Kirjoitukset

Katkelma filosofista lätinää (kirjan alkutekstejä)

Paradoksi, 26.01.2010 16:41
Katsottu 1478 kertaa

PROLOGI Olen törmännyt elämäni aikana hyvin monipuoliseen joukkoon ihmistyyppejä. Osa heistä on olleet työkavereita, osa miesystäviä, osa kavereita ja osa vain sivuosaa esittäviä tuttavia, tai kuulopuheen perusteella profiloituja tuttavien tuttavia. Tietenkin läheisimmin olen päässyt seuraamaan ihmislajia nimeltä mies ja miehisyys, joka on esittänyt vahvaa osaa elämässäni, ja jota en ole käsittänyt silloin, enkä täysin käsitä vieläkään. Kavalkadiin on päässyt erä luusereita, patologisia valehtelijoita ja alkoholisteja, mukaan lukien narkomaanit ja mielenterveyshäiriöiset narsistit. Pitkiä suhteita minulla ei ole ollut, johtuen ilmeisesti omasta vaikeasta läheisriippuvuudestani, kyvystäni imeä puoleeni häiriintyneitä itseensä tyytymättömiä, tai liiankin tyytyväisiä ihmisiä ja osasyynä on ollut mahdollisesti myös aina niin parjattu lapsuus jota koitan käsitellä edelleen irrallisena kokonaisuutena elämäni jatkumossa. Ehkä minussa on myös Jeesuksen vikaa. Kuvittelen olevani kaiken voittava messias, joka parantaa sairaat ja jota kaikki rakastaa kunnes he ymmärtävät minunkin olevan vain ihminen ja orjantappurakruunun olevan vain henkinen vanne, joka kaiken jälkeen on alkanut kiristää ohimoitani päivä päivältä kireämmin. Tietenkin tämä jumalallinen minäni on vain harhaluulo. Alitajuinen kuvitelma siitä, että kaikissa ihmisissä piilee ripaus hyvää ja oikeilla otteilla ja vankkumattomalla rakkaudella ja ymmärryksellä tuo hyvyys saadaan paskasta kuin paskasta itämään sievinä taimina kohti auringonvaloa. Onneksi aika on armoton ja opettaa myös minunlaisilleni maailmanparantajille aimo annoksen realismia jokaisena jumalattomana päivänä. Eräs lapsena traumatisoitunut kunnan duunari on malliesimerkki ihmisestä, jolle pitäisi antaa lähestymiskielto jokaiseen vähintään kerran minuutissa happea sisäänsä vetävään elävään olentoon. Jos traumat on liian syvällä sielun pohjattomassa mustassa -aukossa ja tämän ihmisen irvikuvan oma minuus ehtinyt katoamaan jo teini-iän kynnyksellä, ei tuloksena voi olla muuta kuin kasa paskaa, jossa ei idä edes ohran jyvät. Tällainen ihmismalli osaa ulkopuolisille näyttää tiettyyn rajaan montakin muka positiivista puolta itsestään. Hän on pikkutarkka (koittaen näin hallita pirstaloitunutta elämäänsä, mutta epäonnistuen siinä täydellisesti) hän on ystävällinen ja auttavainen, mutta samalla kerää sisäänsä kilo tolkulla katkeruutta, koska ei tunne saavansa vastalahjaksi yhtä paljon hyvää, kuin ympärilleen antaa. Hän on epäluuloinen ja uskoo koko maailman olevan itseään vastaan. Hänellä usko ihmisten pahuuteen on niin syvällä, että lopulta hän luo pahoja aikeita, katseita ja ajatuksia toisen ihmisen päähän vaikka väkisin. Hänelle ei voi olla hyvä, koska hyvyys on ehdottomasti merkki jostain kavalasta julmuudesta joka odottaa nurkan takana vain oikeaa hetkeä syöstä hänet pimeyteen. Ehkäpä hän avaa silmänsä aamulla, kääntää kylkeä ja jää katselemaan ikkunan