Kirjoitukset

Koskemattoma(osa 2. ja 3.)

tsuki, 11.01.2010 21:34
Katsottu 1982 kertaa

2. Dalitit Heräsin aamulla aikaisin, ja huomasin harmikseni että ulkona satoi rankasti. Ei huvittaisi yhtään lähteä kouluun. Mutta tänään oli kokeet ja oli pakko. Nousin masentuneena ylös, puin päälle ja lähdin alakertaan jossa Carl touhusi jo aamiaisen ääressä. "Huomenta. Sinäpä olet aikaisin hereillä." Carl sanoi virkeänä. Menin istumaan pöydän ääreen ja hän laittoi minulle kahvia. "Auttaisitko minua yhdessä asiassa?" Carl istui viereeni ja katosoi kysyvästi. Huokaisin. "Tarvitsetko taas apua kirjasi kanssa?" "Olisi yksi pieni ongelma, kun en keksi mistä kirjoittaisin, niin voisitko keksiä aiheen?" Carl katsoi minua pyytävästi. Pyöräytin silmiäni ja huokaisin. "Hyvä on.. Miten olisi Kadonnut vuosi?" Carlin ilme kirkastui. "Tuohan kuulostaa hyvältä. Kiitos." "Eikö minunkin kuuluisi saada jotain kunniaa kirjoistai kun autan sinua niissä aina?" kysyin ja Carl katsoi minua huvittuneena ja aloimme nauramaan. Sitten Carl nousi ylös ja lähti tietokoneelle mietteliäänä. Jäin keittiöön ja katsoin ulos, siellä satoi entistä enemmän. Vilkaisin kelloa, piti lähteä kouluun etten myöhästyisi. Menin pukemaan sadetakin päälleni ja lähdin ulos sateeseen. Heti ulos astuttuani kylmä valtasi minut ja olisin halunnut vain kääntyä ja mennä takaisin sisälle. Lähdin kuitenkin sinnikkäästi kävelemään, ja olin ehtinyt kävellä kilometrin kun kuulin takaa auton äänen. Käännyin ympäri ja Carlin auto pysähtyi viereeni. "Hyppää kyytiin!" Carl huusi ja avasi oven. Menin autoon ja vapisin kylmyyttäni. "Sinähän olet aivan jäässä. Olisit pyytänyt minulta kyydin kouluun, ei tällä säällä ole hyvä kävellä. Tulet kipeäksi tuolla menolla." Carl sanoi huolestuneena ja laittoi lämmitystä isommalle. "Ajattelin että haluaisit kirjoittaa rauhassa enkä halunnut vaivata." sanoin vapisten. Carl katsoi minua hymyillen niin lämpimästi, että aloin vähitellen lämmetä. Hymyilin Carlille takaisin. "Tiedätkös.." Carl aloitti. "Varo!" Näin kuinka metsästä juoksi jokin auton eteen. Carl jarrutti voimakkaasti ja sekunninmurto-osan katsoessani tielle olin näkeväni suuren, pitkäraajaisen, täplikkään kissan. Gepardin . Mutta sitten Carl käänsi autoa ajaen sen puoliksi ojaan ja menetin katsekontaktin eläimeen. Huokaisin syvään kun Carl sai auton pysähtymään. "Oletko kunnossa..?" Carl kysyi ja tarkisti ettei kumpikaan vuotanut verta. "O-olen. Mikäköhän se oli?" Kysyin ja yritin etsiä eläintä johon olimme melkein tömänneet. "En tiedä." Carl sanoi ja yritti peruuttaa autoa taas tielle. Parin yrityksen jälkeen hän onnistui ja lähti ajamaan. Loppumatkan olimme hiljaa. Mietin että näinkö oikein. Oliko auton eteen juossut eläin gepardi? Kun viimein pääsimme koululle lakkasin miettimästä asiaa. "Yritä selvitä tänää hengissä kotiin, okei?" Carl sanoi kun olin nousemassa autosta. "Yritän. Heippa." sanoin ja paiskasin autonoven kiinni. Kävelin nopeasti sisään kouluun. Se oli pieni, mutta paljon parempi kuin joku iso lukio jossa kukaan ei tuntenut toisiansa. Täällä melkein kaikki tunsivat toisensa ja uudet tulokkaat otettiin lämpimästi vastaa. Minäkin olin saanut heti ensimmäisenä päivänä todella lämpimän vastaanoton ja sain heti kavereita, joka olisi suuressa koulussa tapahtunut hitaammin jos ollenkaan. "Chiki!" kuulin Janetin huutavan minua takanani. Kun käännyin ympäri hän halasi minua lujaa. "Oletko kunnossa?" hän kysyi minulta tutkaillen. Muistin sitten vasta etten ollut nähnyt Janettia eilisen tapaturman jälkeen, ja koska kännyköitä ei ollut en ollut puhunutkaan hänen kanssaan. "Joo. Ei siinä pahasti käynyt." "Se oli niin hirveätä. Näin sinut siellä autotiellä ja rekan lähestyvän, ja tiesin etten pystynyt auttamaan enään kun rekka oli jo melkein törmännyt. Näin avunpyynnön silmistäsi. Luulin että kuolisit, mutta sitten.." Janett lopetti ja katsoi jalkoihinsa, mutta minä halusin että hän jatkaisi, ja kertoisi pelastajastani. "Niin mitä sitten tapahtu? Miksi en jäänyt rekan alle? Kuka minut pelasti? En muista mitään, koska pyörryin juuri ennen törmäystä." Valehtelin ja yritin saada Janettia jatkamaan. "En tiedä.. En nähnyt sitä kun joku yht'äkkiä vain kaatoi minut. En tiedä mikä, mutta minusta tuntui että se olis ollut joku eläin. Koira kenties. Näin sinut vasta kun makasit maassa tajuttomana. Kukaan muukaan ei nähnyt miten pelastuit. Armelia Tigless tosin sanoi että oli nähnyt että sinun päällä olisi ollut kaatumisesi jälkeen joku suuri eläin." Janett jatkoi ja harmistuin kun kukaan ei ollut nähnyt pelastajaani, mutta sitten mieleeni juolahti eräs asia. "Entä rekkakuski? Hän saattoi nähdä pelastajani." Janet katseli surullisena jalkoansa. "Se rekkakuski.. Kuoli." "Kuoli? Miten? Eikö se saanut sitä rekkaa pysähtymään" kysyin kauhistuneena. "No oikeastaan ei olla varmoja miten, sillä ei ole mitää merkkejä että syynä olisi ollut auto-onnettomuus. Mutta rekkakuskin kaulasta ja vartalosta löydettiin purema- ja raapimisjäljiltä näyttäviä haavoja. Kukaan ei ymmärrä mitä tapahtui." Janet katsoi minua ja halasi vielä kerran, mutta sitten meidän piti lähteä tunnille. Seuraavaksi maantietoa ja siltä tunnilta ei kannata myöhästyä. Kun pääsimme luokkaan huomasimme että tunti oli jo alkanut eikä opettaja Burren ollut asiasta mielissään. "Neidit suvaitsevat