Kirjoitukset

Sateenvarjo

Suoviitta, 05.04.2010 22:52
Katsottu 1358 kertaa

Anna on nyt kuollut. Jumalat sanoivat minulle niin kun kysyin, miksei hän tullut aamiaiselle. Kysyin sitä koska Anna ei koskaan ollut myöhässä jos oli kysymys ruoasta. Minusta olisi ollut samantekevää, kävikö Anna aamiaisella vai ei, sillä hän oli jo valmiiksi vähän pyöreä. Hän ei olisi kuollut nälkään kuin afrikkalaiset lapset, vaikka olisi jättänyt syömättäkin. En kuitenkaan uskonut, että juuri ruoka tappoi Annan, vaikka minun olisi ehkä kannattanut. Se aamu oli muutenkin kamalan rasittava. Fysiikan kaksoistunti inhotti minua, enkä ollut tehnyt edes läksyjäni. Minusta koko läksyt olivat hyödyttömiä, aivan yhtä hyödyttömiä kuin koko fysiikkakin oli. Eivät kirjailijat tarvitse fysiikkaa mihinkään, eivät ainakaan ne, jotka kirjoittavat tarinoita rikoksista ja seikkailuista ja siitä, miten ystävyys muuttuu inhottavaksi, tai siitä kun vihamiehistä tulee rakastajia. Anna aina sanoi, että hänestä tulee sellainen kirjailija, enkä minä ikinä uskonut. Hän ei edes näyttänyt sellaiselta, jolle norjalaiset myöntävät palkinnon jolla ne nälkäiset lapset pitää eettisyyden nimissä ruokkia. Ei, hän näytti sellaiselta, jonka syliin vieressä istuva tuurijuoppo norjalainen oksentaa lentokoneessa, kun ollaan matkalla Thaimaan aurinkorannoilta Lontoon kautta Osloon. Leikin tämän mielikuvan kanssa koko fysiikan kaksoistunnin. Ehdin kirjoittaa norjalaisen lyhyen elämäkerran vihkooni, kunnes fysiikan jumala huomasi, etten kuunnellut hänen epäilemättä hienoa puhettaan molekyylien rakennekaavoista. Hän ei ollut kovin ystävällinen, sillä hän ei ollut sitä koskaan. Fysiikan jumalan ilme oli vakava ja hän pahoitteli kovasti ajattelemattomuuttaan ja huolehti siitä, miten jaksan koulussa vaikka olen aamulla saanut traagisia uutisia. Ilmoitin ilme värähtämättä pärjääväni ja taisin jopa hymyillä hänen ällistyksekseen. Fysiikan jumala palasi rakennekaavojen pariin ja minä jatkoin kirjoittamista. Aamu tuntui ihan tavalliselta niin kauan, kuin sitä saattoi aamuksi kutsua. Kävin oppitunneilla ja juttelin muutamille tutuilleni, jotka tuntuivat etäisemmiltä kuin ennen. En ymmärtänyt mikä heillä oli vialla, mutta myöhemmin he kertoivat vain surreensa Annaa niin kovasti. He varmasti pitivät minua tunteettomana paskiaisena, mutta ehkä he olivat oikeassa. Sinä aamuna en ikävöinyt enkä surrut Annaa tippaakaan, sillä minusta hän ei ollut kuollut. Päinvastoin, hän kärsi elämän kivuista sairasvuoteessa yläkerrassa, ja jumalat vain valehtelivat meille kaikille. Ei se olisi edes ensimmäinen kerta. Aamun vaihtuessa päiväksi alkoi sataa. Ihmiset olivat jo aiemmin kertoneet minulle, että kellotornista roikkui jotakin omituista jota ei siellä ennen ollut näkynyt, mutta vasta sateen sattuessa huomasin katsahtaa sinne. Ei sekään johtunut sateesta, vaan siitä punaisesta nesteestä, jota sadepisarat olivat huuhtoneet alas kellotornin norsunluunvalkoista kiviseinää pitkin. Minusta se näytti vereltä, mutta en ollut varma, olisiko minun pitänyt huolestua siitä ja kertoa