Kirjoitukset

Henkimaan Kruununperillinen

samoaja97, 07.04.2010 0:01
Katsottu 1729 kertaa

Noniin, tämä on ensimmäinen tarinani täällä. Saatan vielä muuttaa nimeä, mutta se saa nyt näin aluksi kulkea tällä otsikolla. Joten, olkaa hyvät: Henkimaan Kruununperillinen Luku 1 Oriin kaviot halkoivat vesilammikoita, joita syntyi yhä jatkuvassa rankkasateessa aina vain lisää. Ratsastaja oli pukeutunut mustaan, pitkään takkiin, ja kumartui vastatuulessa alemmas hevosen kaulalle. Hänellä oli kiire, todella kiire. Jos hän ei ehtisi ajoissa, maa menettäisi tulevan hallitsijansa heti tämän synnyttyä. Ratsastaja painoi jalkansa tiukasti ratsunsa kylkiin. Hevonen ampaisi kuin sähköiskun saaneena eteenpäin päätähuimaavaa vauhtia. Pian he olisivat perillä. Pääkaupungin Keisarinhovissa ilo oli ylimmillään. Prinssi oli syntynyt, maa sai Kruununperillisen. Juuri äidiksi tullut Keisarinna istui tyytyväisenä miehensä vieressä. Pieni poikalapsi nukkui hiljaa hänen sylissään. Vanhempia varjosti vain huoli siitä, kuinka kauan heidän poikansa saisi elää. Maata oli jo pitkään hallinnut väkisin Hatseha, KoiHerra, eikä kukaan tiennyt mistä hän oli tullut. Keisarikunnan oli onnistunut säilyä horjumattomana, mutta Hatsehan voima oli valtava. -Onko tämä ainoa keino? Keisari kysyi vaimoltaan. Hän ei oikeastaan ollut vielä Keisari, vaan tämän seuraaja. Keisarina toimi vielä hänen vanha isoisänsä. -Vaihtoehtoja ei todellakaan ole. Luota Arseniokseen, hän tietää mitä tekee, Keisarinna vastasi. Samassa huoneeseen törmäsi nuori ja hermostunut palvelustyttö. -Anteeksi, mutta hän on nyt tääl- tyttö änkytti kun joku työnsi hänet syrjään. -Väistä. Meillä on kiire, tulija tokaisi. Hän oli se sama mustatakkinen ratsastaja. -Arsenios. Tulithan sinä viimein, Keisarinna huokaisi helpottuneesti. -Tottakai. Minä tulen aina, Arsenios sanoi ja asteli lähemmäs. Hän kumartui Prinssin yläpuolelle. -Juuri kuten äitinsä. Ainakin vielä. Hän alkaa kuitenkin näyttää isältään vanhetessaan. Keisarinna naurahti pienesti ja ojensi lapsensa Arseniokselle. Tämä otti vauvan käsivarsilleen, mutta vilkaisi vieressään seisovaa keisaria. -Tahdotko hyvästellä poikasi? Tietenkin, mitä minä taas puhun, Arsenios tuhahti ja antoi prinssin vielä hetkeksi takaisin Keisarille. Tämä katsoi yhä nukkuvaa poikaansa tietämättä mitä sanoa. Lopulta hän hipaisi lapsen poskea ja kuiskasi: -Nähdään taas. Sitten hän luovutti prinssin uudelleen Arseniokselle, joka kääntyi saman tien lähteäkseen. Ovella hän kuitenkin pysähtyi ja kysyäisi: -Niin muuten, mikäs hänen nimensä on? Keisarinna näytti siltä kuin voisi hetkenä minä hyvänsä purskahtaa itkuun, mutta vastasi: -Lin. Hänen nimensä on Lin. Arsenios nyökkäsi, ja mitään sanomatta hän kääri pojan takkiina, avasi oven ja katosi ulos. Ulkona näytti vielä synkemmältä kuin äsken. Arsenios kiiruhti paikoillaan odottavan hevosensa luo. Musta ori korskahti hermostuneena, kun mies nousi sen selkään. Se haistoi, että omistajan mukana oli tällä kertaa jotain muutakin. -Kaikki on hyvin, Rautakavio, Arsenios tyynnytteli hevosta. -Meidän tehtävämme on nyt viedä Prinssi Lin turvaan Arsenios kehotti Rautakavion laukkaan. Heidän olisi para ehtiä tänä yönä perillekkin. Hatseha järjestäisi takuulla suuretsinnät heti, kun huomaisi Prinssin kadonneen. Poika liikahti pienesti. Arsenios vilkaisi häneen, ja näki kahden pisteliään, mustan silmän tuijottavan häntä tarkkaavaisena. -Jaha, sinä päätit siis herätä nyt. Sama se minulle on, kunhan et rupea itkemään. En ole kovin hyvä teidän lasten kanssa, Arsenios mutisi ja hymyili. Hän kohotti katseensa taivaalle huomattuaan sateen lakanneen. Muutama tähti tuikki pilvien välistä. -Kuin timantteja, Arsenios totesi. -Sehän sattui sopivasti. Linhän tarkoittaa jalokiveä. Lin itse ei välittänyt eikä ymmärtänyt tähdistä tuon taivaallista. Hän kääriytyi pienelle kerälle huopansa sisään, työnsi toisen käden sormet suuhunsa ja jatkoi uniaan. Arsenios maiskautti kerran huuliaan ja Rautakavio lähti taas liikkeelle. Matka Linh Hoaan, henkikaupunkiin, oli pitkä, eikä heillä ollut enää hetkeäkään hukattavana. Samaan aikaan miltei toisella puolella maata Koiherra Hatseha karjaisi raivoissaan. Keisari, tämän seuraaja ja Keisarinna oli saatu kiinni, mutta nuori Kruununprinssi oli päässyt pakoon. Pojan kadottaminen oli valtaisa takaisku. Huhuttiin näet, että koska prinssi oli isänsä puolelta keisarillistä sukua ja Keisarinna kuului täysin eri Klaaniin kuin aviomiehensä olisi jälkipolvella erikoisia kykyjä. Sitä, minkälaisia, Hatseha ei voinut käsittää. Mutta se selviäisi hänelle kyllä ennenmmin tai myöhemmin. -Herra, etsinnät ovat nyt alkaneet, muuan Hatsehan alainen sanoi ja kumarsi valtiaansa edessä. -Hyvä. Se, joka löytää prinssin, ilmoittaa siitä heti! -Anteeksi, kun kysyn tätä, Herra, alainen sanoi ja vilkaisi Hatsehaan varovasti. -Mutta entä jos ette löydäkkään prinssiä? -Älä sinä siitä huolehdi, Kokoro, Hatseha sanoi. -Tässä maassa ei ole paikkaa mistä minä en tiedä. Joten minne he voisivat mennä? "Sitä minäkin vähän ihmettelen. Jotenkin minusta vain tuntuu, että kaikki ei mene Herran suunnitelmien mukaan", Kokoro mietti kävellessään kohti salin suuria ovia. "Ja minusta tuntuu myös vahvasti siltä, että sitä ei kannata Herralle kertoa." Kokoro tarttui juuri ovien kahvoihin vetääkseen ne auki, kun ovet avattiin toiselta puolelta. -Kas! Huomenta, Kokoro! -Samoin. Huomenta, Koreya, Kokoro vastasi. -Oletko menossa Hatsehan puheille? -Kyllä vain. Eikä minulla ole Herralle kovin hyviä uutisia, Koyera madalsi ääntään niin että vain Kokoro kuuli. -Vaikuttaa nimittäin siltä että Kruununprinssi ei ole enää valtion rajojen sisäpuolella. Kokoro painoi päänsä. Hän oli taas kerran ollut oikeassa luulojensa suhteen. Se tosin ei ihmetyttänyt Kokoroa lainkaan. Hän tiesi kuuluvansa Klaaniin, jolla oli paljon näkijänkykyjä. -Onnea kertomiseen. Minä menen nukkumaan valvotun yön jälkeen, Kokoro sanoi ja lähti kävelemään omaa huonettaan kohti. Koreya jäi katsomaan tytön perään ja pudisti päätään harmistuneena. -Kunpa hän edes kutsuisi minua isäksi....... Arsenios katseli itseään ainakin kuusi kertaa korkeampaa muuria. Se oli osittain sortunut ja huonossa kunnossa, mutta pysyi silti pystyssä. Lin oli nukkunut miltei koko matkan, mutta nyt hän oli hereillä ja näytti ikään kuin kummastelevan vauhdin pysähtymistä. Hän ei ollut pitänyt minkäänmoista meteliä koko yönä. Se kummastutti hieman Arsenoista. Pojalla oli varmasti myös kamala nälkä ja kylmä, mutta hän ei päästänyt pienintäkään inahdusta. Arsenios ei ollut kertaakaan eläissään tavannut lasta joka pysyi näin kauan hiljaa. Rautakavio höristi korviaan ja hirnahti kuuluvasti. Arsenioskin terästi kuuloaan, ja