viimein saapua. Paikoillenne siitä!" Hän sanoi kylmästi emmekä voineet tehdä muutakuin mennä hiljaa paikoillemme. Olin menossa paikalleni mutta sitten huomasin että paikkani oli varattu. Siinä istu vaaleanruskea hiuksinen poika joka näytti kirjoittavan muistiinpanoja. Olin sanomassa pojalle että hän istuu paikallani, mutta sitten Burren huomasi asian. "Neiti Cranberries voi mennä David herran viereen." hän sanoi ivallisesti. Ei, ei Davidin viereen. Vihasin Davidia koko sydämestäni. David oli luokan nörtti joka yritti iskeä minua kokoajan. Vilkaisin Janettia joka sai istua Robertin vieressä. Robert oli luokan suosituin poika. Olin sanomassa Burrenille vastaan, mutta päätin sitten mennä vain kiltisti istumaan. "Hei Chiki. Olipas kiva et pääsit tänne mun vieree istuu, eiks nii?" David sanoi, ja aloin äkkiä esittämään että kirjoitan muistiinpanoja. Yritin kirjoittaa, mutta minun oli pakko välillä katsoa paikkani viejää. En nähnyt hänen kasvojansa kunnolla. Mutta huomasin että poika havahtui joka kerta kun kuuli nimeni. Kuka ihme hän oli? Tunti kului hitaasti kun ajattelin vain eilisiä tapahtumia ja tuota uutta poikaa. Kun tunti viimein päättyi ja lähdimme ulos, kuulin ihailevia huokauksia ja kuiskimista. Käytävällä oli paljon tyttöjä ja pojat katsoivat vieressä mustasukkaisen näköisinä. Menin katsomaan mikä siellä niin kiinnosti, ja näin kuinka kaikki katsoivat haltioituneena jotain. Katsoin ja katseeni kiinnittyi komeaan, lihaksikkaaseen poikaan. Se oli jotai todella upeata. Pojalla oli kauniisti ruskettunut iho ja kauniin ruskeat silmät. Ja hiukset olivat kauniin väriset, ne näyttivät kullalta joka oli ruskettunut auringossa. Tajusin että hän oli vienyt maantiedon paikkani. Kaikki tytöt katsoivat kuinka tuo poika seisoi seinään nojaten ja näytti odottavan jotain. Huomasin että katsoin itsekkin tuota komeata ilmestystä haltioituneena. Kuulin ympärilläni kikatusta ja supinaa. Kaikki hiljenivät kun pojan luo tuli toinen poika ja tyttö. Hekin olivat sanoinkuvaamattoman upeita. Tullut poika oli hoikempi ja pitkä jalkainen, iho oli ruskettunut ja silmät keltaiset. Hänen hiuksensa olivat kellertävät ja niissä oli paljon pieni täpliä. Tyttö oli veistoksellinen, hänen ihonsa oli myös vähän ruskettunut, mutta ei niin paljoa kuin poikien. Hänen hiuksensa oli oranssinruskeat ja niissä oli paljon mustia raitoja, ja silmät olivat toffeenväriset. Nyt poikiakin alkoi kerääntyä katsomaan. Kaikki supisivat jotai ja katsoivat kolmikkoa, kunnes he päättivät lähteä ja paikalle kerääntyneet lähtivät ulos tai syömään. Lähdin ruokalaan Janetin kanssa. "Keitäköhän he olivat?" Janet kyyi hetken päästä. "He ovat uusia. Dalitin sisarukset. Aika namuja ne pojat." joku sanoi takanani ja käännyin ympäri. Sanoja oli Nikita, eräs koulun suosittu tyttö jota vihasin koko sydämestäni, koska hän oli vienyt poikaystäväni vain pari sanaa sanomalla ja hymyilemällä. En sen takia enään luottanut poikiin. "Varsinkin se lihaksikkaampi oli tosi namu" hän jatkoi haaveillen. "Etkai nyt sitä ala iskemään? Sinullahan on Ricky, jonka veit minulta." Sanoin katkerasti ja Nikita loi minuun halveksivan silmäyksen. "Njääh, Rick on vaan tylsä nyssy." Hän sanoi halveksien. "Mutta nuo uudet näyttävät olevan kiinnostavia. Ja komeitakin he ovat." Nikita käveli ohitseni lantio keinuen. Katsoin hänen peräänsä vihasena. Hänhän on ollut Rickyn kanssa vasta viikon! Ja nyt hän oli jo jättämässä tätä. Itse olin Rickyn kanssa vuoden, eikä minusta tuntunut kertaakaan että hän olisi tylsä nyssy. Ihastuin heti hänet nähtyäni ja hänen kanssaan oli ihanaa. Hän oli tunteellinen ja romanttinen, muttei kuitenkaan mikään nynny. Lähdin ärtyneenä ruokalaan ja tiuskasin vahingossa Janetelle, koska olin niin vihainen. "Kalapuikkoja ja perunamuusia. Lempiruokaani." sanoin ja piristyin hieman. Menimme hakemaan ruokaa, ja näin heidät. Dalitit. He istuivat kolmisin melkein tyhjässä pöydässä. Näytti siltä että he olisivat olleet kokoajan varuillansa, koska jokainen vuorotellen vilkuili ympärillensä, muttei hermostuneena. Ei, he näyttivät enemmänkin siltä että arvioisivat ruokalassa olevia ihmisiä. Etsimme itsellemme pöytää, ja ainoa tyhjä pöytä oli Dalitien pöydän edessä. Kun menimme heidän pöydän ohitse ja vilkaisin heitä, näin kuinka vihaisen katseen ruskea silmäinen poika minuun loi. Jos olisi mahdollista että katse tappaa, olisin sen katseen jälkeen ollut kuollut kuin kivi. Käänsin äkkiä katseeni pois, ja tunsin kuinka poskeni punehtuivat. Kävelin ripeästi pöytään ja tunsin vihaisen katseen seuraavan liikettäni. Istuin alas niin että näin Dalitien pöytään, ja Janet istui huolestuneen näköisenä vastapäähäni. "Mikä sinulle tuli? Miksi olet ihan punainen? Oletko kunnossa?" Hän kysyi huolestuneen kuuloisena. "Olen ihan kunnossa. Tuli vain yht'äkkiä kuuma. Eikö täällä olekkin aika lämmin?" valehtelin ja yritin olla katsomatta Janetin taakse Dalitien pöytään, mutta katsoin vahingossa ja katseeni naulittui ruskeasilmäiseen poikaan joka katsoi minua vihaisin silmin. En tajunnut miksi hän teki niin, mitä pahaa olin hänelle tehnyt. Hänen ilmeensä oli niin pelottava että teki mieli kääntä katse pois, mutten pystynyt. Pystyin vain katsomaan hänen murhanhimoisiin silmiinsä. Luulin hetken että kuolisin hänen katseeseensa, mutta onneksi sitten Janet tajusi ketä