Kirjoitukset

Ihminen

Sebastian, 14.04.2010 22:51
Katsottu 1638 kertaa

Avaan silmäni ja vakuutan itselleni olevani oikea ihminen. ”Mikä sinä olet?” mieleni kysyy, kun ohuet langat kiskovat minut seisomaan ja ojentavat ryhtini suoraksi. Tunnustelen haparoiden jalallani maata ja katson pimeyteen yläpuolellani nähdäkseni mihin langat loppuvat. Ohuet langat, kuin hämähäkin seittiä. Tuskin näkyvää, mutta silti niin kestävää, ettei minulla ole toivoakaan saada niitä poikki. En näe yläpuolellani mitään, mutta saatan tuntea kasvoillani että minulle hymyillään. Minulle, aina minulle. Ei minun kanssani. ”Ihminen”, minä vastaan mielelleni noukkiessani pikkuruisen callan jalkojeni juuresta. Käteni koskettaa hellästi sen valkeaa kukkaa, joka tuntuu pehmeältä ja nihkeältä sormiini. Hymyilen salaa, vaikka maalatut huuleni eivät värähdäkään. Pieneen maailmaani, elämääni, vankilaani on tullut viimein kauneutta. Kauneudesta suurin on saapunut luokseni. Minun täytyy olla ihminen, rakas mieleni. Ymmärrän kauneuden ja sen korvaamattomuuden. ”Niinkö tosiaan?” Katson kuinka kukkaa pitelevä käteni nousee ohuiden lankojen varassa suoraksi ylöspäin. Haluan huutaa kauhusta tuntiessani käteni puristuvan kukan ympärille liian lujaa, musertaen sen julmasti raudanlujassa otteessaan.Tunnen kuinka käteni kostuvat valkean kukan verestä enkä voi kuin seurata sivusta, kuinka viskaan maailmani kauneuden takkaan. Mitä olenkaan tehnyt? Pääni heilahtaa taakse, näen jälleen pimeyden yläpuolellani ja tunnen kuumotuksena kasvoillani nukkemestarini julman hymyn. Hän katsoo alas minuun kiiluvin silmin, nauttien kärsimyksestäni. Hän luulee lopulta murskaavansa minut sen tiedon alle, etten koskaan voi olla todellinen. ”Niin. Olen ihminen niin kauan kuin kykenen kiroamaan Jumalani”, sihahdan mielelleni, mutten näytä ajatuksiani silmieni läpi. En anna pimeydelle sitä iloa. ”Sillä mitä muutakaan he kykenevät tekemään, mitä minä en?” Suljen jälleen silmäni ja kun seuraavan kerran avaan ne, tunnen kuumuuden ympärilläni. Minut on heitetty takkaan ja tuli nuolee puista pintaani. Kauhu valtaa mieleni, miksi näin on käynyt? Katson kauhuissani ympärilleni, sillä mitä muutakaan enää voisin? En voi nousta ja juosta karkuun, sillä lankani ovat katkenneet. Hyvä Jumala pimeydessä, auta minua! Näen kuinka nukkemestari seisoo takan ääressä, aivan lähelläni. Suoraselkäinen hahmo, joka peittyy varjoihin. Sanatta, eleettä hän seuraa kuinka tuhoudun hitaasti liekkien voimasta. Hän ei vastaa anovaan katseeseeni kuin millään lailla, vaan kääntyy ja lähtee, aivan kuin ei koskaan olisi lähelläni ollutkaan. En siis kiinnostanut häntä enää, sillä en näyttänyt hänelle tuskaani. Miten typerä olinkaan! Miten niin kovin viisas... Maali sulaa kasvoiltani ja valuu lasisten silmieni reunoille, josta se matkaa jälleen poskilleni. Viimein voin itkeä. Näen omassa pienessä maailmassani, vankilassani, elämässäni, uuden nuken. Vahasta tehdyn kauniin nuken. Hän on hän on parempi, hän on uusi. Ohuet langat nostavat hänet seisomaan ja voin vain ihailla hänen kauniin sulavia liikkeitään viimeisillä hetkilläni, kun hän heiluttaa minulle nenäliinaansa, pieni hymy punaisilla huulillaan. ”Minä olen ihminen”, tuo kaunis olento ajattelee itsekseen, katsoen pää kallellaan kuinka muutun tuhkaksi. Hiillos sammuu hiljalleen, lopulta minusta ei ole jäljellä muuta kuin sulanutta lasia silmistäni. Hän noukkii jalkojensa juuresta pikkuruisen callan ja koskettaa sen terälehteä vahasta tehdyllä kädellään. ”En nukke kuten hän. En koskaan kuten hän.”

Kommentit