havaitsi jonkun lähestyvän. Pian muurin tasaisimpaan kohtaan ilmestyi kiiltävään samuraihaarniskaan pukeutunut henkilö. - Tervehdys! Et ole vieläkään luopunut puvustasi, Rikuto! Arsenios huudahti. Seisoja näytti hätkähtävän pienesti, mutta huusi takaisin: -Hauska nähdä sinuakin, Arsenios! Et olekaan käynyt täällä pitkään aikaan! Näine sanoineen Rikutoksi kutsuttu henkilö katosi paikaltaan. Hetken kuluttua Arsenios saattoi erottaa kumean jyrinän, joka kuului selvästi muurin toiselta puolelta. Kivien väliset saumaukset halkeilivat ja muuri tuntui hajoavan kohta palasiksi. Sankka savupilvi ilmestyi kuin tyhjästä, ja se peitti Arsenioksen koko näköpiirin. Kohta savun seasta alkoi kuitenkin kuulua määrätietoisia ja hieman kolisevia askelita, ja pian Rikuto ilmestyi Rautakavion viereen kantaen himmeästi palavaa lyhtyä. -Joskus minusta tuntuu että he liioittelevat näitä turvatoimia.... hän jupisi. -Mutta ei neuvostoa voi syyttää, nyt kun Hatseha on vallassa. Asukkaitahan he vain haluavat suojella. Rikuto tarttui toisella kädellään Rautakavion ohjiin ja lähti opastamaan sitä ratsastijineen päivineen eteenpäin. Hän kohotti samalla lyhtyä jotta se valaisisi enemmän. -Mitäs sinä tällä kertaa oikein toimitat? Rikuto kysyi. -Kerron sitten kun olemme kaupungissa. Täällä on vielä liian vaarallista, Arsenios sanoi. Rikuto nyökkäsi. Arsenios oli tänään todella salamyhkäinen. Rikuto tunsi, että Arsenios piti ohjista kiinni vain yhdellä kädellä, mikä merkitsi sitä että hän kantoi jotain. Taas kerran Rikuto inhosi sokeuttaan. Oli turhauttavaa, kun ei pystynyt noteeraamaan asoita ennen kuin ne pitivät ääntä. Samassa Lin päästi ensimmäisen itkunsa koko matkan aikana. Rikuto käänsi päätään hölmistyneenä Arsenioksen suuntaan. -Sellainen juttu siis? Vaihtelua tänne kaivattiinkin, hän ivasi. -Varo sanojasi, Usagito, Arsenios naurahti. -Tällä kakaralla oli jo ennen syntymäänsää enenmmän arvovaltaa kuin sinulla tulee koskaan olemaan. Rikuto virnisti ja käänsi taas katseensa eteenpäin. Hän nopeutti askeleitaan. -Laitetaan sitten vauhtia, ettei hänen korkeutensa joudu enää odottamaan kovin kauaa, Rikuto vitsaili. Savun läpi paistoi jo muutama auringonsäde. Aamu oli siis valjennut. Rikuto heilautti muutaman kerran kättään saadakseen savun hälvenemään nopeammin. Edessä avautuva näky oli Arseniokselle joka kerta entistäkin mieluisampi. Vuorten takaa nouseva aurinko valaisi kirkkaasti marmorinvalkeat talot ja heijastui kimmaltaen joen pintaan. Kaupungin läpi kulkeva kivitie oli jo lakaistu puhtaaksi, ja Rautakavion askeleet kopsahtelivat sillä, kun he kulkivat kohti kaupungin keskellä olevaa temppeliä. Kotvasen kuluttua Rikuto pysäytti Rautakavion suuren, valkoiseksi maalatun portin eteen. Arsenios laskeutui alas hevosensa selästä, ja sekä hän että Rikuto riisuivat kenkänsä ennen temppelin alueelle astumista. Rakennus oli paljon suurempi kuin Arsenios muisti. Pihalla ei vielä näkynyt ketään, mutta kokemuksesta hän tiesi että paikka olisi pian kuin torikokouksen aikaan. Lin katseli kiinnostuneen oloisena ympärilleen niin paljon kuin kykeni. Arsenios virnisti pojalle ja kohotti tätä hieman että hän näkisi paremmin temppelin ja sen siistin, kauniin puutarhan. -No niin, Lin Keisarinpoika, hän sanoi. -Tervetuloa uuteen kotiisi! Luku 2 -Lin! Lin?! Joku huusi kirkkaasti. Lin raotti vähän toista silmäänsä. Aurinko paistoi taivaalta kuin viimeistä päivää, ja ilma oli tukahduttavan kuuma. Hän kierähti selälleen ja nousi seisomaan. Hetken kuluttua hänen luokseen riensi siistiin, mutta monimutkasesti valmistettuun asuun pukeutunut, Liniä itseään pari vuotta nuorempi tyttö. -Täällähän sinä olet, tyttö sanoi ja yritti töin tuskin näyttää vihaiselta. Lopulta hänen pyöreät kasvonsa sulivat leveään hymyyn, ja hän hyppäsi suoraan Linin kaulaan. -Hyvää 16-vuotispäivää! Tyttö kiljahti niin kovaa, että Linin tärykalvot olivat haljeta. Hän halasi kuitenkin tyttöä takasin, nosti hänet hieman ylös maasta ja pyörähti pari kertaa ympäri. -Kiitos vain, Wei, Lin naurahti ja taputti tyttöä päälaelle. -Ole vain hyvä. Tule nyt, Arsenios-sama on käymässä! -On vai? Saa nähdä mitä hän tänä vuonna on keksinyt. Näine sanoineen Lin lähti kulkemaan innoissaan edellä kävelevän Wein perässä. Hän katsoi tytön vakaata menoa hymyillen, mutta hänen katseensa kiinnittyi väkisinkin vasempaan, olka-ja kyynärpäästä pukuun kiinni sidottuun tyhjään hihaan. Wei oli päätynyt Linh Hoan temppeliin hieman erilaisista syistä kuin Lin. Hän oli kotoisin lännen peltomaalta, ja kuului pieneen, vähäomaisuuksiseen Klaaniin. Wei menetti vasemman kätensä tulipalossa muutama vuosi sitten, eikä hän enää kyennyt olemaan mukana talon töissä. Pitkän harkinnan jälkeen tytön perhe oli luovuttanut hänet juuri silloin niillä main kierreellelle Arseniokselle, joka oli tuonut hänet suorinta tietä Linh Hoaan. Lin oli omaksunut hänet saman tien pikkusiskon asemaan. He olivat erottamattomia. -Voi kun päästäisiin tänään taas muurien ulkopuolelle, Wei haaveili. -Viime kerrasta on niin kauan aikaa. Kolme vuotta? Lin hymähti myöntävästi. Heillä oli lupa oleilla missä vain temppelin alueella ja muualla kaupungissa, mutta muurin toiselle puolelle ilman asianmukaisia valvojia oli ankarasti kielletty. Joskus se tuntui Linistä ja vielä enemmän vilkkaasta ja seikkailunhaluisesta Weistä turhauttavalta. Mutta kaikkeen tottuu, sanotaan. -ketkäs sieltä saapuvatkaan? kaksikko kuuli äkkiä tutun äänen takaansa. Eikä aikaakaan, kun Arsenios oli jo kaapannut molemmat nuoret halaukseen. Wei kikatti, mutta Lin tunsi itsensä hieman noloksi. Arsenios oli muuttunut vuosien varrelle aina vain isällisemmäksi. Kulkiessaan paikasta toiseen hän vietti suurimman osan ajasta yksinään, joten lasten näkeminen oli Arseniokselle joka vuosi yhtä mieluista. Hän yritti päästä käymään Linin syntymäpäivänä Linh Hoassa joka vuosi, ja tähän mennessä se oli onnistunutkin hyvin. -Mitä me teemme tänään, Arsenios-sama? Wei kysyi ja roikkui tiukasti kiinni Arsenioksen kädessä. -Olin suunitellut, että menisimme käymään ulkona, Arsenios sanoi ja ravisti tytön irti itsestään. Wei kiljahti innoissaan ja ryhtyi hyppimään onnessaan Arsenioksen ja Linin ympärillä. Poika kokeili rauhoittaa häntä hieman, mutta tuloksetta. -Neuvoston ehtona tosin oli, että myös Rikuto tulee mukaan, Arsenios sanoi. -Tietenkin hän tulee, Lin sanoi. Toisin kuin Wei tai Arsenios, Rikuto kuului siihen joukkoon joka puhutteli häntä kunnioittavasti ja kohteli kuten keisarillista kuului. -Missä hän on? Wei kysyi. Hän ei sietänyt yleensäkään hetkenkään odottamista, ja nyt kun hänen hartain toiveensa oli täyttynyt, hän halusi että kaikki tapahtui heti. -Täältä tullaan, neiti pikkukirppu, Rikuto