katselen. "Mitäs sinä nyt niin Reytä katselet?" hän kysyi hymyillen viekkaasti. "Reytä?" Katoin Janettia kysyvästi. "Niin, tuota vanhinta poikaa Dalitin sisaruksista. Ruskea silmäistä." Janet jatkoi. "Mistä tiedät hänen nimensä?" Katsoin Janettia ihmetellen. "Etkö kuunnellut kun opettaja Banner puhui heistä ruokajonossa?" Pudistin päätäni, minähän keskityin silloin pöydän etsimiseen. "Ai, no minä kuuntelin." Janett sanoi, ja pyysin häntä kertomaan mitä hän kuuli. "No, tuon ruskeasilmäisen nimi on Rey ja hän on vanhin Daliteista, kuten jo kerran mainitsin. Toinen poika, Ritmo, on nuorin. Ja tyttö on keskimmäinen ja hänen nimensä on Sadiburia. He muuttivat tänne alaskasta, mutta heidän vanhempansa jäivät ilmeisesti sinne. He asuvat tätinsä, Elizabeth Swammerin luona." Janet sanoi ja yritti miettiä mitä muuta hän oli kuullut. "Elizabethin luona? Hänhän asuu parin kilometrin päässä meiltä. Siellä metsässä olevassa talossa. Eikö asukkin?" katsoin Janettia puolikysyvästi ja tämä nyökkäsi. Vilkaisin varovasti Dalitien pöytään, ja odotin vihasta katsetta. Mutta Dalitit olivat poissa. Missä välissä he olivat lähteneet? En ollut huomannut mitään, ja heidän olisi pitänyt kulkea ohitsemme. "Mikä hätänä?" Janet kysyi ja kääntyi katsomaan taakseen. Olin ilmeisesti jäänyt tuijottamaan tyhjää pöytää. "Ei mikään. Joko olet syönyt?" Janet nyökkäsi. "Mennään." Nousimme ylös ja lähdimme ulos. Ulkona paistoi aurinko, ja taivas oli pilvetön. Kävelimme Janetin kanssa ympäri pihaa. "Eikö sinustakin Dalitit ovat vähän outoja?" Katsoin Janettia ja tämä näytti miettivältä. "Nimetkin ovat outoja. Rey ja Ritmo eivät ole ihan normaaleja nimiä. Eikä Sadiburia varsinkaan." Jatkoin ja katsoin taivaalle, aurinko paistoi suurena kultaisena kehänä sinisellä, pilvettömällä taivaalla ja lämmitti mukavasti. Janet näytti olevan ajatuksissansa. Sitten hän yht'äkkiä pysähtyi ja jäi tuijottamaan jotakin. Katsoin mitä hän tuijotti ja jähmetyin näystä. Näin viiden metrin päässä Reyn selkä meihin päin. Näky oli uskomaton. Reyn hiukset näyttivät auringon paisteessa hehkuvalta kullalta. Hänen ihonsa näytti siltä, että se olisi kultaa joka loisti auringossa. Reyllä oli päällänsä vaaleanruskea t-paita ja farkut. Katsoin Reytä hetken lumoutuneen ja toivoin hänen kääntyvän että näkisin hänet edestä, ja sitten yht'äkkiä hän kääntyi katsomaan minua. Hänen ruskeat silmänsä katsoivat syvälle silmiini enkä pystynyt kääntämään katsettani pois. Reyn silmät näyttivät arvioivan jotain minussa. Huomasin että Reyn vasemmassa silmäkulmassa meni n.10 sentin arpi. Näytti että siihen olisi raapaistu. "Hän on upea.." Janet kuiskasi vieressäni ja havahduin. Janet katsoi kanssa haltioituneena Reyn suuntaan, mutta hän ei katsonut Reytä. Huomasin vasta nyt että Reyn vieressä seisoivat Ritmo ja Sadiburia. Janet katsoi haltioituneena Ritmoa, joka näytti melkein yhtä upealta kuin Rey. Ritmon hiukset näyttivät upeilta auringossa. Kellertävänruskea pohjaväri kiilsi kuten Reyllä, tosin väri ei ollut niin syvänkultainen. Ritmon hiuksia koristavat täplät olivat syvänmustia, ja näytti että ne olisivat luonnollisia. Ne näyttivät aivan leopardin, tai jonkun muun täplikkään kissan täpliltä. Milläköhän Ritmo värjäsi hiuksensa, kun täplät näyttivät niin aidoilta? Ritmolla oli päällänsä täplikä huppari ja farkkukaprit. Hän näytti puhuvan Reylle jotain, ja vilkaisi pari kertaa minua. Huomasin että pari poikaa oli kävelemässä Dalitien luo. Tai oikeastaan Saduburian luokse. Sadiburia näytti todella kauniilta. Hänen oranssinruskeat hiuksensa syvänmustilla raidoilla muistuttivat tiikerin väritystä. Hänellä oli päällään raidallinen toppi ja tummat pillifarkut. Sadiburia käännähti ja katsoi hänen luokseen tulleita poikia epäröiden ja hänen katseensa oli hieman vihainen. Pojat yrittivät tehdä Sadiburaan vaikutusta, mutta Ritmo ei tykännyt siitä, ja meni siskonsa eteen seisomaan uhkaavan näköisenä. Pojat lähtivät nopeasti pois kolmikon luota. He eivät halunneet haastaa riitaa uusien tulokkaiden kanssa. Katsoin kelloa. "Tunti alkaa kohta." sanoin Janetelle. Seuraavaksi on matematiikkaa, sitten on terveystietoa, englantia ja viimeiseksi kemian kaksoistunti. Päätimme mennä matikan tunnille hyvissä ajoin ja lähdimme jo suunnistamaan luokkaan. Kun tunti alkoi huomasin että Sadiburi ja Ritmo tulivat samalle tunnille, mikä oli sinänsä tylsää, koska Janet tuijotti Ritmoa melkein koko tunnin. Tunti kului nopeasti, ja loppupäivä sujui hyvin. Kun viimein pääsimme kemian kaksoistunnilta pois ja olin lähdössä kävelemään kotiin, näin että Rey ja Ritmokin pääsivät samaan aikaan. Sadiburalla oli ilmeisesti vielä yksi tunti, koska hän hyvästeli veljensä ja jäi koulun pihaan. Ritmo ja Rey lähtivät kävelemään kotiin ja muistin että he asuivat parin kilometrin päässä kodistani. Päätin kerätä rohkeuteni ja tutustua uusiin "naapureihin". Lähdin kävelemään ripeästi heidän peräänsä. "Hei!" huudahdin ja he pysähtyivät kääntyen katsomaan minua. "Olen Chicya Cranberries. Näytätte olevan uusia täällä." Sanoin jännittyneenä kun pääsin heidän luoksensa ja ojensin käteni Reytä kohti. Rey katsoi epäilevästi ja vihaisena elettäni, mutta Reyn takana seissyt Ritmo astui eteen ja ojensi kätensä. "Hei. Me muutimme tänne sunnuntaina. Muutimme tätimme Elizabethin luo. Minä olen Ritmo Daliti ja tämä