Rekisteröidy jäseneksi
Miksi rekisteröityä?
Salasana unohtunut?
tsuki, 11.01.2010 22:02
Katsottu 1625 kertaa
6. Hyvästi.. Mitä tapahtui? Missä olen? Nostan päätäni, jokin kutitti kasvojani. Avasin silmäni, näin edessäni juoksevan leijonan. Olin sen selässä, pelästyin, mutta sitten muistin kuka hän oli. Juoksimme syvällä metsässä, edessämme poukkoili komea gepardi. Miksi olemme täällä? Kosketin leijonan harjaa, se oli silkkinen ja pehmeä, ja väri oli kuin kultaa. Kultaa.. Kosketin kaulassani riippuvaa korua ja hymyilin. Painoin pääni silkkiseen harjaan ja tunsin sen lämmön. Pian edessä näkyi valoa, metsä loppuisi kohta. Kun pääsimme pois metsästä, Rey laski minut alas. Hän katsoi minua surullisin silmin, ja lähti Ritmon perään. Jäin seisomaan pihaan paikalleni, mutta en kestänyt vain seistä siinä. Lähdin juoksemaan heidän peräänsä. En ollut ennen huomannut, kuinka lujaa voin juosta. Ihan kuin olisn lentänyt. Kun viimein olin päässyt Reyn ja Ritmon perässä metsään, hengähdin ja alon kuuntelemaan heidän keskustelujansa. Pidätin hengitystäni, kun Sadi kantoi paikalle jotain. Yritin siristää silmiäni, mutta yht'äkkiä näköni petti. Hieroin silmiäni, ja yritin saada selvää näkymästä. Viimein sain selvää ja henkkäisin nähdessäni minkä Sadi kantoi Reyn eteen. Se oli poika. Ehkä kolme-, neljätoista vuotias, pelon kangistama poika. Rey kuulusteli poikaa, en kuullut mitä hän sanoi, kaikki alkoi tuntua hirveän kaukaiselta. Kaikki alkoi pimetä, taistelin pyörtymistäni vastaa mutta sitten.. Viimeinen asia jonka näin, oli kun Rey iski suurella tassullansa tuota nuorta poikaa. Miten hän pystyi tekemään niin? Tunsin kuinka kaaduin pehmeälle sammaleelle.. Suuri tuska, kaikki katosi... Tuska helitti hieman. Raotin silmiäni, luomet tuntuivat raskaalta. "Pyydän älä!" "Kerro! Kuka sinut lähetti?" "E-en voi kertoa.. He tappaisivat minut.." Jähmetyin kauhusta. Jälkimmäinen puhuja huudahti tuskaisesti, ja samassa tunsin suuren kivun. Mitä tämä oli? Tuntui kun minua olisi lyöty. Avasin silmäni vaivalloisesti. Kaikki oli sumeata, mutta erotin edessäni parin metrin päässä hahmoja. Suljin silmäni. Vedin henkeä ja yritin keskittyä. Avattuani silmäni kaikki oli jälleen selvää ja tarkkaa. Katsoin hahmoja. Näin pojan. Ei. Se ei ollut normaali poika. Lohikäärme. Nuori tulenpunainen lohikäärme. Se vuosi verta, ja katsoi vapisten edessä seisovaa hahmoa. Kohotin katseeni katsomaan lohikäärmeen edessä seisovaa olentoa. Haukoin henkeäni. Leijona. "Rey!" Huuleni eivät liikkuneet. Paikalla oli myös tiikeri ja gepardi. "Älä! Se ei ole hänen vikansa. Hän on vain lähetti." Ritmo sanoi ja asettui suojelemaan palloksi käpertynyttä lohikäärmettä. Rey ja Ritmo katsoivat toisiansa pitkään, ja Reyn kateessa oli vihaa. Joku toinen olisi väistynyt hänen tieltään, mutta Ritmo seisoi kovana paikoillansa. Rey kohotti tassunsa. Ei hän voinut. Katsoin kauhistuneena Ritmoa. Tämä ei hievahtanutkaan vaikka näki veljensä aikeet. Rey iski lujaa ja Ritmo kaatui maahan kasvojeni eteen. Näin tuskan kauniin eläimen silmissä, mutta Ritmo ei luovuttanut. Hän nousi vapisten, mutta päättäväienä pystyyn ja käveli huterin askelin Reyn eteen. Kuulin kuinka Ritmo hengitti raskaasti. Rey hyökkäsi kuin raivohulluna Ritmon kaulaan, ja iski tämän rajusti maahan. Jähmetyin kauhusta, Rey käyttäytyi kun riivattu. Hänhän tappaa veljensä. Yritin huutaa ja käskeä Reytä lopettamaan, mutta kun yritin avata suutani, tunsin valtavaa tuskaa. Rey pureutui maassa makaava Ritmon kaulaan lujemmin, mutta Ritmo ei tehnyt mitään estääkseen Reytä. Hän vain makasi liikkumatta, tyynenä. Ritmo katsoi