naurahti ja käveli polkua pitkin heitä kohti. -Eiköhän lähdetä sitten, Arsenios huokaisi. Hän lähti kulkemaan Rikuton kanssa etunenässä. Wei tarttui ainoalla kädellään Linin käteen. Hän saattoi tuntea, kuinka tyttö yhä tärisi innostuksesta, ja hymyillen hän tiukensi oma otettaan. Koreya istui työpöytänsä ääressä ja luki luultavasti tuhannetta kirjaa. Hän tutki jokaista sanaa keskittyneesti, ja yritti löytää niistä edes pienen vihjeen ongelmaansa. Taas kerran, tulos oli yhtä tyhjän kanssa, ja Koreya päätti luovuttaa kyseisen opuksen kanssa. "Miksi juuri Kokoro?" Koreya mietti ja painoi päänsä käsiään vasten turhautuneena. Monet lääkärit olivat yrittäneet auttaa hänen tytärtään, mutta mikään lääke ei tehonnut. Kuusitoista vuotta sitten, juuri kun tieto Kruununprinssin syntymästä oli kirinyt Hatsehan hoviin asti ja etsinnät oli laitettu käyntiin, Kokoro oli sairastunut. Siitä asti tyttö oli viettänyt suurimman osan ajastaan vuodepotilaana. Häntä kiusasivat monenlaiset pikkuvaivat, kuten kuume, oksennustaudit ja kova yskä, mutta ne eivät olleet se kaikkein suurin ongelma. Kokoro oli nimittäin lakannut vanhenemasta. Kaikki lääketiteen oppineet olivat jo luovuttaneet Kokoron suhteen, mutta Koreya yritti yhä itsepäisesti. Hän halusi lapsensa kasvavan, aikuistuvan, ja saavan onnellisen tulevaisuuden. Koreya nousi ja venytteli kankeita jäseniään. Tänään oli taas niitä päiviä, kun Kokoron ei tarvinnut maata sängyssään hievahtamatta ja odottaa kuumeen laskemista, joten tyttö oli lähtenyt ulos jaloittelemaan. Koreya antoi hänen olla. Kyllän Kokorokin kärsi tilanteestaan. Mies avasi ikkunan ja hengitti syvään. Sitten hän etsi toisen, vielä koskemattoman kirjan, avasi sen ensimmäisen sivun ja ryhtyi taas lukemaan. Toisin kuin Koreyalla, Linillä, Arseniokselle, Rikutolla ja Weillä ei ollut pienintäkään syytä huoleen. Arsenios opetti ja kertoi heille kaikkea luonnosta. Wei kuunteli joka sanan tarkkana kuin haukka, mutta Lin keskittyi vain puoliksi. Hän halusi mieluiten tutkia aluetta yksinään. Arsenios oli kuitekin kieltänyt sen heti aluksi, sillä he olivat kulkeneet Linh Hoan länsiportista, ja kävelleet koko aamupäivän. He olivat melkein vaarallisen lähellä Hatsehan aluetta. Ehkä juuri se veti Liniä puoleensa. Hän tunsi itsessään pientä kapinahenkeä sääntöjä kohtaan. Lin katsahti Arseniosta. Mies oli kääntynyt selin häneen, ja Lin oli nopea jaloistaan. Hän olisi pienessä hetkessä näköpiirin ulkopuolella. Niin hiljaa kuin pystyi, Lin nousi seisomaan kiven päältä, jota oli penkkinään käyttänyt, ja livahti nopeasti läheisen puurykelmän taakse. Kukaan ei ollut vieläkään huomannut mitään, ja Lin ihmettelikin sitä. Normaalisti Arsenios roikkui hänen niskassaan kiinni ja seurasi joka paikkaan koiran lailla. Lin kohautti olkiaan. Hän oli jo lähtenyt matkaan, joten miksi jättää se kesken? Muutamalla askeleella hän siirtyi äsken huomaamalleen metsätielle, ja lähti juoksemaan sitä pitkin niin kovaa kuin jaloistaan pääsi. Hetken kuluttua hän hidasti hieman ja nojasi viereiseen puuhun hengittääkseen syvään. Viimeöinen myrsky oli näemmä tehnyt täällä paljon suurempaa tuhoa kuin Linh Hoassa. Tie oli täynnä kaatuneita, massiivia puunrunkoja. Jos sellaisen alle jäisi, kuolisi saman tien. Samassa Lin oli kuulevinaan jotain. Hän kohottautui seisomaan suoraksi, ja tiiraili metsän pimentoon. Hän erotti jonkin matkan päässä lähenevän hahmon. Lin kyyristyi nopeasti pieneksi puun viereen. Hänen täytyi vain toivoa, että kyseessä ei olisi Hatsehan mies. Silloin metsän täytti toinenkin ääni: valtava rytinä. Lin huomasi kauhukseen, että kävelijän vieressä oleva suuri mänty katkeaisi hetkenä minä hyvänsä. Tulija huomasi myös sen, mutta ei jostain syystä lähtenyt juoksemaan. Hetken mielijohteesta Lin syöksähti tätä kohti. Hatsehan joukkoja tai ei, hän ei antaisi tämän kuolla. Luku 3 Kävelijä huomasi Linin juuri, ennen kuin poika tömähti hänen kylkeensä täydestä vauhdista. Kumpikin sinkoutui kauemmas tielle pois kaatuvan puun alta, joka rysähti maahan ja katkesi keskeltä kahtia. Lin lensi vahingossa miltei äsken pelastamansa henkilön päälle, mutta onnistui jarruttamaan menoaan viime hetkellä. Hän katsoi vähän aikaa maassa lojuvaa runkoa, ja käänsi päätään katsoakseen toista ihmistä, joka makasi aivan hänen vieressään, ja tunsi pienen punan nousevan kasvoilleen. Kävelijä oli nimittäin tyttö. Suurin piirtein hänen ikäisensä ja tummatukkainen. Lin kavahti vaistomaisesti vähän loitommas, ja huomasi että tyttö teki samoin. Tämä tuijotti Liniä hiukan säikähtäneen näköisenä. Poika nousi kompuroiden seisomaan, ja yritti takellella jotain sanottavaa. -Niin, tuota, onko kaikki hyvin? Hän kysyi. Tyttö nyökkäsi epävarman näköisenä, mutta tunnusteli toista jalkaansa säären kohdalta. -Kiitos, kun pelastit minut, hän vastasi. -Mutta taisit äsken murtaa vahingossa jalkani. Lin hieroi nolostuneena niskaansa. Mitä hänen nyt pitäisi tehdä? Arsenios osaisi ehkä hoitaa murtunutta jalkaa, mutta hänellä ei ollut asiasta havaintoakaan. enemmän häntä kuitenkin ihmetytti se, ettei tyttö enempää välittänyt jalastaan. Siihen mahtoi sattua, mutta hän ei valittanut yhtään. Tytön ilmeestä tosin näki, että jos hänellä olisi vähänkin matalampi kipukynnys, hän itkisi kivusta. -Eräs ystäväni osaa auttaa, Lin sanoi hetken pohdittuaan tytölle, joka istui yhä tiellä. -Mutta kysymys kuuluu, miten pääsemme hänen luokseen. Asutko itse kaukana? -Asun, monen kilometrin päässä. Missäs tämä ystäväsi puolestaan on? Tyttö kysyi hiukan rohkeammin. -Noin parin kilometrin säteellä täältä, Lin vastasi. Hän mittaili samalla tyttöä katseellaan. Hän oli siro ja lyhyt, eikä painaisi paljoa. Lin oli aika voimakas, joten hän jaksaisi kyllä kantaa tytön Arsenioksen luo. -Öm, tuota, sopiiko jos kannan sinut ystäväni luo? Hän kysyi arasti. Tyttö tuijotti häntä nolostuneen näköisenä, ja Lin arveli kysymyksen olleen hävettävä. -No, ei minulla taida olla paljon vaihtoehtoja, tyttö huokaisi. -Sen kun kannat. Lin astui epävarmana lähemmäs. Hän mietti hetken, mitä tekisi, kunnes nosti tytön ylös klassiseen tyyliin. Tämän kasvoilla oli syvä punastus, vaikka tyttö yrittikin sitä kovasti peitellä. He kulkivat hetken hiljaisuudessa, kunnes Lin päätti puhua jotain. -Niin muuten, minä olen Lin, hän sanoi. -Entä sinä? Tyttö vilkaisi Liniä ilmeellä, että ei se sinulle kuulu. Poika luulikin jo, ettei hän kertoisi, mutta sitten tyttö avasi suunsa ja sanoi: -Minä olen Kokoro. -Hauska tavata, Kokoro, Lin sanoi ja hymyili. Ihan muodollisuudesta Kokorokin vilautti pienen hymyn. Se oli olevinaan väkinäinen, mutta Lin näki että jokin tilanteessa huvitti tyttöä. Hän päätti kuitenkin jättää kysymättä siitä. Samassa Kokoro yskäisi muutaman