hapannaama on veljeni Rey." Ritmon ääni kuulosti pehmeältä ja kehräävältä. Hämmästyin hänen ystävällisestä rektiostaan. "Mistä muutitte tänne? Ja miksi?" kysyin ja esitin tietämätöntä, aioin ottaa tilanteesta kaiken irti. "Alaskasta. Meidän piti muuttaa tänne erään asian takia. Mutta se on salaista."Ritmo katsoi minua tutkien. "Anteeksi outo kysymykseni, mutta milloin on syntymäpäiväsi?" hän kysyi ja katsoi minua arvioiden. "Öh, 14.5.." sanoin hämmentyneenä. "Entä mitkä ovat vanhempiesi nimet..?" Ritmo jatkoi ja katsoi minua silmiin. En ymmärtänyt miksi hän tuollaisia kyseli. "Maria ja Frank. Mutta.. He kuolivat kaksi vuotta sitten..." sanoin ja katsoin jalkoihini. Ritmo kavahti askeleen taaksepäin. "Anteeksi, en tiennyt." hän sanoi. "Ei se mitään." Yritin hymyillä ja pian Ritmo vastasi hymyyni. Puhuimme loppu matkan kaikkea Ekvatooriin ja alaskaan liittyen. Ritmo oli puhelias ja ystävällinen, mutta Rey pysyi hiljaa ja näytti olevan pettynyt veljensä ystävällisyyteen minua kohtaan. Kun pääsimme polunhaaraan joka johti Elizabethille. Hyvästelimme ja he lähtivät kävelemään polkua. Jäin katsomaan heidän peräänsä. Hetken päästä Rey pysähtyi ja otti veljensä käsivarresta kiinni. "Miksi teit noin?" Kuulin hänen äänensä ensimmäistä kertaa ja se kuulosti vihaisenakin kehräävältä ja sitä olisi halunnut kuulla kokoajan uudestaan ja uudestaan. Joku hänessä kiehtoi minua "Anteeksi. Hän vaikutti niin mukavalta." Ritmo sanoi ja riuhtaisi itsensä irti veljensä otteesta. "Yritätkö autaa häntä? Yritätkö tuhota minut?" Rey kuulosti kiihtyneeltä. "En.. Tiedät hyvin etten tekisi sinulle pahaa.. Ei hän voi olla se.." Ritmo katsoi veljeänsä silmiin. "Hän on se.. Tiedät sen ihan hyvin itsekkin.. Kaikki täsmää.. Joten lopeta tuo.. Mikset voi olla niinkuin mekin?" Rey lähti kävelemään pois veljensä luota ja Ritmo seurasi pian perässä. Olin ihan ällikällä lyöty, mistä Rey puhui? Miksi Ritmo ei saisi puhua minulle? Mitä pahaa minä olen tehnyt? En voinut muuta kuin katsoa metsäpolulle jossa veljekset vähän aika sitten olivat olleet. En tajunnut, vaikka Rey oli ollut ilkeä hän tuntui kiinnostavan minua entistä enemmän. Tämä oli niin outoa, en koskaan ollut tuntenut näin ketään semmoista kohtaan, jonka olen tuntenut vasta päivän. Olin ihan ajatuksissani. Vasta kun kuulin auton ääntä takaani, havahduin. Carlin auto pysähtyi viereeni ja Carl avasi oven. "Hyppää kyytiin." Hän sanoi iloisena ja istahdin autoon. "Mitenkä koulupäiväsi sujui?" Carl kysyi tavalliseen tapaansa. "Ihan hyvin." sanoin hiljaa edelleenkin mietteissäni. "Hyvä. Millaisia Dalitit olivat." Nostin päätäni ja katsoin Carlia ihmeissäni. "Miten tiedät heistä?" Kysyin hämmästyneenä. "Juttelin sunnuntaina Elizabethin kanssa ja hän kertoi, että hänen veljenlapsensa muuttivat heille joksikin aikaa." Carl katsoi minua ja häntä nauratti hämmästynyt ilmeeni. "Mikset kertonut minulle." Äänessäni oli hieman ärtyneisyyttä. "Enkö saisi olla tietoinen asioista kertomatta sinulle" Carl kysyi huvittuneena ja hymyili minulle. Minä huokaisin ja hymyilin hänelle takaisin. Ajoimme pihaan ja Carl parkkeerasi autonsa. Nousin autosta ja lähdin kävelemään sisälle. "Muistatkos kun sanoit haluavasi koiraa?" Carl kysyi päästyään sisälle. Olin vuosi sitten kinunnut Carlilta koiraa, mutta tämä oli kieltäytynyt. Olin siitä lähtien melkein joka päivä käynyt hoitamassa ja lenkittämässä tuttavamme puolisutta, Jediä. Se oli hyvin kiintynyt minuun ja totteli minua kaikessa. "Muistan. Ja haluan edelleen." vastasin ja Carl näytti olevan iloinen vastauksesta. "Hyvä. Tuleppas katsomaan." Carl lähti ulos ja menin perässä. Ulkona minua odotti ihana näky. Jed heilutti häntäänsä minut nähdessään ja juoksi luokseni iloisena. "Se pitää sinusta, joka on hyvä asia." Carl sanoi hymyillen. "Mitenkä niin?" kysyin ja kumarruin alas rapsuttamaan suurta koiraa. "No olisihan se aika ikävää jos koira ei tykkäisi omistajastaan.." Katsoin Carlia innostuneena. "Oikeasti? Onko se minun?" Carl nauroi kun käyttäydyin kuin viisivuotias joka sai koiranpennun. "Kyllä. Miriam pyysi minua ottamaan se, koska hän ei voinut enään pitää noin isoa koiraa, eikä halunnut myydä sitä kellekkään, koska se saattaa olla arvaamaton. Mutta sinuun se on kuulemma kiintynyt niin että on ollut ikävää pitää sitä erossa sinusta yöt. Ja aattelin että olet ollut viime aikoina hieman yksinäinen sen jälkeen kun erosit Rickystä. Enkä halua että menet enään autoteille hyppimään." Carl sanoi ja katsoin häntä kiitollisena. Käännyin katsomaan Jediä, koiran silmät loistivat innostuksesta ja huomasi selvästi että se oli ikävöinyt minua. Menimme sisälle leikin Jedin kanssa. Jed oli suurikokoinen harmaaturkkinen vuoden vanha puolisusi. Sen isä on läheisissä metsissä kulkeva villisusi ja emä bordercollie, joka on voittanut Maailman älykkäin koira-tittelin. Ja emän älykkyys näkyy myös Jedissä. Se on todella älykäs ja tottelevainen. Aika kului nopeasti ja minua alkoi väsyttämään. Kello oli yhdeksän ja päätin mennä nukkumaan, koska aioin aamulla herätä aikaisin ja kävellä kouluun. Carl ihmetteli kun menin niin aikaisin nukkuun. Lähdin huoneeseni käytyäni suihkussa ja pestyäni hampaat. Istahdin sängylle ja katsoin itseäni peilistä. Aaltoilevat, syvänmustat hiukseni lepäsivät olkapäilläni. Moni oli sanonut niiden olevan mustimmat ikinään