minuun, hänen ilmeensä oli tyyni ja ihan kuin hän olisi ymmärtänyt veljensä käyttäytymisen. Minä en ymmärtänyt sitä. Yritin huutaa, mutta joka kerta tuska raasti rintaani. Ritmo katsoi minua pyytävästi, hän halusi etten satuttaisi itseäni. Kyynel vierähti poskelleni. En kestänyt katsella kun elämäni tärkein asia yritti raivohullun vallassa tappaa veljensä, joka oli hänelle kaikki kaikessa. Hetken olin näkevinäni kuinka elämä poistui Ritmosta, mutta sitten Rey hyppäsi taaksepäin. Ritmo huohotti raskaasti, mutta hänen ilmeensä oli vakaa. Rey vapisi ja katsoi kyynelisin silmin veljeänsä. Hänen ilmeensä oli järkyttynyt ja tuskainen. Ritmo kohotti päätänsä, ja katsoi Reytä ymmärtäväisin silmin. Se oli kultaiselle kuninkaalle liikaa. Makasin kauhusta jähmettyneenä maassa, hengittämättä katsoen Reyn toimiä järkyttyneenä. Rey asteli vielä Sadiburan luo ja sanoi jotain kuiskaten. Sadibura astui askeleen taaksepäin järkyttyneen näköisenä ja pudisti päätänsä. Rey katsoi Sadiburaa vaativasti uhaten, ja tämä astui häntä kohti vapisten. Katsoin tapahtumia silmät järkytyksestä ammollaan. Sadibura veti henkeä ja hyökkäsi epäröiden Reyn kaulaan. Vaikka Sadibura epäröi hyökätessään, se oli niin voimakas isku että se alisti Reyn voimalla maahan. Sadibura pureutui syvälle ja verta vuosi solkenaan, Rey makasi kasvoillaan tyyni ilme. En tiennyt mitä ajatella tapahtumista. Olin aivan ymmälläni, mitä tämä tarkoitti. Yritin liikkua ja huutaa, halusin auttaa Reytä. Jokainen sekunti teki tuskaa katsoa Reytä, joka makasi maassa ja yllytti siskoansa puremaan itseään koko ajan lujemmin. Minusta tuntui että kuolisin siihen paikkaan, en kestänyt katsoa sitä. Luulin että Rey kuolisi, mutta sitten jokin hyökkäsi Sadiburaa päin ja tämä hyppäsi pois hämmentyneenä. Katsoin hyökkääjää. Ritmo! Ritmo kaatui veljensä viereen ja Sadibura perääntyi katuvana taka-alalle. Minua alkoi huimaamaan. Kaikki sumeni ja tuska valtaasi kehoni taas. Tunsin kivun rinnassani, luomeni painuivat kiinni. Kipu yltyi yltymistään. Avasin silmäni, en maannut enään metsässä. Olin pienessä talossa. Seisoin ilmeisesti keittiössä. Vieressäni seisoi kultahiuksinen poika, Rey! Hänen edessään kyyristeli noin 14-vuotias pelosta vapiseva poika. Rey puhui pojalle, mutta.. en kuullut mitään. Yritin kuunnella mitä hän sanoi, mutta tuntui että oli tullut kuuroksi. Rey näytti vihaiselta ja hämmentyneeltä. Hän löi pojan maahan. Tunsin suuren kivun selässäni. Mitä tämä oli? Rey jatkoi lyömistään. Ja joka kerta.. Tunsin kivun iskun osuessa poikaan... Aloin pian käsittää.. Tunsin saman mitä poika. "Si-sinun on mentävä.. Muuten he tulevat tänne.. Ja tiedät mitä se tarkoittaa.." Pojan ääni oli heikko ja hän huohotti raskaasti. Reyn ilme oli kauhistunut, mutta se muuttui pian taas vihamieliseksi. Hän katsoi sekunninmurto-osan poikaa ja kohotti suuren tassunsa. Katsoin järkyttyneenä ja odotin kipua. Rey iski poikaa kaikilla voimillansa. Tuska oli suunnaton. Kaikki alkoi pyörimään silmissäni. Kaaduin. Ja sitten.. pimeys. Näin luomieni lävitse valoa. En tajunnut mitä tapahtui, mutta yht'äkkiä silmäni oli auki ja leijailin pimeydessä. "Mitä tämä tarkoittaa? Olenko.. kuollu?" Oliko kuolema tällainen, en ollut koskaan miettinyt millaista kuolema olisi. Näin valon uudestaan. Etteni astui kultaa hohtava leijona. Rey katsoi minua ruskein, surullisin silmin. "Olen pahoillani..." Reyn ääni oli pehmeä ja surullinen, en ymmärtänyt. Tuntui kuin olisimme olleet siinä tuntikausia sanomatta mitään. Rey vain katsoi minua tuskaisilla, surullisilla , mutta kuitenkin tyynillä silmillään. "Pidä huolta