kerran kuuluvasti. Lin seisahtui hetkeksi ja katsoi Kokoroa pitkään. -Voisitko lopettaa tuijottamisen? Kokoro kysäisi. Lin nyökkäsi häpeissään ja jatkoi matkaansa. Ei olisi pitänyt katsoa liian pitkään... Lin nimittäin jostain syystä piti Kokorosta jollain lailla, vaikkei oikeastaan tuntenut häntä muuten kuin nimeltä. Tyttö saattoi vaikuttaa kyyniseltä, mutta yksinkertaisesti hän oli oikeasti vain ujo. Siltä ainakin vaikutti. -Onko vielä pitkä matka? Kokoro kysyi. Hänen äänensä kuulosti tukahtuneelta. -Ei enää. Sattuuko jalkaan? Lin kysyi tytöltä ja vilkaisi vasenta jalkaa. Se näytti punoittavan vähän lyhyen lahkeen alta ja näytti oikeaan jalkaan verrattuna hirveän paksulta. Se oli siis varmasti murtunut. -Liiiiinnnn!!!!! Lin katsahti eteensä ja näki Wein juoksevan täyttä vauhtia heitä kohti. Hän kuitenkin jarrutti heti kun huomasi pojan käsivarsilla olevan Kokoron. -Kukas hän on? Wei töksäytti. -Ja miksi sinä kannat häntä? -Hänen nimensä on Kokoro, Lin vastasi. -Ja kannan häntä siksi, koska mursin vahingossa hänen vasemman jalkansa samalla, kun pelastin hänet kaatuvan puun alta. Wei tuijotti kaksikkoa silmät suurina, mutta kohautti olkiaan ja kiljaisi olkansa yli metsään: -Arsenios ja Rikuto! Lin on täällä! hetken kuluttua miehet saapuivat myös paikalle. Arsenios oli ensin ärtynyt, kun Lin oli noin vain häipynyt ilmoittamatta, mutta hän leppyi nopeasti, ja lupasi katsoa Kokoron jalkaa kotona. -Jos jaksat, kanna häntä niin kauan kunnes tulemme sinne minne jätin Rautakavion, käykö? Arsenios kysyi. Linin nyökättyä hän heilautti kättään ja lähti tarpomaan eteenpäin. -Sitten mennään! Luku 4 Linin kädet alkoivat pikkuhiljaa puutua. Ei sillä, että Kokoron kantaminen olisi ollut muuten raskasta, sillä tyttö oli todella kevyt, mutta käsien pitäminen kauan, itse asiassa pari tuntia, samassa asennossa oli jo hyvä syykin siihen. Hän sai kuitenkin lepuuttaa käsivarsiaan sitten, kun he pääsivät niin kutsutulle "leiripaikalle" ja Arsenios käski Linin nostaa Kokoro Rautakavion selkään. Nyt he olivat viimeinkin saapuneet takaisin Linh Hoaan, ja aurinko oli jo laskemassa mailleen. Joukko kopsutteli kaikessa rauhassa temppeliä kohti, ja Kokoro tuijotteli ympärilleen ihmetellen. Että näin iso paikka voitiinkin pitää piilossa noi vain! Sitten tytön mieleen hiipi Koreya; hän olisi varmasti huolissaan, jos Kokoro ei tulisi yöksi kotiin. -Mitä nyt? Näytät oudolta, Lin sanoi yhtäkkiä. Kokoro nosti katseensa ja katsoi Liniin ihmetellen. Poika oli kyllä todella hyvä tulkitsemaan ihmisten ilmeitä! -E-ei tässä mitään vakavaa, hän sanoi häthätää. -Mietin vain, että mitähän kotona sanotaan kun olen näin kauan poissa. Lin vilkaisi vuoria, joiden taakse punaisen värinen aurinko oli hetki sitten kadonnut, ja totesi: -Niin, et tosiaan ehdi enää tänään kotiin. Eikä sinua voi kyllä murtuneen jalan kanssa päästää mihinkään yksinäsi. Tässä ei taida auttaa mikään. Sinun pitää jäädä yöksi temppeliin, ja mennä huomenna kotiin. -Sitähän minäkin vähän ajattelin. Mutta voinko minä jäädä? Lin katsahti Arseniokseen, joka kohautti olkiaan ja sanoi: -Kyllä me sinulle nukkumapaikan löydämme, älä siitä huoli. Kokoro nyökkäsi ja haukotteli. Häntä väsyttikin jo aika lailla. Ihan huomaamattaan hän nojasi päätään Liniä vasten. Poika ei pistänyt pahakseen, vaan jatkoi matkaansa sanomatta mitään. Koreya käveli huoneessaan edestakaisin hermostuneena. Kokoro oli ollut koko päivän poissa, eikä ilmoitellut mitään. Koreya oli käynyt useammankin kerran etsimässä, mutta tyttöä ei ollut näkynyt missään. Vaikka kyllähän Koreya tiesi, että hänen tyttärellään oli tapana ajatuksiinsa vaipuneena käveleskellä ympäriinsä miten pitkälle tahansa summamutikassa. Mutta että kadota tällä lailla jäljettömiin, kukaan mukaan ei ollut nähnyt häntä pitkään pitkään aikaan..... Koreya käveli naulakolleen, otti takkinsa ja lähti jälleen kerran etsimään. Arsenios avasi Linille tämän huoneen oven, koska pojalla oli kädet varattuina. He toivat Kokoron ainakin alustavasti sinne, koska se oli heidän porukkansa huoneista suurin ja valoisin, joten siellä pystyi katsomaan jalkaa tarkasti. Lin laski Kokoron varovasti sängylle, ja ryhtyi pohtimaan, miten kengän saisi pois. Heille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin leikata sekä kenkä että lahje jollain terävällä halki. -Ei se haittaa, Kokoro sanoi kun Lin kysyi hänen mielipidettään asiaan. -Tässä ei muu auta, ja puku on jo vanha. Ei siis todellakaan haittaa, jos se menee rikki. Saanpahan ainakin joskus uudenkin.... Rikuto ojensi Arseniokselle puukon, jota hän piti aina varusteidensa mukana. Hänen oli täytynyt opetella joskus pukunsa kaikki taskut ja nyörit ulkoa. Lin olisi lyönyt siitä vaikka vetoa. -Lin, leikkaisisitko sinä? Minä kun en tahdo enää osua saumakohtiin, Arsenios pyysi. Lin kohuatti olkiaan ja nappasi hänelle ojennetun teräaseen. Sitten hän veti sillä pitkän viillon Kokoron saappaaseen, joka halkesi nätistä keskeltä kahtia. Jalkaan ei tullut siitä naarmuakaan, koska kenkä näytti olleen jotain paksua nahkaa. Sauman rikkominen olikin vähän vaikeampi asia. Lin oli joissan paikoin kätevä käsissään, mutta tekstiilityöt eivät olleet hänen vahvin lajinsa, oli kyseessä sitten mikä tahansa kankaan käsittelyyn kuuluva työ. Lopulta hän sai lahkeen ikään kuin nirhattua auki. Jalka ei ollut enää turvonnut enempää, mutta se sinersi kauttaaltaan, ja murtumakohdassa näytti olevan iso mustelma. -Noh, laitetaan siihen näin aluksi kylmää ja tukiside, Arsenios totesi. -En ole kovin hyvä lääkintämies, joten jätetään tämä ammattilaiselle. Olisikohan Min vapaana enää näin illasta? -Minä voin mennä kysymään! Wei huudahti saman tien. Rikuto otti puukkonsa takaisin, ja lähti takaisin vartiohommiin muurille. Arsenios lykkäsi Linille sidontatarpeet ja pienen kulhollisen jostain vedettyä jäävettä pyyhkeen kanssa, ja sitten hänkin häipyi. Lin huokaisi, mutta alkoi kuitenkin väkertää Kokoron jalkaan jonkinlaista kyhäelmää tukisiteestä hänelle annetuista tavaroista. Kun Weitä ja lääkäriä ei kuulunut takaisin siteen paikoilleen saannin jälkeen, ryhtyi Lin katselemaan Kokoron muuta ulkonäköä tarkemmin. Itse asiassa, hän oli Linin mielestä kaunis, omalla tavallaan. Lin oli tavannut useita tyttöjä, jotka olivat kaikki mukavia ja ulkonäöllisesti sieviä, mutta Kokorossa oli jotain, mikä tuntui Linistä tutulta. Hän yritti katsella tytön kasvoja sivusilmällä, niin ettei tämä huomaisi. Siinä samalla hän tuli huomanneeksi Kokoron hiukset, jotka tyttö oli koonnut hajanaiseksi nutturaa muistuttavaksi kasaksi niskaansa. -Öm, tuota, Kokoro? Lin rykäisi. -Niin? tyttö kysyi vastauksesksi eikä kääntänyt katsettaan häneen. -Voinko tehdä jotain hiuksillesi? Kysymyksen