nähdyt hiukset. Ajatus huvitti minua, sillä äitini hiukset olivat olleet vaaleitakin vaaleimmat, niinkuin kaikkien sukumme naisten. Huomasin kuinka Ekvatoorin aurinko oli ruskettanut ihoni kauniin väriseksi. Ennen tänne tuloani olin kalpea, mutta parin vuoden aikana ihoni on saanut kauniin rusketuksen. Silmäni.. Moni sanoi, että silmien värini sointuu kauniisti ihooni ja hiuksien väriini. Silmäni olivat siniset, ja monien mielestä todella erikoisen siniset. Ne muistuttivat oikeastaan meren vihertävää väriä, mutta olivat kuitenkin syvänsiniset. Moni ihaili niitä. Jed nuolaisi kättäni ja pelästyin hieman. "Hyvä poika." sanoin ja kävin makuulleni. Jed hyppäsi viereeni, ja koska sängysäni oli tilaa annoin sen olla siinä. Laitoin silmäni kiinni ja yritin nukahtaa. Mietin hetken päivän tapahtumia, mutta nukahdin sitten. 3. Liikuntatunti Aurinko paistoi ikkunasta ja herätti minut. Oli tulossa kaunis päivä. Avasin silmäni ja pelästyin aluksi kun vieressäni makasi suuri, sutta muistuttava eläin, mutta muistin sitten Jedin. Halasin suurta puolisutta ja tämä nuoli kasvojani. Nousin ylös ja puin vaatteet päälle. "Hieno poika Jed." kehuin koiraa kun tämä istui paikallansa kun käskin. Lähdin alas ja pyysin Jedia mukaani. Ihmettelin kun en nähnyt Carlia keittiössä. Yleensä hän oli tähän aikaan jo hereillä. Yht'äkkiä Jed alkoi haukkumaan ja juoksi ovelle. Pelästyin ja yritin pyytää Jediä takaisin luokseni, mutta se vain murisi ovelle päin. Minua alkoi pelottamaan, tähän aikaa täällä liikuiskeli paljon agressiivia karhuja, jotka nälkäisinä olivat tappaneet monia ihmisiä. Menin Jedin luo ja yritin vetää sitä pois oven luota, mutta se ei liikahtanutkaan. Voimani eivät riittäneet siirtämään noin isoa koiraa. Sitten ovi avautui, odotin sydän kurkussa mikä sieltä tulisi. Jed jähmettyi ja oli valmis hyökkäämään. "Chiki, oletko jo hereillä?" Pelästyin puolikuoliaaksi ja niin teki Carlikin kun Jed hyökkäsi melkein hänen päällensä. "Mitä ihmettä sinä siellä kyykistelet?" hän kysyi kun näki minut kyykyssä ovensuussa. "En mitään. Miksi sinä ulkona olit." kysyin ja nousin ylös. "Kävin kyläkaupassa ostamassa maitoa ja koiran ruokaa, tarviihan noin ison koiran syödä jotain." Carl käveli keittiöön. "Ajattelin, kun minulla ei ole mitään tekemistä että lähtisin saattamaan sinua kouluun Jedin kanssa. Voisin kävellyttää sen sen jalkeen takaisin kotiin. Mitäs sanot?" Carl sanoi ja laittoi kahvin kiehumaan. "Se kuulostaisi hyvältä." vastasin hymyillen ja menin laittamaan Jedille kuppiin ruokaa. Söin aamupalan ja valmistauduin kouluun menoon. Otin Jedille talutushihnan ja lähdimme ulos. Linnut lauloivat ja aamuaurinko lämmitti, oli tulossa kuuma päivä. Kävelimme rupattellen kaikkea mukavaa. Hän kertoi että oli päässyt hyvin kirjassaan alkuun ja sanoi että pomo käski kiitellä että autoin taas kerran. Sitten hän kertoi millaisen mokan eräs kirjoittaja oli kirjoittaessaan tehnyt. Minä taasen kerroin hänelle toissaöisestä unestani ja hän väitti naureskellen että se oli ennustus. Olin iloinen että sain puhua Carlille kerrankin rauhassa kaikesta "turhasta". Nauroimme paljon, ja Jed katsoi meitä välillä ihmetellen. Kun olimme kävelleet pari kilometriä, näimme kolme hahmoa tulevan metsästä viiden metrin päässä. Kesti hetken ennenkuin tajusin keitä he olivat. Yht'äkkiä Jed pysähtyi ja alkoi haukkua lujaa. Dalititkin pysähtyivät ja kääntyivät ympäri. Laitoin Jedin hihnaan ja lähdimme kävelemään Dalitien luo. "Huomenta!" Carl tervehti iloisesti. Ritmo oli aikeissa tervehtiä, mutta Rey loi häneen varoittavan silmäyksen, ja hän tyytyi vain nyökkäämään. Jed alkoi yht'äkkiä murisemaan ja otti pari askelta Reytä kohti uhkaavannäköisenä. Rey katsoi Jediä hyökkäävällä katseella ja oli kuulevinani että Rey olisi murissut Jedille takaisin. Mutta se ei kuulostanut koiran murinalta, vaan pikemminkin kissan. Jed tuli häntä koipien välissä, uikuttaen jalkojeni taakse. Lähdimme kävelemään, loppumatkan ajan olimme kaikki aivan hiljaa. Kun viimein pääsimme kouluun, hyvästelin Jedin ja Carlin ja lähdin Janetin kanssa historian tunnille. Ensimmäiset tunnit sujuivat hyvin, ja sitten oli ruokailun aika. "Kalakeittoa. Ei mitään lempiruokaani." Janet valitti kun otimme ruokaa. Etsimme pöytää ja huomasimme että Daliti istuivat samassa pöydässä kuin eilenkin, ja heidän takana oleva pöytä oli taas tyhjä. Menimme sinne ja varoin katsomasta Reytä, mutta tunsin hänen vihaisen katseensa ja niskakarvani nousivat pystyyn. Söimme ja juttelimme kaikenlaista. Kun olimme valmiita, huomasimme että Dalitin olivat onnistuneet taas livahtamaan meidän huomaamattamme pois. Loppupäivä sujui hyvin. Ja koulupäivän jälkeen Carl oli minua vastassa Jedin kanssa. Jed juoksi luokseni kun näki minut, ja hyppäsi minua vasten iloisena. Huomasin että Ritmo pääsi koulusta samaan aikaan ja kävelimme hänen kanssaan. Puhuin Carlin kanssa koko ajan, mutta Ritmo oli koko matkan hiljaa. Näin että hän olisi halunnut puhua. Kun olimme Elizabethin kohdalla, Ritmo kääntyi metsäpolulle ja kun huusimme hänelle hyvästit, näin kuinka vaikeata hänen oli olla vastaamatta. "Kumma tyyppi." Carl sanoi kun jatkoimme matkaa. Olin ihan ajatuksissani. Pari seuraavaa päivää kuluivat nopeasti. Odotin ruoka- ja maantiedontunnilla näkeväni Reytä. En ymmärtänyt, en saanut Reytä pois mielestäni. Hän