itsestäsi.." Rey sanoi ja alkoi haihtua, yritin liikkua ja estää häntä. Hän ei saanut lähteä ja jättää minua. "Hyvästi..." Rey oli poissa. Leijuin yksin pimeydessä. Tuntui kuin millään ei olisi ollut enään mitään merkitystä.. Kaikki oli ohi.. Elämäni.. Rakkauteni.. Kaikkeni... "Chiki! Herää!" Joku huusi minua kaukaisuudesta. Minusta tuntui kuin olisin tuntenut huutajan. Suljin simäni ja keskityin.. Halusin pois pimeydestä, sinne missä nimeäni huudettiin.. Joku kaipasi minua ja minun pitäisi palata.. Vedin syvään henkeä ja... Tunnit.. Päivät.. Viikot.. Vai jopa kuukaudet? En tiennyt kauanko olin maannut siellä. Kaikki tuntui kaukaiselta. Näin Carlin hymyilevän ja puhuvan jotain minulle. En saanut selvää hänestä. Oloni oli hauras ja tunsin rinnassani kipua. "Mi-mitä tapahtui? Missä olen." Ei minun ollut tarkoitusta sanoa tuota. Katsoin Carlia hölmistyneenä. "Luojan kiitos olet elossa!" Tunsin hänen poskensa poskeani vasten, hänen ottaessaan minut syleilyynsä. Kun Carl päästi minut irti, huomasin etten ollut kotona. "Mitä minä täällä teen? Mitä tapahtui?" Olin sairaalassa. Carlilla oli päällänsä lääkärintakki, ja hän katsoi minua hieman huolestuneena. "Viikko sitten syntymäpäivänäsi löysimme sinut aamupäivällä oven takaa tajuttomana. Joku oli tuonut sinut siihen ja soittanut ovikelloa. Olit tulipunainen, ja rinnassasi oli nuoli. Minä tutkin sen, se oli myrkytetty. Minä, eikä kukaan muukaan lääkäri tiennyt mitä myrkkyä siinä oli, mutta jotain huumauttavaa se oli. Veimme sinut sairaalaan ja täällä sinä olet viikon ollut tutkittavana. Luulimme että menettäisimme sinut.." Carlin ilme synkistyi. Katsoin häntä kysyvästi. "Lääkäri sanoi että mielenterveytesi saattaisi horjua. Sinä.. puhuit omiasi. Ja sairaanhoitaja sanoi että olit pyytänyt häneltä apua ja..." Carl hiljeni hetkeksi. "Niin?" Kehotin häntä jatkamaan. Carl huokaisi syvään. "Luulimme että olisit.. halvaantunut.." Carl katsoi minua helpottuneena. "Mutta sitten puheesi muuttuivat sekaviksi, ja teimme lääkäri Grownellin kanssa päätelmän, että se johtui vain myrkystä.. Me epäilimme että olisit koomassa kun et viikkoon ole reagoinut mihinkään.." "Olenko maannut täällä vain viikon?"ajattelin. Tuntui kuin olisin ollut iäisyyden pimeydessä. "Rey..." ääneni kuulosti heikolta ja se oli vain pieni kuiskaus. "Missä Rey on?" muistin äkkiä mitä olin nähnyt. Carlin ilme muuttui miettiväksi ja joku tuli hänen selän takaansa. Se oli Ritmo. Katsoin häntä kauhistuneena. Ritmon kaulassa oli valkoinen side joka oli veren tahrima. Hän isui sangyn reunalle ja otti minua kädestä kiinni. Katsoin häntä surullisiin silmiin kysyvästi. Ritmo laski päänsä ja huokaisi. Pelästyin, Ritmo ei käyttäytynyt turhaan noin. Hän oli yleensä iloinen ja virkeä. "Rey.. on poissa.." hän sai tuskin sanottua sen. En voinut uskoa sitä. "Mi-mitä? Missä hän on?" kysyin humaltuneena. "Hän.. lähti takaisin Alaskaan.. perhe juttu.. Ei mitään hätää, hän selviää kyllä.." Ritmo ei kuulostanut siltä että kaikki olisi hyvin. Yhtäkkiä "Uni" muistui mieleeni. Olisiko se voinut.. olla totta? "Sinä siis olit siellä.. Anna anteeksi.." Ritmon sanat saivat minut värähtämään. Kaikki se olikin.. totta. 