suurikuvioista verhoa luoden ajatuksissaan siihen uusia kuvia ja merkityksiä. Ehkäpä suuret kukkakuviot muuntuvat kasvoiksi, jotka ilkkuvat hänelle toistellen asioita joita hän häpeää, joita ei halunnut koskaan tapahtuvan, mutta joihin ei ole voinut vaikuttaa. Tuo epävarmuus väistämättä tuo verhojen kuvioihin myös kasvoja, joita hän rakastaa ja joiden epätoivoisesti haluaisi antavan vastarakkautta, ymmärtävän hänen tuskansa ja voimattomuutensa itseensä päin kääntyneen hulluuden viidakossa. Tuo viidakko on armoton osoitus säälimättömästä luonnosta, jota ei voi voittaa kuin paatuneimmat ja vahvimmat yksilöt terävien veisten, pullistelevien lihasten ja varjoakin nopeampien refleksien ansiosta. -Älä pysähdy, tai peto saa sinut kiinni! Tämä nyt on psykologista höpinää. En voi tietää mitä verhojen kuvioissa on tai ei ole, enkä edes halua tietää, koska tällöin huolestuisin itsestäni ja omasta pirstoutuneesta minuudestani. En halua peilata ajatuksiani ympärilläni olevista kuvioista, koska silloin maailma saisi uudet värit ja tarkoituksen kokonaan. Totuus on kuitenkin se, että lapsuuden traumat ynnättynä aikuisiän pettymyksiin on vaarallinen cocktail. Siitä voi joko seurata kilometri kaupalla filosofista soopaa, tai veritippoja keittiön työtasolle sille lasketusta murha-aseesta. Joskus tuo ase voi olla jopa KIELI! Pahin ase kaikista. Varmasti eniten elollisia olentoja tappanut väline. Mieli on ihmisen tärkein työväline ja se on syytä pitää terävänä. Ilman mieltä ei edes kielestä ole apua. Sääli on sairautta, sanotaan, mutta miksi sitä sitten tietoisesti, tai alitajuisesti kerjätään niin paljon? Tämäkin mies oli kokenut rankan lapsuuden, jota käytti häikäilemättä hyväkseen selitellessään ailahtelevaa mielenlaatuaan. Hän oli pienenä poikana saanut nähdä perheväkivallan, laiminlyönnit vanhempiensa avioeron ja äitinsä rappion. Pikkusiskoaan hän hoiti kuin omaa lastaan, syötti, juotti maidot ja puki vaatteet päälle. Syvässä nietoksessa hän veti siskorukan pulkalla hoitoon mummolaan ja koulusta päästyään haki lapsukaisen kotiin hoitaakseen tätä siihen asti, kun äiti palasi työn uuvuttamana kotiin nukkumaan. Ehkäpä tämä osaltaan selittää sen, miksi vain pikkusiskosta kasvoi tässä perheessä ihminen, ehkäpä sisäisesti raadeltu sellainen, mutta kuitenkin elämänlangat säilyttänyt ja tulevaisuudestaan edelleen kiinni pitävä luomakunnan kansalainen. Hän oli ainoa, joka perheessä sai rakkautta ja huolenpitoa? En ymmärrä missä perheen vanhin lapsi oli? Harmittaa etten koskaan kysynyt. Ehkäpä hän teki jo siinä vaiheessa omaa tuhoaan kiristäen hirttosilmukkaa jotta voisi höllentää sitä taas. Vanhin lapsista onnistui tiettyyn rajaan asti elämään ihmisen elämän. Hankkimaan kunnollisen työpaikan, perheen ja toimeentulon, mutta ennen kuin mittari näytti kolmeakymmentä, hän oli onnistunut juomaan avioliittonsa ja myynyt itsensä naisia pieksevälle juopolle joka imi muutamassa vuodessa itselleen huomattavan summan rahaa käyttämällä aseenaan sääliä ja raudan lujia nyrkkejään. Kun tyttöparka viimeisillä itsetunnon rippeillään