Kirjoitukset

Through the Looking-Glass: Luku 1

Lumikki, 03.04.2010 1:19
Katsottu 1362 kertaa

Minun mummini ja pappani asuivat varsin pienikokoisessa talossa, joka, jos en väärin muista, oli alkujaan vain huvilakäytössä. Talo sijaitsee mäen päällä, ja mäki viettää alas järven rantaan. Järvi on jäässä. Huvilan ovikello muistuttaa enemmän valokatkaisijaa, ja koska isovanhempani eivät enää ole nuoria, oven avaamiseen kuluu aina hetki. Hengitykseni höyryää. Mummini avaa oven ja päästää minut sisään. Kuorin ulkovaateet yltäni ja jätän kengät eteiseen. Mummini kapuaa lyhyitä portaita varsin kömpelön näköisesti, ja minä seuraan häntä. Hän käy makuuhuoneessa ja tulee takaisin mukanaan jonkinlainen medaljonki. "Löysin tämän erään vanhan korurasian pohjalta, ja arvelin, että saattaisit pitää siitä. Tulit niin lyhyellä varoitusajalla etten ehtinyt paketoida sitä", hän selittää. "Ei se mitään, minähän en ole koskaan pahemmin arvostanut lahjapapereita", minä mutisen ja tutkailen medaljonkia. Siinä on pieni vipu sivussa, huomaan, ja kun siitä painaa, medaljonki aukeaa, ja se paljastuukin taskupeiliksi. "Onko tämä hopeaa?" minä kysäisen. "Uskoisin niin", mummini vastaa. Minä kurtistan kulmiani ja totean: "Sitten minun täytyy pitää tästä hyvää huolta... Tämä on varmaan ollut kallis." Kävelemme alakertaan ja olohuoneeseen, minä hypistelen medaljonkia, ja kiljaisen, kun yllättäen toinen peileistä irtoaa paikaltaan. "Se meni rikki!" minä vinkaisen, ja tuijotan medaljonkia järkyttyneenä. Sitten tajuan, että peilin saa liu'utettua paikoilleen. "Ei, kun, ei mennytkään." Mummini muljauttaa silmiään vähän. Pujotan medaljongin paitani alle. Päivä kuluu nopeasti, ehdin jo unohtaa medaljongin olemassaolon. Mutta koko ajan mieleni laitamia kaihertaa tietoisuus taitellusta paperista jonka näin, ilmeisesti piilotettuna, irtoavan peilin taakse. Pian kotiin päästyäni yllätän itseni hypistelemästä medaljonkia. Otan sen esiin paitani alta ja irrotan peilin. Taittelen paperinpalan auki. Paperi on kellastunutta, ja teksti paperilla on kirjoitettu arkaistisella käsialalla. "Nämä sanat saattavat sinut matkaan", minä mutisen, sillä niin paperissa lukee. Käännän paperin ympäri. "...Agor adwy..?" Tällä kertaa sanoissa ei ole päätä eikä häntää -- onpas. En tiedä miksi, miten se on mahdollista, mutta jotenkin ymmärrän mitä paperilla lukee vaikken tunnistakaan sanoja. "Avaa portti?" "Kyllä minä ymmärrän että olet väärässä." Jähmetyn kuullessani sanat. Pälyilen ympärilleni. Painan käteni seinää vasten. Tuijotan sitä hetken. "... Ei voi olla..." Ryntään eteiseen ja tartun ensimmäisiin kenkiin joihin käteni sattuu osumaan. Ne lakkaavat haipumasta ja palaavat entiselleen. Mutta eteisen seinät haipuvat, asuntoni ulko-ovi katoaa, ja sen lävitse saatan nähdä käytävän, jonka seinillä on kynttilänkannattimia. Jalkani uppoavat pehmeään mattoon. "... Muurinne eivät tule estämään tätä! Hirmumyrsky saapuu mereltä ja sen jälkeen tätä kaupunkia ei enää löydy maailmankartalta!" Käännän katseeni kohti hätääntyneen äänen lähdettä. Ääni tulee muutaman metrin päässä olevasta huoneesta. Viimeisetkin heijastukset aikaisemmasta sijainnistani haipuvat pikkuhiljaa pois. "Kuules nyt. Jos saan kuulla että olet paljastanut hullunhoureesi jollekulle, löydät velhonkaulasi silmukasta!” kuulen syvän, kenties joskus vaikuttavan äänen sanovan väheksyvään sävyyn. Nyt se kuulostaa vain särkyneeltä, mutta ymmärrän viestin ja juoksen käytävää pitkin karkuun pelastaakseni ei-velhokaulani silmukalta. Käännyn kulmasta, juoksin edelleen ja käännyin jälleen ja totesin olevani vastakkain kahden liinavaatteita kantavan palvelustytön kanssa. He katsoivat farkkujani ja toppiani avoimen hämmästyneinä mutta jatkoivat ohitseni mitään sanomatta. Heidän kääntyessään kulmasta kuulin nuoremman kysyvän toiselta: "Oliko hän taas yksi Prinssin vieraista?" Perään kuului älähdys josta päättelin tytön saaneen korvatillikan. Tuijotin heidän peräänsä vähän aikaa jonka jälkeen kohautin olkiani ja haukottelin. Taisi olla nukkumaanmenoaika. Mietin missä voisin nukkua ja avasin käytävän päässä oikealla olevan oven. Varmistin oviaukossa seisten että huone oli tyhjä, sitten pujahdin sisään ja tutkailin ympäristöäni. Huoneessa oli mahonkipuinen sänky jonka päällä oli punainen päiväpeite. Lattialla oli matto, samaa punaista. Jopa seinät ja verhot olivat punaiset. 'Makuuhuone. Ei pelkästään nukkumista varten suunniteltu,' minä ajattelin jossain määrin levottomasti. Huoneessa oli tummapuinen pöytäkin mutten uskonut että se oli usein käytössä sillä sen päällä ei ollut mustetahroja tai kirjoitusvälineitä. Katsahdin itseäni huoneen nurkassa olevasta soikeanmuotoisesta kokovartalopeilistä jonka kehyksissä oli upeita kaiverruksia. Peilin pinta oli hieman sumea ja ikkunasta tulvivassa viileässä kuunvalossa näytin jopa melkein sievältä. Käännähdin kuitenkin ympäri katsomaan petiä jonka nurkissa oli kaiverruksin koristellut tolpat. Katossänky olisi saattanut olla sopivampi tähän huoneeseen mutta minusta olisi tuntunut kummalliselta nukkua sellaisessa joten olin vain tyytyväinen. Riisuuduin, vedin päiväpeiton sivuun ja pujahdin alusvaatteisillani viileiden vällyjen väliin. Sänky oli ihanan leveä ja tyynyjä oli viisi kappaletta, kaikki samaa ylellisen pehmeää kangasta. Peitto oli kuitenkin ohut (ettei sängyn tavallisille käyttäjille tulisi kuuma mitä lie milloinkin tekivätkin) joten vedin päiväpeitonkin päälleni (ja uskoin ja toivoin että sängyn petivaatteet vaihdettiin käytön jälkeen). Mylläsin sänkyä vähän aikaa kunnes nukahdin.

Kommentit