7. Alaska Kaikki oli niin epäselvää. Viikot kuluivat, tuntui kuin en olisi olemassa. Ilma Reytä kaikki tuntui unelta, painajaiselta josta en herännyt. Makasin sängylläni. En tiedä kauanko siinä olin. Tuntui kuin olisin maannut siinä iäisyyden tekemättä mitään. Katsoin vain kaukaisuuteen. Halusin Reyn luo, mutta Ritmo ja Sadibura estivät minua. Yritin karata. He olivat aina askeleen edellä. Oli kesäloma. Olisin halunnut viettää kesälomani Reyn kanssa, mutta... Tuska musersi minua, halusin olla Reyn kanssa. Syntymäpäivistäni oli jo kuukausi. Se oli ollut elämäni pahin kuukausi. En ollut edes varma elinkö. Kaikki tuntui niin elottomalta ja värittömältä ilman Reytä.. Ilman hänen tyyntä, ystävällistä ääntänsä. Hänen lämmintä nauruansa. Kauniita, ymmärtäväisiä kasvoja. Elämä ei ollut enään elämää. Se oli muuttunut pimeydeksi. Myrkky. Se esti minua tekemästä mitään. Tunsi viiltävän kivun rinnassa joka kerta ajatellessani Reytä. Halusin vain kuolla. Ei.. Halusin nähdä Reyn, päästä hänen luokseen. Puut, ne kapenevat päivä päivältä. Kuoleman raja on joka yö hengityksen verran lähempänä.. Kuolen.. Kuolen joka yö. Joka päivä osa minusta kuolee. Joka hetki, jota en saa olla Reyn kanssa. En kestä enään kauaa.. Ritmo.. Hän puhuu minulle. En halunnut kuunnella. Mutta en voinut muutakaan. Hän puhui Reystä. "Chiki.. Rey.. Hän ei oikein.. ole kunnossa.." Palasin kaukaisuudesta. Hätkähdin hereille kuullessani mitä Rimo sanoi. "En olisi saanut kertoa tätä sinulle, mutta.. Sinun kuuluu saada tietää.. Lähdemme Sadiburan kanssa auttamaan häntä.." Ritmon sanat kaikuivat päässäni. Hypähdin istumaan. Katsoin Ritmoa anelevasti. Minun oli päästävä mukaan. Juuri kun olin avaamassa suuni Ritmo pyysi minua vaikenemaan. "Ajattelin että jos jaksat... Rey kuuntelee vain sinua ja.. Olen miettinyt tätä jo pitkään. Olet osoittanut että todellakin välität veljestäni. Sinun on tultava mukaamme.." Päässäni pyöri. Ritmo pyysi minua mukaansa. Minun ei tarvitsikaan anella häneltä että pääsisin mukaan. Ritmo odotti vastaustani. Olin aivan ajatuksissani ja nyökkäsin hiljaa. Mutta sitten mieleeni vyöryi asioita jotka estäisivät matkaani. Mitä Carl sanoisi? Hän ei päästäisi minua, olin varma siitä. Ja myrkky.. Se oli saanut minut viimeaikoina kömpelöksi.. Mutta en välittänyt niistä asioista.. Halusin vain Reyn luo. Painaa pääni hänen pehmeään harjaansa. Haistaa hänen tuoksuaan. Katsoa hänen ruskeita silmiänsä. Reyn seura oli minulle kuin huumetta.. Huumetta johon jää koukkuun jo pelkästään haistamalla sitä.. Se tekee olon ihanaksi, mutta ilman sitä tuntuu kuin ei olisi elämää.. Sen käyttöä ei edes haluaisi lopettaa.. "Lähdemme huomenaamulla kuudelta.." Hätkähdin ajatuksistani, niin aikaisin? Katsoin Ritmoa hämmentyneenä. "Haemme sinut aamulla. Et saa kertoa kellekkään." "Mitä? Enhän minä voi olla kertomatta Carlille." "Älä huolehdi Carlilsta tai mistään. Olemme sanoneet että viemme sinut rentouttavalle lomalle. Olemme pakanneet sinulle kaiken tarpeellisen." Ritmon vakaa ääni pyyhkäisi huoleni ja ongelmani kerralla pois. Hän katsahti digitaalikelloani, se oli 17.03. "Mene nukkumaan. Huomisesta tulee rankka päivä. Tarvitset voimia." Ritmo lähti. Kävin makuulleni ja huomasin vapisevani. Rauhoitin itseni ja suljin silmäni. Ajatukset leijailivat mielessäni. Yritin saada unta, tuloksetta.. Ajattelin vain Reytä. Onkohan hän kunnossa? Mitä jos.. hän ei ole kunnossa? Ajatus kulki kehoni lävitse rajuna väristyksenä Ei. En saisi ajatella niin.. Rey on kunnossa, hän on vahva ja sitkeä. Eikän hän voisi.. kuolla.. hyvästelemättä minua. Ajatukseni tappelivatt keskenänsä, oloni oli sekava. Minua alkoi puistatuttamaan, mitä jos en palaisikaan elävänä? Mitä Carl ajattelisi jos hänelle ilmoitettaisiin että kuolin 'rentouttavalla lomallani'? Hän ei kestäisi sitä... Ajatukseni katkesivat kun joku astui huoneeseeni. Avasin silmäni ja käänsin päätäni jäykästi. "Oletko hereillä?" Carlin ystävällinen ääni kysyi kuiskaten. "Joo.." ääneni oli pieni ja heikko, myrkky heikensi minua aika-ajoin. Carl