sai riuhtaistua itsensä irti, vei loput rahat toinen toistaan juopommat, itserakkaat naistenhakkaajat, niin, ettei naisella ollut enää jäljellä muuta kuin kuoret ja liuta ihmisiä jotka olisivat olleet valmiita saattamaan hänet hautaan. Niin vei viina ja miehet naiselta kaiken. Elämän jota monet havittelee, lapset joista nuorimman tapaamisoikeuden määrittelee oikeus ja terveyden, koska ikinä viina ja terve ruumis eivät ole mahtuneet saman ihmisen elämään. Tämä viinaanmenevä kunnan duunari yrittää sitten tänä päivänä pallotella näiden kahden välillä. Hän haluaa säilyttää työn, asunnon ja elämän. On nykyisellään alkanut ottamaan vastuuta jopa aviottomasta pojastaan, jota ei ennen lapsen aikuisikää edes tavannut. Hänellä on auto, puhtaat vaatteet ja ajeltu leuka. Mutta tämän kaiken ulkoisen habituksen alla on pieni yksinäinen poika joka edelleen vetää pikkusiskoaan pulkalla hangessa pakkasilman kiristäessä kasvojen ihoa, hengityksen höyrytessä kohti tähtitaivasta ja pelon kuristaessa kurkkua. Hän ei pysty rakastamaan, eikä ottamaan rakkautta vastaan. Hän kieriskelee itsesäälissä katsellen verhojen ilkkuviksi kasvoiksi muuttuvia viivoja. Hän käärii sätkän ymmärtäen, että keuhkosyöpä on ehkä nopein reitti pois tästä jumalan hylkäämästä maailmasta, koska itse hänellä ei ole kanttia sitä jättää. Mutta niin säälittävältä kuin tämä kaikki kuulostaa, on suorastaan julmaa se voima, jolla hän voi syöstä ihmiset pohjattomaan kaivoon, koska sääli on herännyt ja auttamisenhalu sumentanut ihmisten päät. Rakkaus ja sääli Ei, ei koskaan. Se ei tuo mukanaan muuta kuin tuskaa. Perheissä on aina ollut se kummallinen jatkumo. Samoissa olosuhteissa ja saman kasvatuksen alaisena meistä kasvaa yksilöitä jotka ajattelemme elämämme omana kokonaisuutena, koemme tapahtumat omien elämänkaariemme kautta ja otamme siitä irti itsellemme sopivat palaset. Jokaisen lapsuus on sarja tapahtumaketjuja, joista jotkut on hyviä ja jotkut pahoja. Tietenkin myös geenien yhteentörmäys ja luonnollinen erilaisuus tuo oman haasteensa siihen, miten me näemme elämämme aikuisina, mitkä tapahtumat otamme voimavaroina ja mitkä taasen vaikuttavat tuhoisasti tulevaisuuden päätöksiin. Vaikka meidät laitettaisiin lasikoppiin ja kasvatus ja muistot imeytyisi aivoihimme samalta ääniraidalta, aina joku jää jostain paitsi, joku tuntee saaneensa liikaa ja joku kokee olleensa niin harmaa ja lattea, ettei häntä edes muistettaisi testamentissa jos syntymätodistus ei todistaisi hänen olemassaoloaan. Meillä kaikilla on ristimme, mutta jotkut kantavat sen ristin tyylikkäästi, jotkut sisukkaasti ja jotkut taas murtuvat unohtaen matkan ajatellessaan vain taakkaa ja määränpäätä. Näin ollen voisimme jakaa tämänkin perheen näihin kolmeen ihmislajiin. Kunnan duunarin laittaisin kategoriaan harmaa ja lattea puurtaja, ei tarpeeksi sisukas tekemään asialle mitään, mutta silti tarpeeksi sisuuntunut syyttääkseen koko maailmaa ristinsä raskaudesta. Hänellä ei ole voimia heittää taakkaansa pois. Eikö kukaan koskaan ole kertonut, että joskus on oikein luovuttaa? Ettei