on alkanut kiinnostaa minua vaan koko ajan entistä enemmän joka kerta kun näen hänet. Jokin hänessä vain veti minua puoleensa tosi paljon. Ehkä salaperäisyys, ehkä ulkonäkö. Ehkä kehräävä ääni tai lamauttava katse. Tai sitten kaikki. En tiedä. Janetillakin oli jotain meneillään. Hän tuijotti ruoka- ja matikantunnilla Ritmoa, ja oli minulle kateellinen, koska sain kulkea Ritmon kanssan kouluun. Ja siitä että olin päässyt puhumaan hänelle. "Millainen hän oli?" hän kyseli, ihan kuin olisin ollut Ritmon kanssa yhdessä tai jotain. Hän ei tajunnut miksi halusin kokoajan nähdä Reytä, vaikka tämä suunnilleen vihasi minua, ja katsoi joka kerta minua pelkoa herättävin silmin. Minäkään en tajunnut sitä, halusin vain koko ajan nähdä tai kuulla hänet. Sitten tuli viikonloppu. Istuin lauantaipäivänä rantakivikolla Jedin kanssa, miettien. "Mitä mieltä sinä olet? Olenko tulossa ihan hulluksi? Vai mitä tämä on?" Katsoi Jediä kysyvästi, ja tämä kallisti päätänsä. "En saa häntä mielestäni vaikka yrittäisin. Ja tiedätkös, Rey on espanjaa ja tarkoittaa kuningasta. Ja Ritmo tarkoittaa nopeutta, ja Sadiburia viisautta. Mistäköhän he ovat saaneet nimensä?" Jed painoi päänsä syliini, ja silitin sitä. "Olenkohan tulossa kipeäksi? Miksi Rey kiehtoo minua niin" Jed nosti päänsä sylistäni ja katsoi minua syvälle silmiin sinisillä, ymmärtäväisillä silmillään. Hän katsoi minua pitkään ja yritti sanoa jotakin. "Ei.. En voi olla.. Vai voisinko?" Ymmärsin mitä Jed yritti sanoa. "Olenko ihastunut Reyhyn? Ei, en voisi olla. Hänhän on niin.." Käänsin katseeni pois ja Jed laski päänsä taas syliini. "Hän ei ainakaan tykkää kenestäkään.." sanoin ja aloin silittämään Jedin päätä. "Kerroinko jo siitä mitä Jenny teki?" Jed nosti katseensa ja kallisti päätänsä. "Hän meni eilen Reyn luokse ja kysyi siltä suoraan että: "Alakko" ja arvaa mitä Rey vastasi? Se sanoi ihan kylmänviileästi että: "Minä en todellakaan ala oleen kenenkään sinunlaisesi kanssa".. Sen jälkeen Jenna juoksi vessaan itkemään. Alkoi vähän säälittämään, kun kaikki joita Jenny on kysynyt on antanut rukkaset. Kohta hän ei enään usko rakkauteen ja yhdessä oloon." Sanoin ja katsoin taivaalle. Taivas oli aivan pilvetön ja aurinko paistoi kirkkaasti. Päätin lähteä uimaan. Riisuin vaatteeni ja vaihdoin bikinit päälleni. Koitin vettä, se oli lämmintä. Täällä poukamassa ei tuullut ja aurinko paistoi tänne melkein koko päivän. Sukelsin veteen ja se tuntui ihanan virkistävältä. Jed hyppäsi innoissansa perässäni. Uimme pitkään, ja otin välillä aurinkoa rannalla. Minulla oli niin hauskaa etten huomannut ajan kulua. Aurinko alkoi laskea ja ilma viiletä. Kelluin vedessä ja mietin. Ajattelin, etten haluakkaan kesällä New Yorkiin. Haluan jäädä tänne, kaikkien rakkaiden luo. Carl oli sanonut ettei tulisikaan, vaan jäisi Jedin kanssa kotiin. Minäkin halusin jäädä tänne. Päätin että puhun asiasta Carlin kanssa. "Oho, onpas aurinko laskenut paljon. Paljonkohan kello on?" Uin rantaan ja kuivasin itseni. Puin kengät, otin vaatteeni mukaan ja lähdin kävelemään ylös. Carl oli ylhäällä vastassa. "Missä ihmeessä olet ollut?" Hän kysyi muka vihaisella äänellä. "Olin jo lähtemässä etsimään sinua." Hän hymyili. Hymyilin takaisin ja menimme sisälle. Seuraavana päivänä luin lehdestä että Vanamassa oli tapahtunut Tiglessien talossa murha. Ainoa selviytynyt oli ollut komeroon piiloutunut Ameria, perheen vanhin. Hän oli puhunut sekavia, kun hänet oltiin pelastettu. Tapauksessaa kuoli kolme ihmistä, perheen isäntä, emäntä ja 3-vuotia lapsi. Ameria oli ollut kyläilemässä poikansa luona. Hän oli aivan shokissa. "Hirveätä." sanoin kauhistuneena. "Vanama on tässä ihan lähellä.. Mitä jos murhaaja, tai murhaajat tulevat tänne riehumaan?" Carl kauhisteli. "Tai uhkailemaan Ameriaa." Ameria Tigless asui Ekvatoorissa, pienessä mökissä syvällä metsässä­. Hän oli todella vanha, kukaan ei tiennyt hänen tarkkaa ikäänsä. Ja hänen sanottiin tietävän kyläläisten kaikki salaisuudet, sen takia kaikki kohtelivat häntä kunnioittavasti. Hän asui yksin, mutta sanottiin että hänellä oli seuranaansa metsien eläimet, ja että ne tottelivat hänen käskyjään. "Minä en usko moiseen." sanoin Jedille kun olin menossa nukkumaan. "Minusta Ameria on vain vanha, herttainen nainen, josta huhutaan kaikkea perätöntä.." sanoin hiljaa ja vaivuin uneen. Seuraavana päivänä heräsin aikaisin ja huomasin ettei Carl ollut kotona. Keittiön pöydällä oli hänen kirjoittama lappu: Chiki! Lähdin Vanamaan auttamaan Ronaldia Tiglessien talon tutkimisessa, pöydällä on leipää ja jääkaapista löytyy muu tarpeellinen. Laita kahvi kiehumaan(jos et osaa kahvinkeittimen kyljestä löytyy ohjeet..) Kun lähdet kouluun jätä Jed ulokona olevaan juoksuhihnaan. Yritä selvitä koulussa hengissä. Teillä on tänään liikunnassa tanssia, varo astumasta partnerisi jaloille. Niin ja fysiikassa on pistokokeet, ja varokkin saamasta alle 8.. Hyvää paivää sinulle, olen kotona kun tulet, ja saatan tulla vastaan. Terveisin Carl Minua hymyilytti Carlin huolenpito ja vitsailu. Olin myös ihmeissäni. En tajua miten Carl tietää mitä minulla on liikunnassa, tai milloin on pistokokeita. Se on niin käsittämätöntä. Toisaalta Carl tuntee jokaisen opettajan lapsuudestaan, mutta kuitenkin. Hän oli aina täynnä yllätyksiä. Riitelen hänen kanssaan todella harvoin. Osaamme