kuullessaan Kokoro käännähti nopeasti tuijottamaan poikaa suoraan silmiin ihmetyksen vallassa. Mitä Lin muka hänen hiuksilleen pystyisi tehdä? Ne olivat aina sotkuiset, koska Kokoro ei ehtinyt eikä viitsinyt kammata niitä joka päivä. Mutta mikäs siinä oli, etteikö Lin saisi yrittää? -Siitä vain, Kokoro tokaisi ja kohottautui vaivalloisesti istumaan. Lin kiersi hänen selkänsä taakse, ja otti mennessään pöydältä kampansa sekä hiusnauhaa, jota hän piti aina käden ulottuvilla. Lin nimittäin piti hiuksistaan, eikä halunnut mielellään leikata niitä kovin lyhyiksi, joten hän piti niitä aina poninhännällä jotta ne eivät lentäisi kasvoille. Hän irrotti niin varovasti kuin pystyi Kokoron hiuksia kiinni pitäneen soljen, ja ryhtyi kampaamaan niitä. -Ai! Kokoro älähti kun hän nykäisi hieman kovakouraisesti takun auki. -Anteeksi, Lin sanoi ja jatkoi selvittelyä yrittäen tehdä sen paljon hellemmin. Kokoron hiukset eivät olleet niin karkeat kuin miltä näyttivät, vaan ainoastaan pörrössä ja takkuiset. Kampaamisen jäljiltä ne alkoivat pikkuhiljaa näyttää siltä miltä niiden kuuluikin; sileiltä ja pehmeiltä. Tytön noenmustat hiukset ylsivät yli lapaluiden, ja olivat myös paljon pidemmät kuin miltä näyttivät. Lopulta, kun kaikki sotkut olivat selvinneet, Lin jakoi hiukset kolmeen osaan ja ryhtyi tottuneesti letittämään niitä. Hän oli laittanut Wein hiukset monesti samalla lailla, ennen kuin tämä leikkasi tukkansa lyhyeksi. Nyt sen sai vain pienelle ponnarille, joka sojotti pystyssä. Lin uskalsi vetää hieman Kokoron hiuksia itseensä päin, jotta saisi letistä tiukemman. Tyttö istui hievahtamatta paikoillaan, eikä puhunut mitään. Valmiin letin päähän hän sitoi valkoisen nauhan, jollainen hänellä itselläänkin oli. Lopputulos sopi Kokorolle niin hyvin, että Linin teki saman tien mieli letittää omatkin hiuksensa. -Valmis, Lin sanoi ja hymyili. Kokoro veti letin olkapäänsä yli ja näpräsi pienesti sen päätä. -Olet aika hyvä tässä, todella siistiä jälkeä, hän sanoi ja virnisti.- Pitäisikö minun alkaa käyttämään sinua vakiokampaajanani, sillä minä ja isä emmen mahda tukalleni mitään. Lin naurahti ja laski kätensä sängyn päälle. Se sattui osumaan vahingossa Kokoron sormille. Tyttö tuijotti sitä yhtä häkeltyneenä kuin Lin, mutta kumpikaan ei ehtinyt vetää kättään pois, kun huoneen ovi lennähti auki. Oven alla seisoivat Wei ja temppelin luottolääkäri Min, joka kuului Rikuton ja sitä kautta myös Linin kaveripiiriin. He tuijottivat tilannetta ymmällään, kunnes Min virnisti ilkikurisesti ja asteli suoraa päätä Kokoron luo. -Jos suvaitsetta jättää toisenne rauhaan, kyyhkyläiset, katsoisin mitä voin neidin jalalle tehdä, hän sanoi tylyllä äänellä. Kokoro ja Lin vilkaisivat toisiinsa, ja kumpikin huokaisi syvään. Ystävyys oli syntynyt. Luku 5 Muutama auringonsäde paistoi kirkkaasti verhojen välistä, kuin valmiina herättämään huoneessa nukkujan. Tämä oli jo kuitenkin valmiiksi hereillä. Kokoro seisoi kylpyhuoneessa suihkun alla ja pesi hiuksiaan. Hän oli herännyt hetki sitten, ja löytänyt sänkynsä vierestä viestin sekä pyyhkeen ja uuden, punaisen mekon. Ne olivat kummatkin Liniltä. "Kun olet valmis, tule temppelin takapihalle seuraamaan harjoituksia", viestin lopussa oli lukenut. Kokorolla alkoi olla jo hieman kiire, koska harjoitukset alkaisivat jo kahdeltatoista. Hän sammutti suihkun, ja alkoi kuivata itseään pyyhkeeseen. Min oli käyttänyt jotain parannusjuttua hänen jalkaansa, joten hän pystyi jo jotenkuten seisomaan sen varassa, vaikkakin ankarasti horjuen. Tänään hän lähtisi jo kotiin. Lopulta, kun Kokoro oli pukeutunutkin, kello oli hieman yli puolen päivän. Hän oli jo valmiiksi myöhässä, eikä asiaa auttanut se ettei hän tiennyt lainkaan missä oli etu- ja missä takapiha. Tyttö avasi oven ja kurkisti käytävään. Ketään ei näkynyt, joten neuvoakaan ei voisi kysyä. Kokoro huokaisi ja lähti kävelemään eteenpäin, toivoen päätyvänsä edes joskus oikeaan paikkaan. Lin istui paikoillaan ringissä Arsenioksen ympärillä. Hän yritti pitää katseensa ja ajatuksensa miehessä, mutta jälkimmäinen niistä harhaili vähän väliä Kokoroon. Olikohan tyttö huomannut viestin, ja löytäisiköhän hän tänne? Samassa Arsenios lopetti puhumisen, ja taputti muutaman kerran käsiään yhteen saadakseen varmasti kaikkien huomion. -No niin, eiköhän siirrytä teoriasta käytäntöön eli asellisiin harjoituksiin, hän huudahti. -Ottakaa kaikki aseenne ja järjestäytykää pareiksi! Lin nappasi miekkansa takaansa maasta ja nousi muun hälisevän ryhmän kanssa seisomaan. Sai nähdä, tulisiko Kokoro ollenkaan. Tyttöä itseään alkoi vähitellen turhauttaa ovien paljous ja paikan suuruus. Hän ei varmaan koskaan löytäisi perille! -Hienoa, Kokoro puuskahti avattuaan ulos, mutta vain sisäpihalle johtavan oven. Toisaalta, ehkä hän nyt kykenisi löytämään temppelin taakse johtavan reitin paremmin. Kokoro vilkuili ympärilleen. Takaovi olisi joko jompikumpi aluan molemmin puolin olevista, hieman suuremmista ovista. Kokoro päätti yrtittää niistä niinsanotusti vasemmalla olevaa. Ja osui viimeinkin oikeaan. Sillä suoraan hänen silmiensä edessä oli noin viidentoista tai kahdenkymmenen nuorukaisen ryhmä, jotka ottelivat paraikaa toisiaan vastaan miekoilla, aina kaksi kerrallaan. Kokoro tuijotti heitä ihaillen. Hän oli itsekkin suhteelisen hyvä taistelija ja miekankäsittelijä, mutta hän ei ollut kuin kerran elämässään koskenut kahdenkädenmiekkaan. Koreya oli kertonut, että niiden yhdenkäden käyttöön tarkoitettu versio oli paljon helpompi käsitellä, koska se jakoi painon kummallekkin puolelle ja helpotti muutakin taistelua. Mutta nämä tyypit käyttivät suuria ja raskaita terä-aseita kuin vettä valaen. Kokoro alkoi katsella muuta, vielä vuoroaan odottavaa joukkoa, ja hoksasi Linin aika nopeasti heidän joukostaan. Hänkin katseli juuri sillä hetkellä harjoittelevaa kaksikkoa, eikä ollut huomannut hänen tuloaan. -Riittää! Voitte lopettaa ja mennä paikoillenne, Hyurene ja Katsuniko, vieressä seisonut Arsenios huudahti. Pojat lopettivat kuin seinään, laskivat miekkakätensä ja kumarsivat toisilleen nopeasti syvään. Sitten he kävelivät takaisin riviin. -Seuraavaksi Rentaja ja Lin, teidän vuoronne otella, Arsenios ilmoitti. Pienoinen jännitys sykki Kokoron vatsanpohjassa, kun hän kuuli pojan nimen ja näki hänen astelevan yhdessä toisen nuoren kanssa eteenpäin. Pojat kumarsivat toisilleen, ja ottivat taisteluasennon. -Aloittakaa. Kokoro asteli hiljaa lähemmäs, pitäen koko ajan katseensa taistelevassa Linissä. Hän katseli pojan liikkeitä ja taitoa lumoutuneena. Vastustaja, Rentaja hänen nimensä taisi olla, ei pärjännyt Linille alkuunkaan. Samassa Lin huomasi hänet. Koska poika ei ollut huomannut alussa hänen tuloaan