tuli istumaan sängynreunaan ja alkoi silittämään mustia hiuksiani. "Sinä lähdet siis huomenna lomalle?" Carlin äänestä rakoili suru, käänsin pääni katsomaan häntä. Nyökkäsi vaitonaisesti, en voinut puhua. Pistävä tuska vain kasvoi, en kestäisi kauaa, mutten halunnut murtua Carlin silmissä. "En haluaisi päästää sinua.. Olet niin tärkeä, enkä tiedä mitä myrkky voi tehdä kun vaihdat ympäristöä, mutta.." Carl huokaisi. "Ritmo sai minut ylipuhuttua.. Hän on rehti ja tunnollinen, tuntuu hyvältä päästää sinut hänen kanssaan.. Mutta muista, heti jos tulee ongelmia olen sillä heti. " Katsoin Carlia, silmäni olivat kostua, mutta pidin sen sisälläni. "Kiitos.. Kiitos kaikesta.." Puheeni oli vain äänetön kuiskaus, yritin parhaani mukaan olla pillittämättä, mutta... En kestänyt enään vaan murruin. Kyyneleet vierivät poskilleni, enkä yrittänyt estää. Niitä tuli solkenaan. Tuntui hyvältä päästää pois se, minkä olin pitänyt sisälläni kuukauden. Tuska hellitti hieman. Carl kumartui halaamaan minua. Tämä kuukausi oli ollut hänellekin rankka. En ollut helppo potilas ja hän valvoi monta yötä takiani. Päästimme toisistamme irti, Carl toivotti hyvää yötä ja lähti huoneestani. Makasin hiljaa paikoillani. Tuska oli siirtynyt rinnastani kasvoihini, niitä poltteli. Laitoin silmät kiinni ja yritin saada unen päästä kiinnin. Pitkien minuuttien jälkeen sain viimein unen... Vaivuin syvälle uneen.. Painajaiseen.. Painajaiseen jota en unohda koskaan... Missä olin? Avasin silmäni. Eteeni avautui luminen maisema. Katsoin ympärilleni, olin korkean vuoren huipulla. Ympärilläni myrskysi rajusti, vasta nyt tunsin kylmyyden. Tuntui kuin veri olisi jäätynyt suonissani. Värisin kun kylmä aalto jäädytti aivoni. "Täällä on kylmä.." Joku puhui hytisten takanani. Jähmetyin kuultuani äänen. Aloin kääntymään hitaasti. En pystynyt kääntymään nopeasti, kylmä oli levinnyt luihin ja ytimiin. "Ei hätää, kulta.. Selviämme kyllä.." Ääni sai minut värähtämään jännityksestä. Se oli miehen ääni, muistin sen vuosien takaa.. Käännyin jähmeästi ympäri. Sydänmeni hyppäsi kurkkuun enkä saanut happea. "Äiti..? Isä..?" En ollut edes varma sanoinko sen, huuleni olivat jäätyneet kiinni. En ollut uskoa silmiäni. Katsoin kahta hentoa, kylmästä värisevää ihmistä. Vapisin. En tiennyt johtuiko se kylmästä vai mistä. Katsoin hentoa naista silmiin, hän katsoi minua kauhistuneen näköisenä. "Chi-Chiki..? O-Oletko se sinä?" He olivat vanhempani, näin kuinka äitini katsoi minua säikähtäneesti. Minä värisin kauttaaltani katsoessani heitä. Näkyä ei voinut kuvata sanoin, se oli niin hirveä. He makasivat toisissansa kiinni maassa. He olivat kylmästä sinisiä ja olin erottivani jääkerroksen heidän ihonsa päällä. Ja laihuus... He olivat kuin luurankoja jonka päällä oli ohut ihokerros ja jääpeite. Äitini silmät verestivät ja isäni.. Hänellä ei ollut silmiä.. Vain mustat aukot päässä. Äitini kasvoilla näki hämmennyksen, surun, pelästyksen ja.. Kuoleman.. Kyynel vierähti poskelleni. Kylmä ilma jäädytti sen. Pian osa kasvoistani oli jääkyynelten peitossa. Olisin ollut mieluummin missä tahansa muualla. En pystynyt katsomaan kituvia vanhempiani, jotka muistuttivat pikemminkin jäätyneitä muumioita kuin ihmisiä, mutta en voinut kääntää päätäni pois.. En pystynyt liikkumaan yhtään, en pystynyt edes sulkemaan silmiäni.. Olin jäätynyt.. Jäätynyt siihen paikkaan katsomaan omien vanhempieni kärsimystä. Kukaan ei olisi pystynyt katsomaan mitään niin hirveätä kärsimystä ilman halua kuolla itse. Äitini katsoi verestävillä silmillänsä minua anteeksipyytäväksi. "Anteeksi, enkelini.. Tulen pian