Kirjoitukset

Huone

riippukeinu, 25.01.2010 18:17
Katsottu 1642 kertaa

Olen väsynyt. Minä nukun, vaikka en saa unta. Yritän nukkua väsymystäni pois, mutta se on minussa kiinni niin tiukasti, ettei se irtoa millään. Se on kuin tatuointi, jota ei saa pois. Makaan sängyssä silmät suljettuina, näen unta, mutten nuku. Uni ei ole unta, se on toinen maailma, jossa minä tapan, jossa minut tapetaan, silvotaan palasiksi. Palasia, niitä minä olen. Minut on rikottu pieniksi sirpaleiksi, joista osa on muuttunut ympäri huonetta levinneeksi pölyksi. Ne ovat epäsopivia - minua ei voi kasata ehjäksi. Ne lojuvat huoneen lattialla odottamassa, että joku keräisi ne ja heittäisi roskakoriin. Vaikka olenkin huoneessa, se ei ole minun huoneeni. Vai onko? En enää tiedä. En tunne sitä omakseni, en ole siellä siksi, koska haluan olla. Olen siellä siksi, koska minun on pakko. Minä en pääse sieltä pois, minä en voi kävellä, sirpaleet eivät kävele. Minulla ei ole käsirautoja, mutta minut on kahlittu paikalleni. Välillä minä voin liikkua. Välillä minä kävelen ympäri huonetta, jossa minun on pakko olla, mutta minulla ei ole tarpeeksi energiaa tehdä mitään muuta. En jaksa virittää kitaraani, sen soinnut kuulostavat kamalalta ja saavat minut ärsyyntymään. Se on epävireessä, aivan kuin minäkin, mutta minusta ei ole virittämään sitä, se tarvitsee jonkun toisen, joka saa sen soimaan puhtaasti, oikein. Minä en pysty näppäilemään sen lähes katkenneita kieliä. Minä en jaksa kytkeä sitä kiinni vahvistimeen ja antaa sen soida. Puhun itselleni pääni sisällä, joskus kuiskaan sanoja ilmaan. Ne haihtuvat, ennen kuin kukaan ehtii napata ne kiinni, ennen kuin kukaan ehtii kuulla ne. Itse asiassa minä en puhu itselleni - minä puhun sille, joka on minun kaltaiseni, mutta joka ei ole minä. Hän elää minun ruumiissani, hänellä on minun sieluni, mutta hän ei ole minä. Vakuutan hänelle: Jaksa vielä tämä päivä, älä anna periksi, mutta hän ei enää jaksa uskoa siihen. Me emme jaksa uskoa siihen. Minä pelkään. Pelkään sitä maailmaa, joka on teljetyn oven ulkopuolella ja jonka näen huoneeni ikkunasta. Joskus istun sen edessä ja katson ulos. Vaikka ikkuna on pieni ja likainen, näen kaiken. Näen, kuinka ihmiset kiiruhtavat ohi, kukaan ei katso minuun, koska kukaan ei näe minua. Huoneeni sijaitsee keskellä vilkasta katua, mutta kukaan ei tiedä sen olemassaolosta. Se on näkymätön heille, sitä ei ole olemassa. Kukaan ei saakaan nähdä sitä. Kenenkään ei tarvitse nähdä sitä rumuutta ja kauheutta, sitä hulluutta, joka huoneeseen piiloutuu. Vaikka huone ei ole minun, se ei ole heidänkään, sillä he ovat sokeita. Huudan, mutta kurkustani ei lähde ääntä. Saan aikaiseksi vain pientä pihinää, jota kukaan ei kuule. Olen raivoissani, turhautunut, vihaan tätä huonetta, vihaan itseäni, vihaan sitä, että olen minä. Vihaan sitä pientä ja likaista ikkunaa, josta näen vihaamani kadun ja ihmiset. Minä haluan huutaa, purkaa kiukkuni, mutta ääneni on kuihtunut pois. Minä luon vain kuiskauksia, jotka voisivat tunkeutua heidän mieliinsä, mutta eivät tee sitä. Minä haluaisin piinata heitä, mutta se ei onnistu. Joskus hän käy luonani. Hänellä ei ole kasvoja, sillä hän elää vain pääni sisällä. Hän ei tarvitse kasvoja. Kun hän pitää minusta kiinni, tunnen itseni vahvemmaksi. Hän kannattelee minua pystyssä, katsoo, etten astu nauloihin, vahtii minua kuin pientä lasta. Kun tunnen hänen kätensä ihollani, minä olen jotain enemmän, olen joku, joka pystyy mihin vain. Kun hän silittää hiuksiani, hän tekee sen rauhallisesti, silloin rentoudun ja nojaan häneen. Kun makaamme yhdessä sängyllä, kuuntelen hänen hengitystään silmät suljettuina. Hän antaa minulle suukon ennen kuin nukahdan. Ja kun aamulla herään, olen taas yksin. Häntä ei ole olemassa. Mutta hän pitää minut elossa. Tartun kitaraani. En viritä sitä, mutta kytken sen vahvistimeen. Napsautan vahvistimen päälle ja säädän särösoinnut. Minä en halua puhtaita sointuja, haluan niiden olevan säröisiä, tässä huoneessa soinnutkaan eivät voi olla puhtaita. Oikeastaan on väärin kutsua epävireessä olevan kitaran sointuja puhtaiksi, mutta en välitä siitä, koska minä soitan. Soitto kuulostaa kauhealta, mutta kuulostakoon, minä en välitä. Säädän ääntä kovemmalle, kunnes korviini alkaa sattua. Soitan kovemmin, sormiani särkee, en välitä, kaikki on hyvin, kun sormeni vilistävät kielillä, kaikki on hyvin, hoen mielessäni, kaikki on hyvin, hoen, kunnes en enää jaksa soittaa. Katson jälleen ulos ikkunasta. Näen ihmisiä, jotka eivät huomaa minua, eivät huomaisi vaikka huutaisin. Tiedän heidän elämäntarinansa, mutta he eivät tiedä minun. Minä tiedän heidän nimensä, mutta he eivät ole kuulleetkaan minusta. Kukaan ei ole koskaan katsonut minua. Hädin tuskin muistan, miltä silmät näyttävät. Mutta tällä kerralla joku katsoo tännepäin. Joku katsoo suoraan minuun. Joku näkee ikkunani lävitse, näkee huoneeni, näkee kaiken. Hän näkee salaisuuteni, piilotetut totuudet, elämäni, kaiken. Kauhistun. Näen hänen silmänsä, hämärässä laajentuneet pupillit. Jalkani ovat pettää alta. Peräännyn huoneeni seinää vasten, pyydän, alan hokea kuin mantraa, älä katso tänne älä katso typerys, älä katso et sinä tätä halua nähdä älä katso minuun... Ja hän kääntää katseensa pois. Huomaan taas olevani yksin huoneessa, jonka ovi on teljetty.

Kommentit