ollenkaan, hän yllättyi nyt nähdessään Kokoron seisomassa siinä muiden joukossa katsomassa. Hämmästynyt Lin horjahti hieman, mitä Rentaja ei osannut odottaa, vaan hänen miekkansa oli osumassa suoraan Linin kylkeen. Vaikka Kokoro muisti, että Koreya oli aina painottanut, ettei kaksintaistelussa olevien otteluun saanut puuttua, Kokoro syöksähti eteenpäin ja potkaisi terveellä jalallaan ketterästi Rentajan miekkaa pidelleisiin käsiin, jolloin ase kimposi niistä monen metrin päähän. Kaikki pojat, Lin ja myös Arsenios mukaan lukien, tuijottivat Kokoroa mykkinä. Tyttö tunsi punastuvansa häpeästä ja painoi katseensa maahan. Hän ei huomannut ollenkaan, että Lin nousi seisomaan ja asteli hänne luoksee, ennen kuin poika laski kätensä hänen olkapäälleen. -Et saisi rasittaa jalkaasi liiaksi, jotta parannus toimii. Kokoro vilkaisi kulmiensa alta Liniä, joka hymyili ystävällisesti. Poika kehotti häntä eleillään kumartamaan vastustajalle, minkä Kokoro hieman jäykästi tekikin. Rentaja oli jo toipunut hämmästyksestä. Hän naurahti, ja kumarsi syvään takaisin. -Voimmeko jo mennä, Arsenios? Lin kysyi. Arsenios mietti hetken, kunnes sanoi: -Kyllä te ainakin minun puolestani voitte. Jatketaan harjoituksia! Arsenioksen jäädessä paimentamaan muita, Lin ja Kokoro suuntasivat kulkunsa takaisin temppeliin. -Mitä me nyt tehdään? Kokoro kysäisi Liniltä. Tämä virnisti hänelle oikein leveästi ja huudahti: -Mennään syömään! Kokoro katsoi ensin Liniä ja sitten ja sitten korkealla olevaa aurinkoa, joka paistoi täysillä. -Eikö nyt ole jo liian myöhä syödä aamiaista? hän kysyi. Lin pudisti iloisena päätään. -Koskaan ei ole liian myöhä ruualle. Ja jos aamiainen ei kelpaa, niin syödään sitten lounasta, hän totesi ykskantaan. Kokoro huomasi että hänen vatsansa melkein huusi ruokaa, mikä oli aika omituista. Hetki sitten hänellä ei ollut ollut lainkaan nälkä. -Mennään sitten, hän naurahti. -Ehdit jo tartuttaa ruokahalusi minuun. -Selvä on, Lin sanoi ja osoitti kädellään erästä ovea. -Ruoka kutsuu! Luku 6 Linin ja Kokoron syödessä niin kutsuttua aamiais-lounastaan, Arsenios oli viimeinkin saanut harjoitukset päätettyä. Hän oli juuri lähdössä pakkaamaan tavaroitaan, sillä lähtö tulisi pian. temppelin ovella hänet kuitenkin pysäytti eräs Rikuton tapaan samuraihaarniskaan pukeutunut mies. -Arsenios Hovderoski, oletan? mies kysyi. -Kyllä. Onko asianne tärkeä? -On. Neuvostolla on teille viesti, samurai sanoi ja ojensi hänelle kaksi kirjettä. Arsenios vilkaisi kummankin saajan ja lähettäjän tietoja, ja huomasi että toinen kirje ei oltu osoitettu hänelle. -"Uusi asukas, huone itäpuolen nejännen käytävän päässä"? Arsenios ihmetteli ääneen. Hän nosti katseensa kirjeestä samuraihin, joka oli kuitenkin jo ehtinyt häipyä. Arsenios pohti ankarasti, kuka asui kyseisessä huoneessa. -Uusi asukas..... Niinpä tietenkin- Kokoro! Neuvosto todellakin on ajan tasalla kaikesta. Arsenios työnsi tytölle osoitetun kirjeen taskuunsa, ja avasi toisen, itselleen tarkoitetun. Hän luki sitä suuren epäuskon vallassa. -Tämä pitää viedä Kokorolle HETI. -Ruoka tekee aina hyvää! Lin puhahti tyytyväisenä. Poika oli syönyt itsensä aivan täyteen. Kokoro hymyili itsekseen hänelle. Tyttö itse ei syönyt koskaan paljoa, mutta hänkin oli tällä kertaa todella kylläinen. Jos Lin söi joka kerta yhtä paljon, oli suorananinen ihme, ettei hän lihonut muodottomaksi möykyksi. Kokoro liikkui aina kuluttaakseen ruuasta saamansa energian, ja uskoi Linin harjoituksessa antaneesta taidonnäytteestä, että myös hän kuntoili paljon. -Kokoro! Lin! Kaksikko katsahti ovelle ja näki Arsenioksen juoksevan heitä kohti niin lujaa kuin pystyi. -Hei Arsenios! Lin tervehti, mutta ei saanut vastausta. Arsenios näytti kiihtyneeltä, ja hän ojensi suoraa päätä Kokorolle äsken saamansa kirjeen. -Se on sinulle. Lue, mies tokaisi hengästyneenä. Kokoro otti hänelle ojennetun viestin ja taitteli sen auki. -Mitä siinä sanotaan? Lin kysyi, kun huomasi tytön hämmästyneen ilmeen. " Hyvä uusi asukas/vierailija," hän aloitti "Olemme kuulleet, että olette kotoisin Linh Hoan ulkopuolelta. Niin kauan, kuin selvitämme asiaa....." Tässä kohtaa Kokoro lopetti lukemisen, ja Lin katsoi häntä ihmeissään. -Niin? hän kysyi. Kokoro rykäisi, ja jatkoi kuivalla äänellä: "Niin kauan, kuin selvitämme asiaa ja hoidamme siihen kuuluvia toimenpiteitä, on teiltä kielletty poistua kaupungista tai olla mitenkään yhteydessä muurien ulkopuolelle." -Tuohan on...! On... aivan idioottimaista! Lin huudahti typertyneenä. Kokoro tuijotti kirjettä kuin se olisi ollut pilaa. -Voin yrittää kääntää neuvoston mielen jotenkin, Arsenios sanoi. -Mutta on erittäin epätodennäköistä, että he suostuvat. Neuvosto ei mitä luultavimmin usko, ettei Kokoro ole tullut Linh Hoaan jäädäkseen, ja että hänellä on koti ja perhekkin minkä luokse palata. Kokoro piti katseensa yhä tekstissä, mutta hän ei lukenut sitä vaan ajatteli. Hatseha saisi hyvin pian hänen olinpaikkansa selville, ja silloin koko Linh Hoa paljastuisi. Ja se oli asia, mitä Kokoro kaikkein vähiten halusi. Häntä kylmäsi taas tutulla tavalla. Siitä hän tiesi, että näkijäkyvyt reagoivat taas. Kokoro ei voinut kuitenkaan aavistaakaan, miten pian hänen luulonsa kävisivät toteen.... -Koreya, sinua pyydetään Hatsehan puheille. Koreya nyökkäsi jäykästi. Kokoro ei ollut palannut yöksi, eikä hän ollut pystynyt huolissaan nukkumaan. Matkalla Hatsehan saliin hän tuli tosin ajatelleeksi myös, mitä Herralla oli asiaa. Perille päästyään Koreya hämmästyi enemmän kuin koskaan ennen. Paikalla olivat koko linnoituksen parhaimmat sotilaat. Mukaan lukien Hatsehan oikea käsi, Zhohou Akira, maan paras terä-aseiden käyttäjä. Tämä asteli suoraan hänen luokseen, kun Koreya tuli sisään. -Syvimmät osanottoni, hän sanoi lipevästi virnuillen ja taputti Koreyaa muutaman kerran selkään. -Mistä hyvästä? Koreya kysyi ihmeissään. -Niin, Zhohou, jos tiedät jotain, ole hyvä ja kerro muillekkin! -Aivan! Antaa vain tulla, Akira! -odottakaa vain kaikessa rauhassa, kunnes Herra tulee, Zhohou tyytyi tokaisemaan. Hän lähti Koreyan luota takaisin omalle paikalleen, mutta käännähti katsomaan kuitenkin häntä. Virne oli muutunut täysin. Nyt Koreya saattoi erottaa siitä jotain, mitä hän olisi kutsunut silkaksi pahuudeksi. Miehen virne leveni aina vain niin paljon, että se näytti halkaisevan hänen kasvonsa kahtia. Hän muodosti huulillaan sanat " Sääli tytärtäsi." Ennen kuin Koreya ennätti kysymään mitään, salin toisessa päässä olevat ovet aukenivat, ja Hatseha astui arvokkaasti sisään. Koreya kiiruhti saman tien paikalleen, ja alkoi tiirailla Hatsehaa todella hermostuneena. -Hyvä herrasväki, Hatseha aloitti. -Olen kutsunut teidät tänne siksi, että olemme nyt mitä