elää hyvin yhteen. Carl on hauska ja huolehtivainen, ja hän tietää kuinka vaikeata vanhempieni kuolema minulle oli. Hän puhuu heistä aina varoen, ja varmistaa etten masennu jos heistä puhutaan. Carl oli minulle niin kaikki kaikessa. Osasi hän toki vaikeakin olla, ja hän kohteli minua useasti kuin jotain pikkutyttöä mikä ärsytti suunnattomasti. Kun lähdin kouluun laitoin Jedin ulkona olevaan juoksuhihnaan ja hyvätelin sen. Kävelin ripeästi, ja Elizabethin kohdalla odotin että näkisin Dalitien tulevan metsäpolkua pitkin, mutta en nähnyt heitä. He olivat ilmeisesti menneet jo, tai sitten he tulevat eri aikaan. Kävelin koululle ja menin Janetin luo. "Luitko siitä murhasta?" Janet kysyi ja minä nyökkäsin. "Voi Ameria parkaa. Hän puhuu aivan sekavia. Näin hänet eilen ja hän tuli puhumaan minulle kaikkea outoa ja pyysi erästä asiaa." Janet sanoi säälivästi. "Mitä hän sanoi?" kysyin ja Janet kohautti hartioitaan. "Kaikkea sekavaa, en saanut kunnolla selvää." Janet katsoi hetken mietteliäänä, mutta piristyi sitten. "Meillä on tänään liikunnassa tanssia, ja tyttöjen haku." hän sanoi innoissaan. "Voih. Vihaan tyttöjen hakua." sanoin nyrpeänä. Olin aina vihannut tyttöjen hakua. En koskaan osannut valita kenet hakisin, ja minulle jäi aina kaikki huonoimmat vaihtoehdot. Toisaalta, en tykännyt kauheasti poikienkaan hausta, koska silloin oli vaara että David haki minut. Lähdimme Fysiikan tunnille. "Eih. Fysiikas on pistarit." sanoin Janetelle, taas yksi asia pilaamassa päivää. "Mitä? Mistä tiedät? Oletko aivan varma?" Janet kysyi säikähtäneenä, fysiikka ei sujunut häneltä mitenkään erityisen hyvin. "Olen, Carl kertoi.." Janet katsoi minua ja voivotteli. "No siihen pitää sitten luottaa.. Vitsit, äiti tappaa minut jos saan alle kasin.." Janet sanoi ja näytti miettivän tekosyitä äidillensä jos saa alle kasin. Menimme luokkaan ja odotimme pitäisikö Carlin kertoma varmasti paikkaansa. Kyllä se piti, jälleen kerran. "Siirtäkää pulpetteja irti vierustoverista. Pidämme pistokokeet." Fysiikan opettaja rouva Sober sanoi, ja luokassa alkoi kuulua supinaa ja pulpettien siirtelyä. "Hiljaisuus!" Sober huudahti ja lähti jakamaan pistokokeet. Katsoin pistokokeen kysymyksiä, joita oli viisi. Huokaisin helpotuksesta, osasin melkein kaikkiin vastaukset. Luokka teki piston nopeasti ja Sober keräsi ne pois. Lopputunti kului nopeasti, vaikkakin Sober piti meitä viisi minuuttia pidempään, koska Matt ja Tom riehuivat. Kun pääsimme ulos luokasta Janet näytti huolestuneelta. "Äiti tappaa minut." hän sanoi ja näytti luovuttavan verukkeiden keksimisen. "Ei se pisto ollut minusta mitenkään vaikea." sanoin ja Janet loi minuun ärtyisän katseen. "No sulla on helppoa ku äitisi oli Fysiikan opettaja.." Katsahdin jalkoihini surullisena, ja Janet katui sanojansa. "Anteeksi.." Janet kuulosti oikeasti katuvalta, nostin päätäni ja yritin hymyillä. "Ei se mitään." Lähdimme ulos. Seuraavalla tunnilla oli Biologiaa. Sen jälkeen jouduimmen kärsimään historian kaksoistunnilla. Nynks katsoi minua normaalia ilkeämmin, varmaankin viime maanantain takia. Odotin kuulevani siitä enemmän, mutta Brunner oli harvinaisen hiljaa asiasta. Kun viimein pääsimme piinasta ja olimme menossa ruokalaan, näimme Reyn seisovan käytävällä. Hän seisoi yksin selkä meihin päin. Kävelimme hänen ohitseen ruokalaan ja vilkaisin häneen, mutta hän käänsi katseensa pois. Menimme vakio pöytäämme, ja Janet ihmetteli miksi Ritmo istui yksinänsä. "Pitäisiköhän minun mennä pitämään hänelle seuraa?" Janet kysyi ja aloimme nauramaan. Katsoin Dalitien pöytään, ja huomasin että Rey ja Sadiburakin olivat nyt myös siellä. Missäköhän he olivat olleet? Jäin vahingossa katsomaan heidän pöytäänsä, ja Sadibura huomasi, että tuijotukseni. Hän katsoi minua pistävästi ja käänsin katseeni pois. "Mitä sinä katsoit?" Janet kysyi, muttei viitsinyt kääntää päätänsä. "Sadibura ja Rey tulivat Ritmon seuraksi." Sanoin ja vilkaisin Dalitien pöytään. En ollut uskoa silmiäni, he olivat poissa. "Mistä sinä noin järkytyit?" Janet kysyi ja kääntyi katsomaan taaksensa Dalitien pöytään. Hän näytti järkyttyvän vähintään yhtä paljon kuin minä. "Miten he tekevät sen? He olivat vielä hetki sitten tuossa." Katsoimme toisiamme ihmetellen. Lähdimme ulos ja yritimme selvittää miten Dalitit onnistuvat katoamaan ruokalasta noin vain. Kun emme keksineet mitään loogista syytä päätimme jättää asian siihen. "Jes, ens tunnilla on tanssia." Janet hihkaisi iloisena. Minä hymyilin hänelle. Janet oli aina tykännyt tanssimisesta, ja yrittänyt saada minuakin liittymään johonkin tanssikerhoon hänen kanssaan. Kun en ollut suostunut ei hänkään halunnut liittyä. Minä olin aina vihannut tanssimista. Ja Janet oli aina ihmetellyt miksi vihasin sitä. En ollut itsekkään oikein varma miksi vihasin sitä. Kun tunti alkoi kävelimme pukukopeille, jossa opettaja Swismare päästi meidät sisään. Vaihdoimme liikunta vaatteet päällemme ja odottelimme että rouva Swismare päästäisi meidät saliin. Kun hän viimein päästi meidät saliin, pojat olivat jo siellä ja osa vislaisi meidän tullessamme sinne. Liikuntasali oli aika pieni, mutta opettajat sanoivat että siellä oli helpompi pitää kuria yllä kuin isossa. Siellä oli kolme isoa ikkunaa oikealla puolella, ja iso peili vasemmalla. puulattia oli kastanjan värinen, kuten myös seinät. "Tänään