luoksesi.. Tulen pitämään huolta sinusta.." Hänen äänensä hiipui olemattomiin ja näin kyynelteen valuvan hänen poskillensa. En kestäisi enään kauaa, kuolisin pian.. Kuolisin ennemmin kuin katsoisin tuollaista tuskaa. Sanat eivät riitä kertomaan miltä minusta tuntui.. Katsoin isääni, haukoin henkeäni. Hän oli.. Kuollut.. Näytti kuin hänen ihonsa olisi syöpynyt pois.. Jäljellä oli vain luuranko ja olemattomat lihakset.. En saanut enään henkeä.. Äitini kasvot väärentyivät tuskasta. Hänen ihonsa alkoi syöpyä. Kuulin hänen tuskansa. Hän oli aivan hiljaa, mutta kuulin hänen tuskansa.. Tunsin sen.. "Anna anteeksi.... Rakastamme sinua.. Aina...." Hänen äänestänsä paistoi loputon tuska ja sitten.. Hän oli poissa.. Huusin, suuri tuka valtasi koko kehoni.. Kukaan ei voi ymmärtää kuinka hirveätä se oli.. Aivan kuin sydänmeni olisi revitty jäätyneestä rinnastani. Kuin päälleni olisi kaadettu syövyttävää happoa.. Sydänmeni olisi särjetty miljoona kertaa.. Ei.. Se oli hirveämpää.. Kaikki oli loppu.. Elämä.. Voimat.. Järki.. Kaikki.. Pimeys.. Se saavutti minut.. Kietoi ruumiini synkkyyteensä.. Ikuinen kadotus.. ........................... Silmäni rävähtivät auki, hengitin tiuhaan huohottaen. Happi ei tuntunut kulkevan. Ihoni oli kauttaaltaan aivan hiessä, mutta minua palelsi kuin olisin ollut ulkona pakkassäällä vähissä vaatteissa. Oloni oli hirveä. Myrkky sekoitti pääni ja sitä särki enemmän kuin paljon. Värisin ja vapisin kauttaaltani. Tuntui että kuolisinn pian. Kunnes sitten.. Silmänräpäyksessä oloni parani. Henkeni tasaantui ja sain happea, vapina ja palelu loppui. Makasin hiljaa paikallani. Mietin unta, se nosti niskakarvani pystyyn ja sai minut voimaan pahoin. En tiennyt kauanko siinä makasin ajatuksissani. "Oletko valmis?" Hätkähdin kuullessani äänen. Olin ollut niin ajatuksissani että olin unohtanut että lähtisin Ritmon ja Sadin kanssa. Menin ikkunan luo ja näin kaksi suurtaa kissaa pihalla. Yritin rentouttaa itseni, mutta pelko ja jännitys valtasi mieleni. Annoin Ritmolle jännityneen merkin ja lähdin kävelemään alas. Jed vinkaisi takanani, olin unohtanut sen kokonaan! "Hieno poika.. Jää sinä tänne pitämään Carlista huolta.. Hei sitten.." Yritin hyvästellän Jedin mahdollisimman nopeasti etten ehtisi katua asiaa.. Suuri koira jäi tuijottamaan perääni surullisilla, ruskeilla silmillään.. Olisin halunnut jäädä sen kanssa tänne, mutta kävelin päättäväisenä ulos. "Oletko koskaan ratsastanut?" Ritmo kysyi toiveikkaana ennenkuin ehdin avata suutani. Pyöritin hölmistyneenä päätäni. En ollut koskaan ymmärtänyt hevoshulluja. Ritmon ilme muuttui hieman mietteliääksi. "Noh, nyt sitten ratsatat.." Ritmo ohjasi minut ripeästi metsään, aukiolle. Siellä odotti kolme hahmoa. Hevosia! Kolme lihaksikasta, komeata hevosta. Musta, valkoinen ja mustavalkoinen. Haukoin henkeäni, ne olivat upeita! Rit vei minua lähemmäksi, silmäni suurenivat ja hengitykseni tiheni. Nämä eivät olleet mitään tavallisia hevosia.. Niiden selkää koristivat suuret, kauniit siivet! Lähestyn hitaasti laikukasta hevosta ja ojensin varovasti käteni. Kosketin sen silkinpehmeää turpaa, ja se hirnahti. "Ne ovat upeita.." Sanoin lumoutuneena ja vein kättäni upean eläimen lihaksikasta vartaloa pitkin. "Kiva, että pidät siitä.. Älä putoa." Ritmo nosti minua hevosen selkään. "Mitä? En minä voi ratsastaa tällä! En minä osaa.." Sanoin säikähtäneeti kun sain tasapainoni suuren eläimen selässä. Ritmo ja Sadi olivat nousseet kanssa hevosten selkään. "Keswick opettaa sinua. Älä huolehdi, sen selässä et edes tunne ratsastavasi, saatika sitten lentäväsi.." Ritmon ääni oli