kaikkea tarvitse jaksaa kantaa yksin, vaan voi pyytää myös apua? Mutta kunnan duunari ei ole ainoa ihmislaji, joka kulkee hattu kourassa ja pää painuksissa vastaanottamaan lähestymiskieltoa koskien koko maailmaa. On olemassa myös patologisia valehtelijoita. Tätä ihmislajia liikkuu ympärillämme hälyttävän paljon, mutta tarkkaa lukumäärää on vaikea laskea johtuen siitä, että he todennäköisesti valehtelisivat jos joku kysyisi asiaa heiltä suoraan. - Teemme juuri tutkimusta koskien kansalaisten mielenterveysongelmia. Minkälaisia mielenterveydellisiä kompastuskiviä teidän elämässänne on? - Anteeksi. En ymmärrä kysymystä. En ole opiskellut käyttäytymistieteitä enkä psykologiaa, mutta elämänkokemukseni mahdollistaisi minulle silti aiheesta maisterin paperit. Itse asiassa minua on pyydetty luennoimaan asiasta ensi sunnuntaina ylioppilastalolle, mutta en tiedä estääkö pääsyni äitini äkillinen sairauskohtaus joka vaatii sairaalahoitoa. Olen tutustunut aiheeseen ja hengenahdistuksen ja näköhäiriöt on voinut aiheuttaa hyvin mahdollisesti lievä keuhkotulppa, uskoisin erikoislääkärin vahvistavan diagnoosini tänään, kunhan saan kyydin sairaalalle. Olen syvästi masentunut tapahtuneen johdosta. Näin ollen tutkimuksen suorittaja todennäköisesti häipyisi paikalta hämmentyneenä, suoltaen anteeksipyyntöjä mennessään, eikä ymmärtäisi vielä seuraavallakaan viikolla mikä häneen iski. Häneen iski valhe. Suunniteltu ryöppy paskaa käärittynä suloiseen yritykseen sekoittaa kysyjän pää liudalla asiaan kuulumattomia argumentteja. Patologiset valehtelijat elävät valheen syvissä joissa. Heidän elämänsä on niin latteaa, ettei siitä tule elämisen arvoista ilman vesivärejä ja tuhteja siveltimen vetoja. Heille jokainen toisen kokema tapahtuma on mahdollisuus tehdä omasta elämästä taas asteen mielenkiintoisempaa ja kadehdittavampaa. Vain elämänkokemus ja sen tavaton raadollisuus kasvattaa ihmisestä sellaisen, joka tunnistaa elämäntapavalehtelija ihmisvirrasta. Joskus paatuneinkin ihmistuntija tulee höynäytetyksi, mutta pidemmän tuttavuuden ollessa kyseessä ei valehtelija pääse heiltä karkuun. Tämä ihmistuntemus tarvitsee kuitenkin paljon päähän iskettyjä seiniä, rekkalasteittain nieltyä paskaa ja betonilla kovetetun sydämen. Helpommalla elämässään päässeet ihmiset eivät tule tunnistamaan valehtelevaa ihmisrotua koskaan, tai sitten totuus iskee heihin kuin juna tasoristeyksessä puomin jäätyä auki. Miten sitten tunnistaa ihminen, jonka elämä on koottu sieltä täältä poimituista sirpaleista? Miten löytää tuon palapelin keskeltä edes yksi totuuden hiukkanen, jonka ympärille voisi rakentaa oikeaa käsitystä tämän ihmisen luonteesta ja menneisyydestä? Vastaus on yksinkertainen. Tunnistaa voit, ymmärtää et. Totuutta tuskin saa tietää kukaan koskaan, mutta tällainen ihmislaji ei muutenkaan ansaitse sijaa tässä maailmankaikkeudessa, joten heidän sirpaleensa voi lakaista huoletta maton alle ja polttaa sen jälkeen koko talon. (pieni katkelma, oikeastaan kirjan prologi joka johdattaa kirjan teemaan...ihmiskohtaloihin)

Kommentit