luultavimmin löytäneet petturiksi ryhtyneen Kokoro Leemin olinpaikan. Koreyan sydän oli lyödä rintakehän läpi, kun hän kuuli tyttärensä nimen mainittavan. Kokoroko petturi? Ei ikinä! -Kukaan ei tietenkään syytä hänen isäänsä, sillä on hyvin todennäköistä, että hänet on käännytetty väkisin vihollisen puolelle. Mutta joka tapauksessa... Hatseha katsoi jokaista paikalla olijaa vuorotellen, ennen kuin sanoi: -Rangaistus petturuudesta on kuolema. Luku 7 Kokoro puri hampaansa yhteen ja pohti, uskaltaisiko koputtaa Linin huoneen oveen, jonka edessä hän seisoi. Hän oli päättänyt kertoa pojalle kaiken. Sen, mistä oli kotoisin ja mitä tiesi. Vaikka Kokoro oli hetki sitten ollut varma päätöksestään, hän epäröi nyt. Mitä Lin sanoisi? Pettäisikö hän pojan luottamuksen? Mutta minkä luottamuksen? Tyttö huokaisi. Mitään luottamusta ei koskaan tulisikaan, kun Lin saisi tietää minkä ikäinen hän oikeasti oli. Hän kohotti kätensä ja pamautti rystysensä muutaman kerran puuhun. Ovi lennähti saman tien auki, ja sen takana seisoi tavallisesti niin hymyilevän Linin tilalla kovin huolestuneen näköinen Lin. -Siinähän sinä olet. Katosit kirjeen saannin jälkeen niin äkkiä, että ehdin jo huolestua. Onko kaikki hyvin? Viimeisen kysymyksen jälkeen Kokoron olisi tehnyt mieli purskahtaa itkuun. Kaikki hyvin? Ei todellakaan! -Lin, minun pitää kertoa sinulle jotain, hän mutisi. -Voinko tulla sisään? Lin katsoi häneen hieman kummallisen näköisenä, mutta väistyi kuitenkin oviaukosta. -Tietenkin, ole hyvä vain. Kokoro astui sisälle huoneeseen ja jäi seisomaan keskelle lattiaa odottamaan että Lin sulki oven perässään. -Istu alas. Vaikka nyt tuohon sängylle, poika sanoi, ja istahti tytön istuuduttua tämän viereen. Lin tiiraili Kokoroa hetken kulmiensa alta. Tyttöä vaivasi selvästi jokin, mutta mikä; se olisi ihan eri asia. -Kerro vain, Kokoro. Sinullahan oli jotain kerrottavaa, vai? Kokoro pysytteli kuitenkin hiljaa niin kauan, että Lin alkoi melkein vaivautua. Samassa, aivan hänen yllätyksekseen, tyttö niiskahti pienesti. -Kokoro? Mikä sinulla nyt on? Lin ihmetteli. Kokoro puristi silmänsä tiukasti kiinni, yrittäen estää sillä lailla itseään itkemästä. "Ryhdistäydy nyt, Kokoro. Sinulla ei ole mitään syytä itkeä. Olet vain raukkamainen, kun teet niin. Kohta Hatsehan joukot löytävät tänne, ja kaikille Linh Hoan asukkaille käy huonosti..." Hän kohotti päätään ja hengitti syvään yrittäen pitää samalla katseensa Linin kasvoissa. -Lin. Sanoi neuvosto mitä hyvänsä, minun pitää lähteä nyt. Muuten Hatseha löytää kaupungin. Lin hätkähti rajusti. Mitä Kokoro oikein puhui Hatsehasta? Tunsiko tyttö hänet? -Kokoro... Kuulutko sinä Hatsehan joukkoihin? Poika kuiskasi. Ja kuten hän pelkäsikin; Kokoro nyökkäsi. Kokoro säikähti, kun Lin tarttui rajusti hänen olkaansa ja riuhtaisi hänet katsomaan itseään silmiin. -Mikset kertonut heti?! Kokoro tuijotti häneen säikähtäneenä. Poika suhtautui uutiseen rajummin kuin hän oli odottanut. -Minä.. hän ehti vain aloittaa, kun Lin tönäisi hänet hieman kauemmas itsestään. Poika nojasi kasvonsa käteensä. Kokoro painoi myös katseensa, ja piteli samalla olkapäätään johon Lin oli koskenut. Hänellä oli ollut todella kova ote, ja olkaan sattui hirvittävästi. "Mitä minä valitan? Sain vain ansioni mukaan. Olen oikea petturi..." Samassa hän tunsi uuden kosketuksen, muttei vihaista. Lin veti hänet pienesti taas lähemmäs itseään, kuin puolittaiseen halaukseen. Kokoro vilkaisi yllättyneenä pojan kasvoja. Ne näyttivät hieman surullisilta. -Anteeksi, Kokoro, hän kuiskasi. Kokoro hämmästyi. Miksi ihmeessä Lin pyysi anteeksi? eihän hän ollut tehnyt mitään väärin! -Mu-mutta ethän sinä tehnyt mitään... Kokoro mutisi. Lin pudisti päätään. -Teinpäs. Minä satutin sinua. Ja se on teko, jota en voi antaa itselleni anteeksi. Kokoro tunsi punastuvansa. Välittikö Lin hänestä? Vai oliko se vain jonkinlainen kohteliaisuus? -Mitä luulet, kuinka nopeasti Hatsehan löytäisi tänne?, Kokoro mietti. Kuinkahan? -Arvioisin noi kaksi päivää, mutta se on vain karkea arvio. Lin nyökkäsi ja irrotti otteensa Kokorosta. -Kaksi päivää siis. Se on vähän, mutta pitäisi riittää, jos lähdemme heti. -Lähdemme? Kokoro kysyi. Hän ei enää ymmärtänyt kunnolla tilannetta. -Sinuahan Hatseha jahtaa? Ja jos pysyt Linh Hoassa, hän löytää samalla kaupungin. Suojaloitsut ovat vahvat, mutta eivät nekään kaikkea kestä. Joten sinut pitää auttaa pois täältä neuvoston huomaamatta. Lin käveli kaapilleen ja ryhtyi kaivamaan sieltä tavaraa. -Eihän sinulla paljoa omaisuutta täällä ole, mutta ota mukaan ne tavarat jotka sinulla oli mukana tänne tullessa. Tulen hakemaan sinua huoneestasi kymmenen minuutin päästä, hän sanoi ja pakkasi laukkuaan. Ennen kuin Kokoro huomasikaan, hän oli jo matkalla huoneeseensa niin lujaa kuin pääsi. Kymmenen minuuttia ei olisi kovin pitkä aika, joten hänen täytyisi kiirehtiä. -Missä se nyt on... Juuri nyt Lin toivoi, että olisi järjestänyt kaappinsa silloin kun piti. Kaikki oli yhtä sekasortoa, eikä hän löytänyt toista matkaviittaansa. Toista hän roikotti käsivarrellaan. -Aha! Löytyi! Hän huudahti ja puisteli pölyistä vaatekappaletta. Sitten hän vilkaisi laukkuaan, joka oli vielä avonaisena sängyllä. Alkaisikohan kaikki olla mukana? -Oli tai ei, nyt pitää lähteä, Lin mutisi ja veti viitan päälleen. Sen jälkeen hän sulki laukun, nosti sen selkäänsä ja avasi huoneensa oven. Varovasti Lin kurkisti käytävään. Ketään ei onneksi näkynyt. Hän lähti hipisimään hiljaa kohti Kokoron huonetta. Täytyi toivoa, ettei ketään myöskään tulisi vastaan. Ei varsinkaan Arsenios. Varoen askeliaan Lin lähti nousemaan portaita ylös seuraavaan kerrokseen, missä Kokoron huone sijaitsi. Kaikkialla oli hiljaista, vaikka yö ei ollut vielä edes laskeutunut kaupunkiin. Se oli epätavallista, mutta Linille se sopi ainakin tänä iltana paremmin kuin hyvin. Harmikseen Lin ei kuitenkaan tiennyt, ettei hän ollut lainkaan yksin..... Pari mustia, kiiltäviä silmiä tarkkaili häntä katonrajan näkymättömistä. "En voi uskoa, että minut on määrätty tappamaan oma tyttäreni!" Koreya ajatteli tyrmistyneenä ja tuijotti sotavarusteita, jotka hän oli levittänyt lattialle. Hatseha oli selostanut saliinsa kutsumalleen joukolle suunnitelmansa. Kokoro oli tarkoitus surmata kaikessa hiljaisuudessa, ja häntä auttaville kävisi muitta mutkitta samalla lailla. Koreya oli koko ajan vain tuijottanut kauhistuneena eteensä ja yrittänyt sisäistää Herransa kertomat asiat. Hänen tyttärensä oli petturi. Ja tuomittu kuolemaan. Kukaan muukaan paikalla olijoista ei ollut vaikuttanut järin ihastuneelta tilanteeseen. Siis kaikki muut paitsi Zhohou. Hän oli näyttänyt siltä kuin ei malttaisi odottaa pääsevänsä tappohommiin. Mies inhotti Koreyaa