luotettava ja vakaa. "Tule! Ja seuraa meitä." Sadi ja Ritmo lähettivät hevosensa liikkeelle, ne lähtivät taivaalle. Hengitin rauhoittaen itseni ja vapisten lähetin Keswickin matkaan. Laitoin silmäni kiinni. Odotin että Keswick lähtisi ryminällä liikkelle ja putoaisin. Avasin silmäni vähän ajan päästä, tuntui kuin Keswick olisi yhä seissyt paikoillansa, mutta huomasin että lensimme. Katsoin maahan, olimme jo korkealla. Yht'äkkiä kaikki jännitys ja pelko häipyivät. Luotin hevoseeni täysin. Se oli niin upeata! Lentelimme korkealla taivaalla ja aamuaurinko oli värjännyt kaiken punaoranssiksi. Se lämmitti ja tunsin oloni turvalliseksi ja mukavaksi. "Oletko vielä hengissä?" Hätkähdin kuullessani Sadin äänen, kuulin sen ensimmäistä kertaa. Ääni oli hunajainen ja sai niskakarvat nousemaan pystyyn. Katsoin häntä, hän hidasti hevostansa, valkoista tammaa. Pian hän oli vieressäni. "Hengissä ollaan.." Vastasin ja Sadi hymyili minulle pehmeästi. "Noniin, nyt on aika vähän nopeuttaa tahtiamme kun sinäkin pysyt selässä!" Ritmo huusi katsoen minuun ja sitten Sadiin. Ritmo ja Sadi potkaisivat hevosiaan ja nämä lähtivät kiihdyttämään korkeammalle. En epäröinyt hetkeäkään, vaan painoin pohkeeni Keswickin kylkiin. Tunsin kuinka se kiihdytti ja kiihdytti vauhtiansa. Tuntui kuin olisimme menneet yli kahtasataa, mutta ihme kyllä minua ei pelottanut yhtään. Nousimme pilvien yläpuolelle, ja odotin että kylmä valtaisi minut, mutta ihmeekseni minua ei palellut yhtään. Kaikki näytti niin kauniilta ja huoleni hävisivät. Keswick lensi kokoajan vain lujempaa ja tunsin tuulen leikittelevän hiuksillani. En tiedä kuinka kauas olimme lentäneet, aurinko oli jo laskemassa ja kylmyys saavutti minut yht'äkkiä. Huomasin että Sadi ja Ritmo alkoivat laskeutua, kehotin hevostani seuraamaan heitä. Kun pääsimme pois pilvistä katsoin näkyä tyrmistyneenä. Korkeita vuoria ja kimmeltävää lunta. Olimme päässeet päämääräämme. Miten se kävi näin nopeasti? Oliko hevosilla lentäminen näin nopeata? Oli miten oli, tunsin helpotusta kun lähdimme laskeutumaan. Hevoset laskeutuivat loivasti ja hidastivat vauhtiaan. Pelkäsin että putoaisin viime metreillä, mutta pysyin juuri ja juuri selässä. Sadi ja Ritmo laskeutuivat hienosti hevosen selästä, mutta minä melkein kaaduin alas tultuani. "Miltä tuntuu? Oletko hengissä?" En pystynyt muutakuin nyökkäämään, olin aivan huojentunut, eivätkä jalat tuntuneet kestävän. Ritmo tuli auttamaan minua ja lähetti hevoset pois. "Lepää vähän aikaa, tästä tulee raskas matka." Sadi kävi makuulle, hän oli tiikerin muodossa. Mutta jokin ei täsmännyt. Hän ei näyttänyt samalta kuin viimeksi. Hän oli vaaleampi, melkein valkoinen. Sadi huomasi, että katsoin häntä. Hänen silmänsä olivat vaihtaneet väriä. Ne olivat taivaansiniset, huomasin että hänen turkkinsa oli nyt aivan valkoinen. "Älä näytä noin järkyttyneeltä. Tämä on normaalia. Olen kotona. Tälläine oikeasti olen.." Hän sanoi ennenkuin ehdin kysyä. Hän oli tyrmistyttävän kauniin näköinen. Turkki oli puhtaan valkoinen ja raidat mustaakin mustemman. Silmät olivat vieläkin sinisemmät mitä minun. Hänen vartalonsa oli voimakkaan näköinen, hoikka ja elegantti. En erottanut hänestä, muuta kuin raidat lunta vasten. Käännyin katsomaan sivummalla istuvaa Ritmoa. Hänkin oli erilainen. Karva oli tuuheampaa ja rinta ja vatsa olivat kauniin valkoiset. Silmät olivat keltaiset, ja niitä ympärysti musta rengas. Hän oli myös todella tyrmistyttävän näköinen. Mutta Ritmon kasvoista paistoi huoli ja ilme sai minutkin huolestuneeksi. Hän käänsin katseensa minuun ja yritti hymyillä. "Käy nyt lepäämään, että