Kirjoitukset

Meri

Milena, 29.03.2011 23:48
Katsottu 1454 kertaa

Oli kesäkuu. Me juoksimme rantaviivaa pitkin, lämmin hiekka hyväili varpaitamme, takana tulevien huudot hukkuivat meren kohinaan. Sinä pidit minua kädestä kiinni. Auringonlasku heijasti itsensä aaltoihin, sinä kaappasit minut yhtäkkiä syliisi ja pyöritit ilmassa. Minä kiljaisin, mutten voinut olla hymyilemättä. Silmäsi olivat jäänsiniset, katsoit suoraan minuun, tai ehkä sittenkin lävitseni. Sinun silmiisi minä upposin kerta toisensa jälkeen, katseesi oli syvä, vaikka ihmettelinkin usein, millä siihen saisi lisää intensiteettiä. Olit aina ollut herkkä. Minäkin satutin sinua jatkuvasti, mutta sinä et välittänyt. Sanoit vain, että minä olen niin erilainen, etten ymmärrä. Annoit aina anteeksi, vaikka minä juoksinkin toisten syliin, suutelin muiden kaulat mustiksi. Sinä olit aina valmis pujottamaan sormuksen sormeeni. Minä vain en ollut valmis pysähtymään. Minä olin villi lapsi, seurasin täysin vaistojani ja luontoani, en sopeutunut yhteiskunnallisiin normeihin ja odotuksiin, en osannut olla uskollinen, täydellinen pikkuvaimo. Sinä olit kuin kallio, aina paikalla. Minä puolestani olin tuuli, joka vaelsi milloin etelään, milloin pohjoiseen, kiertäen kalliota yhä uudestaan ja uudestaan. Sinun lapsuutesi ei ollut koskaan kaunis. Asuitte äitisi kanssa kaksin betonisessa kerrostaloasunnossa, se ei sopinut sinulle lainkaan. Sinä kouluttauduit väkisin, vaikka olitkin enemmän käytännönläheinen ihminen, olisit tarjonnut minulle hienon elämän, sinun mielestäsi minä ansaitsin sen. Sinä halusit olla minun sankarini, pelastaa minut juopolta isältäni. Mutta minä en antautunut pelastettavaksi. Olin itsenäinen, yritin olla vahva. Minunkaan lapsuuteni ei ollut kaunis ja ihana, mutta olin oppinut elämään täysillä, olin oppinut olemaan välittämättä. Jo päiväkodin tädit olivat sitä mieltä, ettei minusta koskaan tulisi mitään, ”liian kylmä ja kyyninen lapsi”, sanottiin. Sinun äitisi piti minusta. Hän katsoi ylpeästi sinua, minähän olin kaunis ja nuori. Sinäkin olit komea, mutta vaitonainen. Minä ihastuin aina uudelleen ja uudelleen lihaksikkaisiin adoniksiin, sinä annoit olla. Tiesit, että rakastuisin sinuunkin taas. Rakastuin sinuun joka päivä, sinä olit vain niin arkinen. Olit liian tavallinen minulle, olit liian tylsä minun villille ja vallattomalle luonnolleni. Mutta minä rakastin sinua jokaisella solullani, jokainen hengitykseni halusi sinua, sinut, ei ketään muuta. Minä todella rakastin sinua, tiesin, etten koskaan rakastaisi ketään niin kuin sinua. Sinä suutelit minua hiljaa rannalla. Muut olivat pysähtyneet aikoja sitten. Minua kylmäsi, tuuli mereltä päin. Olin jo sanomassa jotain, sinä asetit sormesi huulilleni. Säikähdin sen kylmyyttä, sinun silmiesi viileää sinisyyttä. Katsoit niin pitkään, syyllisenä. Tiesin, miten paljon sinä minua rakastit. Sinä olisit antanut kaiken puolestani, olisit hakenut kuun taivaalta, sukeltanut merten syvyyksistä aarteita, tehnyt mitä ikinä olisinkaan keksinyt pyytää. Minäkin rakastin sinua. Rakastin syvästi, todellisesti. Olin silti varma, ettet välittäisi kun minä juhlin koulun loppumista muiden kanssa. Olin aivan varma, että sinä ohittaisit sen samalla tavalla kuin aina ennenkin. Minä en nähnyt sinua kun tulit hiljaa taakseni, olin muiden kanssa. Annoin muiden maistaa huuliani, kosketella minua. En nähnyt kuinka painoit pääsi häpeillen, et olisi halunnut katsella, mutta sinun täytyi olla siellä suojelemassa minua, koit sen velvollisuudeksesi. Sinä tiesit, kuinka holtiton olisin alkoholin vaikutuksen alaisena, etkä halunnut antaa minun nolata itseäni täysin. Huomasin sinut vasta, kun nostit minut metsästä aamuyöllä ja veit sänkyysi nukkumaan, silitit otsaani ja pitelit hiuksiani kun kumarruin oksentamaan kylpyhuoneessasi. Vain sinä sait minun pelkoni pois. Siinä meren rannalla seistessäsi olit anteeksipyytelevä, hiljainen. Tiesin, mitä pyysit anteeksi, minä annoin kaiken anteeksi suutelemalla sinua pitkään ja lämpimästi. Ihoni oli kananlihalla, sinä painoit huulesi kaulalleni, suutelit käsivarsiani, hyväilit selkääni. Minä en voinut olla enää itkemättä, sinä pyyhit kyyneleeni sormillasi. Minä otin sormesi ja suutelin niitäkin, katsoin sinua ensimmäistä kertaa vilpittömästi silmiin. Sinä rikoit puolustusjärjestelmäni. Sinä hajotit kaikki muurini, sait sydämeni hyppimään villisti, villimmin kuin kukaan toinen. Vasta silloin ymmärsin, kuinka paljon välitin sinusta, ikävä viilsi syvään jo valmiiksi. Veit minut vielä korkealle kalliolle, olit yhä hiljaa. Näin meren yli, tiesin, että sinäkin kuuluisit sinne. Sinä puristit minut rintaasi vasten, sait rakastamaan. Minä en ikinä unohda tuoksuasi, silmiesi viatonta katsetta, syytöksiä, omaa tyhmyyttäni. Minä kaduin ensimmäistä kertaa elämässäni siellä kalliolla. Kaduin sitä, että olin ollut julma, kylmä ja välinpitämätön sinua kohtaan. Olin pahoillani siitä, etten ollut ottanut sinua huomioon niin paljon, kuin olisit ansainnut. Itkin hysteerisenä sinua vasten, sinä rauhoittelit minua, en osannut sanoa mitään. Me laskeuduimme alas, sinä suutelit minua vielä viimeisen kerran, sitten lähdit. Minä tiesin, mihin sinä kuulut. Tiesin, etten voisi tehdä tai sanoa mitään, en voisi hyvittää tekoani enää mitenkään. Olin satuttanut sinua liikaa, tehnyt liian syviä jälkiä sinuun. Sinä halusit juosta meren syliin, heittäytyä aaltoihin. Ja minä annoin sinun mennä.

Kommentit