jollekin jumalista. Heitä ei olisi kiinnostanut kuitenkaan, joten en viitsinyt vaivautua kertomaan koko asiasta. Olin likomärkä ja olisin halunnut mennä jo sisälle, mutta en malttanut olla katsomatta mitä kellotornista mahtoi löytyä. Menin muutaman kymmenen metrin päähän vanhasta rakennuksista ja yritin oikein katsomalla katsoa, mitä siellä oli. En saanut kunnolla selvää, sillä tornissa oli niin pimeää. Vain varjo erottui, ja jotain valkoista. Jos tahtoisi tietää, pitäisi käydä tornissa katsomassa. Ihmettelin, mikseivät jumalat olleet huomanneet mitään ja miksei kukaan ollut kertonut, vaikka kaikki alamaiset kyllä tiesivät, ettei tornissa ole kaikki kohdallaan. Sillä hetkellä tajusin jotakin hyvin tärkeää. Linnut olivat hiljaa ja sade piiskasi edelleen Valtakunnan kattoja. Pimeys oli laskeutunut maiden ylle ja paikassa, jossa kaikki polut olivat muuttuneet pieniksi puroiksi, oli mahdotonta astella kuivin jaloin. Meitä oli viisi: Jekyll, Rock-Rock, Ohio, Berry ja minä, ja me kaikki olimme jääneet jo kaksi kertaa kiinni yöllä hiiviskelystä, joka oli toki Valtakunnan sääntöjen mukaan hyvin kiellettyä ja erittäin rangaistava teko. Meillä oli mukanamme taskulamput, joiden valokiilat risteilivät mutaisen pihamaan halki ja saivat Berryn pelkäämään kiinnijäämistä hetki hetkeltä enemmän. Berry oli oikea jänishousu, eikä hän vihannut mitään niin paljon kuin seikkailuja ja vaaratilanteita – tai rakastanut! Hänen tummat kasvonsa kalpenivat, silmänsä vilkkuivat hermostuneena ja normaalisti alati naurava suu kapeni tiukaksi viivaksi ja leuka alkoi väpättää hänen ollessaan peloissaan ja hän oli sitä hyvin usein. En oikeastaan tiedä, miksi James Adrian Johnson-Wilsonia sanottiin Berryksi, mutta siksi me häntä aina kutsuimme ja niin oli hänen äitinsäkin tehnyt. Meidän kaikkien muiden lempinimillä oli takanaan joku kaikkien tietämä tarina ja suurin osa liittyi taustoihimme ja tapaamisiimme. Minä esimerkiksi, Lara, olin saanut nimen sukkamainosnaiselta, jolta kuulemma näytin. Kerran minut pysäytettiin kadulla ja minulta kysyttiin, miksi kuljin housuissa, vaikka minulla olisi hyvät sääretkin. Kysyin, mistä ihmeestä poika sen tiesi ja hän vastasi nähneensä ne ulkomainoskyltissä elokuvateatterin edessä. Siinä oli Lara-merkkisten nylonsukkahousujen mainos. Tämä amerikkalaistaustainen poika oli silloin ensimmäistä kesää kaupungissamme, sillä hän oli juuri muuttanut Ohiosta. Asuinpaikan mukaan kutsuinkin häntä aina Ohioksi ja kun saavuimme taas kouluun, tutustui Ohiokin vanhaan kaveriini Jekylliin. Jekyllin nimi on ollut Jekyll kolmannelta luokalta lähtien. Se johtuu, jonka hän oli tehnyt kirjaesitelmän Tohtori Jekyllistä ja herra Hydestä, ja siitä faktasta että hän on aina ollut sellainen tieteilijä ja aina keksimässä kaikenlaista kokeellista ja kyseenalaista. Yleensä hänen testinsä menivät hirvittävällä tavalla pieleen, kuten asiaan kuuluu. Sitten on vielä Rock-Rock, poika jolle jumalat joutuvat jatkuvasti huomauttelemaan puuttuvasta koulupuvusta ja järkyttävistä asusteista joita hän sen sijaan