jaksat vaeltaa. Tie on raskas." Ritmo kävi makuulle ja huokaisi syvään. Menin Sadiburan viereen ja istahdin nojaten tiikerin lämpimään kylkeen. Tunsin sen kehräävän rauhoittavasti. Suljin silmäni ja kuuntelin suuren kissan pehmeää, kermaista kehräystä. Yht'äkkiä unohdin kaiken. Keskityin vain kehräykseen ja tunsin oloni väsyneeksi. Tuntui kuin olisin pudonnut. Pudonnut koko ajan syvemmälle pimeyteen. Hukuin, vaikka en ollut edes vedessä. Paloin, vaikka tunsin luitani ympäröivän jään. Oloni oli sekava ja humaltunut, kehräys voimistui. Olin hetken kuvittelevani kehrääjön olevan Rey, ja yritin avata silmäni, mutta luomeni olivat raskaat enkä saanut niitä nostettua. Vaivuin epätoivoon kun ruumiini ei enään totellut minua. Myrkky valtasi koko ajan enemmän ja enemmän kehostani. Suuri epätoivo ja pelko valtasi mieleni. Olin kuullut kun Carl oli puhunut toisen lääkärin kanssa myrkyn vaikutuksista. Ne sanoivat että se voisi.. Halvaannuttaa minut ajan myötä. Ajatus pelotti minua, olin aina kavahtanut ajatusta halvaantumisesta. Mitä jos halvaannun? Jos myrkky tappaa hermosolujani ja ruumiini lakkaa tottelemasta minua? Ei, niin ei saisi tapahtua. Yritin saada kontrollin vartalooni. Tuloksetta. Koitin liikuttaa sormiani, mutta tuntuu kuin ne olisi leikattu irti. Hätäännyin ja ajatukseni menivät ristiin, mutta sitten muistin Reyn. "En saa halvaantua nyt.. Rey tarvitsee minua.." Vedin syvään henkeä ja kokosin mieleni. Rauhoitin itseni ja ajatukset kirkaustuivat. Aloin rauhallisesti avata silmiäni, parin yrityksen jälkeen sain ne auki ja aloin vähitellen saada kontrollini takaisin. En aikonut luovuttaa. Ei. Se ei kuulunut suunnitelmiini. Olin päättänyt että pelastan Reyn. Hinnalla millä hyvänsä. Tunsin kuinka veri virtasi suonissani kuumana. Myrkky velloi sisälläni ja sai vereni kiehumaan. Olin tulessa sisältä, mutta tunsi jäätävän tuulen kasvoissani. Nousin seisomaan, ja hengitin raskaasti. Tunsin kuinka polttava hiki valui otsastani, jäätyen hetken päästä. "Oletko valmis?" Kuulin Ritmon puhuvan takanani. Nyökkäsin ja käännyin ympäri. Kaksi kaunista kissaa seisoi edessäni odottaen minua. Kävelin heidän luoksensa ja lähdimme liikkeelle. Kuljimme vuorilla, jossa myrskysi ja kylmä kietoi minut syleilyynsä. Kun olimme päässeet pos vuorien rinteiltä lumentulo alkoi vähitellen laantua ja loppui kokonaan. Pysähdyimme levähtämään, kun olimme kulkeneen kymmenisen kilometriä. Olin varma, että minua väsyttäisi ja olisin puhki. Mutta jostain kumman syystä minua ei väsyttänyt yhtään, päinvastoi. Tunsin elämän huokuvan itsestäni. Tuntui kuin olisin kuulunut tänne. En ollut koskaan ennen tuntenut niin. Edes kylmyys ei haitannut minua, en ole koskaan oikeastaan ollutkaan kauhea lämpimän ystävä. Hengitin raikasta ilmaa keuhkoihini, se sai minut niin elolliseksi. Hetken aikaa levättyämme, ja Ritmon paikantaessa olinpaikkaamme jatkoimme matkaa. Tunnit kuluivat, kilometrit taittuivat. Huomasin, että aloimme vähitellen saapua päämääräämme. Ritmo ja Sadibura kävivät entistä varoivaisemmiksi ja valppaammiksi. Heidän silmänsä tuntuivat huomaamaan jokaisen liikkeen. Olimme taas levähtämässä, kunnes se tapahtui. Ritmo hyppäsi ylös ja pyysi minut taaksensa. Hän ja Sadibura asettuivat eteeni ja katsoivat kivettyneinä eteensä muristen vaimeasti, mutta uhkaavasta. Seuraavaksi kaikki tapahtui nopeasti. Pimeydestä hyökkäsi kimppuumme kaksi valtavaa olentoa. Ne löivät Ritmon ja Sadiburan maahan. He eivät voineet mitenkään taistella vastaan. Hyökkääjät olivat liian ylivoimaisia. Sitten tunsin suuren kivun selässäni ja kaaduttuani maahan kaikki pimeni..