on siis tanssitunti, ja tyttöjen haku." Swismare selitti."Kun annan merkin, tytöt hakevat pojan tanssiparikseen kysymällä "saanko luvan?" ja etsivät itselleen paikan. Sitten laitan musiikin soimaan ja tanssitte valssia." hän jatkoi. "Onko ymmärretty?" hän kysyi vielä ja sieltä täältä kuului myöntäviä vastauksia. Minua jännitti. Katselin eri vaihtoehtoja, mikään ei miellyttänyt minua. Mutta sitten, katsoin nurkkassa seinään nojailevaa poikaa. En aluksi nähnyt kuka hän oli, mutta kun katsoin tarkasti sydämmeni hyppäsi kurkkuun. Se oli Rey! Hän nojaili nurkassa mahdollisen näkymättömänä. Päätin kerätä rohkeuteni, ja kun Swismare antoi tytöille merkin lähdin kävelemään hitaasti, mutta varmasti Reytä kohti. Jalkani vapisivat, ja kun pääsin hänen luoksensa, huokaisin ja kokosin itseni. Nostin pääni ja katsoin häntä silmiin. "Saanko luvan?" Sanoin lähes äänettömästi, tuntui kuin huuleni olisivat liikkuneet ja ääni jäänyt sisälle. Odotin jännittyneenä Reyn reaktiota, ja säikähdin kun hän astui pois varjoista ja vastasi kehräävällä äänellä: "Kyllä." Hän ojensi kätensä ja otin vapisevallani kädellä kiinni siitä. Rey ohjasi meidän kaikkien taakse rauhallisimpaan paikkaan. Swismare käski kaikkia valmistautumaan, aloin liikehtiä hermostuneesti. Mutta kun Rey laittoi toisen kätensä vyötärölleni ja toisen ilmaan odottamaan minun kättäni, rauhoituin ja rentouduin täysin. Laitoin toisen käteni Reyn lihaksikkaalle olkapäälle ja toisen ilmassa odottavalle. Swismare laittoi musiikin soimaan ja aloimme tanssia. Alussa en muistanut miten tanssitaan, mutta Rey auttoi minua. "Yks, kaks, kol. Yks, kaks, kol.." Hän kehräsi, ja olin kuin sulaa vahaa kuullessani hänen äänensä. Katsoin Reytä hieman hymyillen, näin hänet ensimmäistä kerta näin läheltä. Hänen kasvonsa olivat kuin enkelin, silmät kuin lempeän leijonan ja suu.. Huulet olivat täydellisen muotoiset ja väriset. Ja hampaat olivat valkoiset, mutta kulmahampaat näyttivät ehkä hiukan pelottavilta. Minun olisi tehnyt mieli. Suudela häntä. Mutta hillitsin mielitekoni. Swismare katsoi kun tanssimme ja kehui meitä monesti. Hillitsin itseäni koko ajan. Mutta juuri ennen tunnin loputtua en voinut enään vastustaa kiusausta, vaan pysähdyin, katsoin häntä silmiin, ja.. Suutelin häntä! Olin tunteitteni vallassa. En voinut teolleni mitään, en pystynyt enään vastustamaan häntä. Vähän aikaa suudeltuani hän vastasi eleeseeni. Emme suudelleet kauaa, mutta se tuntui iäisyydeltä ja olisin toivonut sen vain jatkuvan ja jatkuvan. Mutta astuin askeleen taaksepäin ja katsoin Reytä silmiin. Näin hänen silmissään tunteiden sekamelskan, näin hämmennystä, katumusta, surua ja.. Sitä mitä olin kokoajan pelännyt, näin Reyn silmissä myös vihaa ja murhanhimoa. Irrottauduin Reyn sekalaisesta katseesta ja helpotuksekseni Swismare ilmoitti tunnin päättyneen ja pyysi kaikkia siirtymään pukukoppiin. Katsoin Reytä vielä kerran ja lähdin sitten Janetin kanssa pukukoppiin. Kun olimme pukemassa liikuntavaatteita pois Janet kertoi että oli tanssinut Jackin kanssa ja kysyi kenen kanssa minä olin tanssinut. Hän ei onneksi ollut nähnyt, ja valehtelin että Davidin ja hän uskoi sen. Hyvästelin Janetin ja lähdin kävelemään kotiin. En ehtinyt kävellä pitkällekkään kun kuulin iloista haukuntaa ja näin Jedin juoksevan innostuneena luokseni. Carl oli tullut minua vastaan kuten oli luvannutkin. Kävelimme reippaasti kotiin, ja Carl kyseli päivästäni ja minä hänen, kuten aina. En kertonut hänelle tanssitunnista, mutta hän ihmetteli miksi olin niin outo. Hänestä on outoa että menin illalla jo kahdeksalta nukkumaan. Sanoin selitykseksi että koulussa oli rankka päivä. Mutta illalla kerroin kaiken Jedille ennen nukkumaanmenoani ja tämä kuunteli ymmärtäväisenä. Sinä iltana nukahdin pian. Pari seuraavaa päivää menivät nopeasti, ajattelin Reytä ja tanssituntia melkein kokoajan. Ja joka kerta kun näin Reyn, hymyilin hänelle lämpimästi. Ja joka kerta hän katsoi minua takaisin silmissään samaa tunteiden sekamelskaa kuin suudelman jälkeen. Ja edelleenkin joka kerta hänen katseessaan oli vihaa. Janet ihmetteli käytöstäni, ja selitin hänelle jotain ihan omaani. Ja hän tietenkin uskoi. Tiistai ja keskiviikko menivät nopeasti ilman mitään erikoista, mutta torstaina oli rankka päivä. Jed karkasi aamulla perääni, ja koska minulla oli muutenkin kiire en voinut viedä sitä takaisin. Ensimmäisen tunnin ajaksi sidoin sen puuhun kiinni, mutta se piti semmoista ulinaa että opettajan luulivat sitä sudeksin. No, ruokatunnin jälkeen sain tyhmän idean juosta Jed kotiin. Ja koska en voinut muutaakaan lähdin sitten juoksemaan sen kotiin. Oli vaikeata ja rankaa juosta 45 minuutissa kymmentä kilometriä, mutta onnistuin myöhästymään vain viisitoista minuuttia. Brunner ei ollut onneksi vielä tullut luokkaan, mutta tultuaan hän ihmetteli miksi olin niin hengästynyt että tuskin sain happea. Selitin taas jotain omaani, ja Brunner oudoksuen kuitenkin uskoi. Olin koko tunnin, ja vielä vähän seuraavaakin tuntia hengästynyt. Eikä asiaa auttanut etten ollut aamulla, enkä koulussa syönyt mitään. Odotin tuskaisena että koulu loppuisi. Ja kun se viimein loppui, huomasin että joutuisin kävelemään kotiin yksin. Harmittelin asiaa ja olin kuolla nälkään matkalla. Menin illalla aikaisin nukkumaan, ja vaivuin nopeasti uneen..

Kommentit