käyttää. Rock-Rockiin tutustuimme Manchesterin levykaupassa (joka on oikeasti meidän kaupungissamme, mutta jonka nimi on siitä huolimatta Manchesterin levykauppa) silloin, kun olimme kolmetoista, neljätoistavuotiaita. Hän oli levykaupassa kesätöissä, sillä hänen perheellään ei ollut juuri rahaa hänen opintojensa maksamiseen. Eipä sillä, että poika itse olisi ollut innostunut opiskelija, ehei, vaan hänen isänsä tahtoi kunnianhimoisena insinöörinä pojastaan samanlaisen. Rock-Rockin tavoitteena oli kuitenkin ryhtyä kitaristiksi ja lähteä kiertämään maailmaa jonkun kuuluisan bändin mukana. Valtakunta ei herännyt taskulamppujemme välkyntään, vaikka olimme (Berry varsinkin) aluksi pelänneet niin. Olimme kaikki märkiä kuin uitetut koirat saapuessamme raskaalle puuovelle, jonka lukko näytti olevan kuin murtovarkaan jäljiltä. “No katos perkelettä,” sanoi Rock-Rock, joka osoitti rikkinäistä metallilukkoa taskulampullaan. “Olis parempi olla jäämättä kiinni tästä, jätkät tai ne luulevat, et me särettiin toi.” “Mitä jos siellä on murtovaras?” Ohio heitti nauraen. Berry näytti minulta kauhuleffan jälkeen. “Kuka hullu murtautuu vanhaan kellotorniin sisäoppilaitoksen pihalla?” Jekyll kysyi aidosti kiinnostuneena. Ohio pyöräytti silmiään. “Jos siellä ois murtovaras, me opetettas sille pari pykälää Viidakon laista. Oli miten oli, helpottaa meidän työtä ihan pirusti,” Rock-Rock sanoi rystysiään naksautellen. Sitten hän tarttui rikkinäiseen ovenkahvaan ja työnsi tummuneen tammioven auki. Kellotornin sisus oli pelkkää pimeyttä. “Teidän jälkeenne, neidit,” hän sanoi ja virnisti. Kukaan muu ei edes hymyillyt. Lamppujen valokiilat lakaisivat pölyistä lattiaa, jolle oli myös tipahdellut tummanpunaista nestettä. “Ai täälläkö siat nykyään teurastetaan?” kysyi Rock-Rock naurahtaen. Berryä hermostutti, selvästi Rock-Rock otti asiat liian kevyesti hänen mielestään. “Entä jos täällä on oikeasti tapettu joku?” hän kysyi ääni väristen. Hän katsoi tummanpunaista, puulattiaan imeytynyttä läikkää inhon levitessä hänen kasvoilleen. “No ei ole,” Jekyll sanoi rauhoittavasti. “Ei se ole verta. Jos se on maalia?” Kohautin olkapäitäni epätietoisuuden merkiksi ja astelin kohti portaita, jotka kiersivät tornia ja johtivat tasanteelle, josta kelloa saattoi soittaa. Se oli ainoa paikka, josta mystisen esineen saattoi nähdä kunnolla. Kaikki seurasivat minua, kunnes Rock-Rock harppoi edelleni. Berry oli joukon hännillä, näyttäen kohta purskahtavan itkuun. Hän ei silti koskaan itkenyt. “Vau, jätkät,” kuului Rock-Rockin ensimmäinen kommentti hänen saapuessaan tasanteelle. Juoksin loput portaat ylös pimeässä (olin antanut taskulamppuni Jekyllille, joka oli hajottanut omansa) enkä tietenkään voinut olla kaatumatta. Onnistuttuani naarmuttamaan polveni, kompuroin portaiden yläpäähän vain mykistääkseni itseni silkasta yllätyksestä. Toiset näyttivät vähintään yhtä yllättyneiltä kuin minä, eikä se ollut ollenkaan ihme, sillä esine, jonka olin päivällä nähnyt pilkottavan kellotornista oli jotakin kierolla tavalla omituista: Sateenvarjo.

Kommentit