin silmä sulkeutuu hiljaa. Katsot jähmettyneenä nukkea hetken, kunnes käännät katseesi takaisin hahmoon. Tämä on ojentanut kätensä jälleen. Et ymmärrä mitä hän vielä haluaa. Kohotat kätesi kysyvänä, painaen sen itseäsi vasten. Hahmo nyökkää huomaamattomasti. Yrität perääntyä, mutta selkäsi on jo kiinni portissa. Et pääse pakenemaan. Hahmo odottaa kärsivällisenä, katsellen ajatuksiesi kulkua. Hän tietää, ettet pysty pakenemaan minnekään. On vain ajan kysymys milloin tartut käteen. Nostat vapisevan kätesi, ja lasket sen hitaasti viileälle kädelle. Hetkeen mitään ei tapahdu. Sitten, kevyt sykäys kulkee kehosi läpi. Lähdet kävelemään hahmon rinnalla. Poispäin portista. Portin toisella puolella silmät rävähtävät kerran, kadoten sitten lopullisesti pimeyteen. Samalla tavalla te katoatte varjoihin. Ajatusleikki loppuu. Istut taas huoneessani. Katson sinua kysyvästi hymyillen, tarinani loppui. Se mitä tapahtuu sen jälkeen on sinusta itsestäsi kiinni. Piditkö tarinastani?

Kommentit