hetki hetkeltä enenmmän ja enemmän. -Nyt ymmärrän, Kokoro. -Et kutsu minua isäksi, koska en ole edes sen nimityksen arvoinen. Taivas oli harvinaisen synkkä sinä iltana, kun he lähtivät matkaan. Kuu ja tähdet pysyttelivät tumman pilvimassan takana, eivätkä kyenneet paistamaan sen läpi. Kuitenkin, vaikka kaikkialla oli pilkkopimeää, kaksi hahmoa pujahti Linh Hoan itäportisa ulos öiseen ulkoilmaan. Kumpikin oli pukeutunut miltei samanlaisiin vaatteisiin. Toisella, pidemmällä hahmolla oli yllään mustat kun taas lyhyemmällä valkoiset ja pussimaisemmat housut. Kummallakin oli mustat takit, joista ei ensikatsomalla nähnyt mitään eroa, ja niiden päällä myös mustat matkaviitat. Pitempi kantoi vyössään selkäpuolella sapelimaista miekkaa, kun taas toisella niitä oli kaksi, ja ne muistuttivat enemmän kapeita katanoita. He katsoivat vielä katsomaan korkeaa muuria, ennen kuin käänsivät sille selkänsä ja aloittivat pitkän, päämäärättömän matkansa. -Tuntuuko sinusta yhtään oudolta? Lyhyempi, eli Kokoro kysäisi. -Kyllä kaiketi. En vain osaa määritellä sitä, miltä se outo tunne oikein tuntuu, Lin vastasi. "Outoja asioita tässä matkassa tulee kyllä olemaan. Wei, Arsenios tai Rikuto eivät ole mukana, ja olen viimeinkin "elämässä omillani", joskin en sillä tavalla kuin olisin ikinä kuvitellut"Lin mietti. "Mutta tämä tuntuu paljon oikeammalta kuin yksinkään kuvitelmistani." Lopulta yön pimeys nielaisi parivaljakon, eikä heitä enää kykenisi erottamaan muurilta. Näin alkoi Linin ja Kokoron yhteinen seikkailu- matka, joka ei unohtuisi koskaan kenenkään mielestä ennen sen matkaajia. Luku 8 Kokoro nojasi tyytyväisenä joen pientareella kasvavan puun runkoon ja heilutteli jalkojaan viileässä vedessä. Oli matkan ensimmäisen päivän keskikohta, ja ilma oli niin kuuma, että varjossakin tuntui paistuvan. Hetken kuluttua myös Lin saapui paikalle. Hän oli riisunut mustan paitansa, kumartui veden yläpuolelle ja pärskäytti sitä kasvoilleen. Sitten hänkin nojautui puuhun ja ryhtyi katselemaan taivaalla purjehtivia pilviä. -Harvinaisen lämmin kesä, poika totesi. Lämpölukemat olivat varmasti todella korkealla, sitä ei Kokoron todellakaan käynyt kieltäminen. -Totta puhut. Nythän on vasta toukokuu, hän sanoi. Lin nyökkäsi. Sitten hän käänsi katseensa pois taivaasta ja naurahti pienesti. -Mikä sinua oikein huvittaa? Minä en ainakaan jaksa nauraa millekkään, Kokoro mutisi. -Ajattelinpahan vain, miten lyhyessä ajassa on tapahtunut niin paljon. Kaksi päivää sitten juhlin syntymäpäiviäni, sitten tapasin sinut ja nyt olemme "karkumatkalla". Kokoronkin suupielet kohosivat väkisinkin kuumasta ja väsyttävästä ilmasta huolimatta. Kaikki oli todellakin tapahtunut vain parin päivän sisällä. -Pitäisiköhän meidän jatkaa kohta matkaa? Linh Hoassakin on varmasti jo huomattu lähtömme, Lin huomautti. -Käy minulle, Kokoro vastasi. -Kunhan ei tarvitse käyttää enää matkaviittoja. -Ei tarvitse. Mutta emme voi kuitenkaan kävellä kasvot paljaina ympäriinsä. Onneksi otin nämä mukaan, poika sanoi ja kaivoi kantamuksiensa valkoiset huivit. Toisen hän ojensi Kokorolle, joka kietaisi kankaan päänsä ympäri niin, että se näytti irtohupulta. Kun kaikki tavarat, joita he olivat pienen lepotauon aikana käyttäneet oli kerätty kasaan, he lähtivät taas kulkemaan eteenpäin. -Eikö Linistä ja Kokorosta ole vieläkään kuulunut mitään? Arsenios kysyi Weiltä. Tyttö pudisti päätään. Etsijät olivat tutkineet koko Linh Hoan ja sen lähiseudut muurien ulkopuolelta, mutta kadonneista ei ollut näkynyt vilaustakaan. Vaikka etsinnät olivatkin olleet yhtä tyhjän kanssa, ei etsintäalueita oltu laajennettu, vaan samat paikat käytiin läpi kerta toisensa jälkeen. Wei tiesi sen turhaksi. Lin oli nopea jaloistaan, ja jos hän ja Kokoro olivat matkalla yhdessä, he voisivat olla missä vain. Wei ei kyllä tiennyt, millaista vauhtia Kokoro kulki. Mutta jotenkin vaikutti, ettei heitä edes yritetty löytää. -Mikseivät he käy kauempanakin etsimässä? Wei kysyi ajatuksensa ääneen. -Ei ole todisteita, että Lin tai Kokoro olisivat poistuneet Linh Hoan alueelta. Vaikka minusta se on hyvinkin todennäköistä. -Itse asiassa, juuri äsken huoneeseen saapunut Rikuto rykäisi. -Itäportin vartija kertoi minulle juuri nähneensä luultavasti kahden henkilön kulkevan portin läpi viime yönä. -Ja mitä teki portinvartija? Nukkui? Ei ainakaan hoitanut työtään, jos päästi kruununperillisen ja poistumiskiellon saaneen henkilön livahtamaan ulos kaupungista aivan nenänsä edestä! Arsenios huudahti. Sitten hän nousi rivakasti ylös ja tarpoi huoneen poikki sen ovelle. -Mihin sinä nyt menet? Wei ihmetteli. -Etsimäänkö? -Tavallaan, Arsenios vastasi. -Menen etsimään tietoja Kokorosta. Zhohou naputti kärsimättömänä sormiaan satulaa vasten. Hän oli ollut ensimmäisenä paikalla valmiina lähtöön, mutta muut olivat myöhässä. Mies istui jo hevosensa selässä, kun muu joukko vasta saapui ratsujaan hakemaan. -Olet aikaisessa, Akira, ryhmän lääkäri tokaisi. -Työintoa? -Vielä kysyt. Tuskin maltan odottaa että pääsen päästämään sen päivil- huomenta Koreya! Koreya vilkaisi esimieheensä ja yritti käyttäytyä niin kuin ei olisi kuullut tämän sanoja. -Huomenta, Zhohou, hän mutisi. Mies virnisti tavanomaisen leveästi ja käännähti satulassa oikein päin. Koreya painoi masentuneena päänsä. Zhohou tappaisi Kokoron saman tien hänet nähdessään. -Älä välitä Akirasta, Koreya, lääkäri sanoi kääntyen hänen puoleensa. -Minä olen oikeasti pahoillani Kokoron puolesta. Hän on hyvä tyttö. -Niin on, Koreya mumisi epäselvästi ja nousi hevosensa selkään. Lääkäri huokaisi ja katsahti Koreyaan vielä kerran säälivästi ennen kuin häipyi oman ratsunsa luo. Hatseha katseli ikkunastaan joukkoa, joka ratsasti tiehensä hänen antamansa tehtävän johdosta. Hän tuhahti huvittuneena ja asteli sitten valtaistuimensa luo. "Viimeinkin kaikki ovat poissa tieltä. Saan itse hoitaa viimeisenkin täysivaltaani estävän henkilön pois elävien kirjoista", Hatseha ajatteli mielissään. Jokin lepatti hiljaa katonrajassa. Tarkkasilmäinen katsoja pystyi nähdä siellä kaksi kiiltävän mustaa silmää, jotka kielivät kaiken minkä olivat elämänsä aikana nähneet. -Lin Chao, Keisarin ainoa poika, Henkimaan Kruununperillinen- Hatseha naurahti huvittuneena arvonimille. Että joku pieni, mitään ymmärtämätön kakara pystyikin saamaan ne ilman minkään moisia saavutuksia! -Löysinpäs sinut viimein! Arsenios tuijotti kädessään olevaa paperia kykenemättä ymmärtämään siinä olevaa tekstiä. Sen mukaan heidän uusin tuttavuutensa Kokoro oli syntynyt yli kolmekymmentä vuotta sitten! -Mahdotonta... Hän ei näytä eikä muutenkaan vaikuta olevan yhtään Liniä vanhempi, päinvastoin! Mutta kuten Arsenios tiesi, mikään ei ollut mahdotonta.

Kommentit