Kirjoitukset

Luulin olevani vahva

virheellinen, 17.04.2011 14:45
Katsottu 1507 kertaa

Äiti katsoo minua surullisena. ”Veronika, mä tiiän että se olis halunnu ett..” ”Se on Nika,” keskeytän hänet kylmästi. ”Ei Veronika.” Hän kutsuu minua aina Veronikaksi, kun sillä oli tärkeää asiaa. Keski-ikäinen, ennen niin elinvoimaisen näköinen nainen joka nyt näytti kuitenkin vanhentuneen kymmenen vuotta kahdessa tunnissa, äitini, huokaisee ja jatkaa. ”Mä tiiän että isäs olis halunnu sun tietävän että se rakasti sua. Ei se ois halunnu sua jättää, mä oon varma että..” Minä tiedän, minä tiedän paremmin kuin äiti. Minä tunsin isän, minä olin sen elämän nainen, minun kanssa hän vietti perheiltoja, äidin tehdessä töitä. Minun. Suljen korvani äidin puheilta, katsellen ulos hänen takanaan olevasta ikkunasta. Ikkunasta näkyy meidän pihatie, jota pitkin poliisi oli kävellyt pois rikottuaan minuuteissa koko meidän perheen. Kerrottuaan asiallisella, mutta osaaottavalla äänellä tämän perheen sielun, minun isäni ajaneen autolla ulos sillalta. Mustaa jäätä, poliisi oli kertonut. Siirrän katseeni äidin kasvoihin – sen silmät on punaset ja kasvot kyynelistä raidalliset. Minä vihaan sitä, sen heikkoutta. Kaikki nämä vuodet se oli tehnyt töitä, juossut töissä näkösuojat päässä – ei se nähnyt muuta kuin työn, se oli sulkenut silmänsä siltä että minä olin vienyt sen paikan. Ei äiti ja isä nähnyt edes kuin muutaman kerran viikossa, jos kumpikin sattui olemaan kotona. Silloinkin ne puhui toisilleen asiallisesti, kuin liikekumppanit, eikä kuin mies ja vaimo, jotka olivat olleet yhdessä oli kaksikymmentä vuotta. Nousen ylös sohvalta ja kävelen huoneeseeni. Kuulen kuinka äiti nyyhkäisee kuuluvasti ja kävelee laahustavin askelin pois olohuoneesta. Istun sohvalle ja nostan katseeni vaatekaapin oven peiliin. En ollut itkenyt, kun poliisi kertoi asiansa. En itke vieläkään. En tiedä itsekään mitä tunnen – jotenkin en jaksa reagoida tapahtuneeseen. Isä oli poissa, okei. Vaaleat hiukset valahtaa kasvoilleni, vedän ne kädelläni takaisin korvan taakse. Huokaisten otan pinnin pöydältä ja laitan sen avulla etuhiukseni paremmin. ”Helvetti..” mutisen hiljaa. Puolta tuntia myöhemmin hölkkään ulkona. On rauhallista, aivan kuin koko kaupunki viettäisi hiljaista hetkeä isälleni. Kiihdytän vauhtia meinaten kaatua kaarteessa jään takia, mutta saan oikaistua itseni. Juoksen kovempaa ja kovempaa, korvissani humisee kylmä tuuli ja silmäni vuotavat vettä lumihiutaleiden törmätessä niihin. Sekunnin murto-osassa tajuan puiden kaatuvan kyljelleen ja taivaan kallistuvan. Jäinen tie raapii otsaani. ”Au jumalauta..” ähkäisen maattuani muutaman sekunnin maassa. Heiveröisesti otan käsilläni maasta kiinni ja nousen ylös. Kollareissani on polvessa nirhauma, josta tihkuu läpi kirkasta verta. ”Jumalauta,” toistan tuntiessani otsassakin jomotusta. Vien sormeni otsalle, joka tuntuu hieman turvonneelta ja aralta. Vilkaisen sormeani – verta. ”No niinpä tietenkin..” mutisen ja lähden linkuttamaan kotiin päin.

Kommentit