Kirjoitukset

Yhdellä ehdolla

trudi, 22.06.2011 13:59
Katsottu 1622 kertaa

Pienet sattumat laskevat usein liikkeelle kasan enemmän tai vähemmän omituisia tapahtumia, kuten eräänkin farssin Susa Männistön yleensä melko yksitoikkoisessa elämässä. Ja koko tämä pikku sattumus sai alkunsa niinkin arkisesta esineestä kuin kaunoluistin. Sinä kovan onnen päivänä puhalsi kylmä, alkusyksyinen pohjoistuuli, ja vilusta hytisevät lukion liikuntaryhmäläiset olisivat mieluiten vaikka keppijumpanneet koulun salissa tai missä tahansa minne kirpakka tuuli ei päässyt puhaltamaan. Mutta opettaja, jota "pikku puuskat" eivät liiemmälti estelleet vaikka ne olisivat kaataneet hänet kumoon, oli ollut ehdottomasti sitä mieltä että päivä ei voisi olla täydellisempi reippaalle sauvakävelylenkille. - Muistakaahan lukita varaston ovi, opettaja huikkasi vielä niiskuttavalle ja itsekseen jupisevalle tyttöjoukkiolle, joka lenkin jälkeen kiiruhti kohti ulkorakennuksen välinevarastoa. Kaikki halusivat vain päästä kotiin niin pian kuin mahdollista. Susa astui sisälle viimeisten joukossa, työnsi sauvansa kiireesti laatikkoon ja käännähti kannoillaan aikomuksenaan muiden tavoin polkaista nopeasti kotiin lämpimien vällyjen väliin. Jos hän olisi sen tehnyt, ei mitään olisi tapahtunut, mutta sattuman johdatuksesta hänen katseensa osui hämmentävän tuttuun urheilukassiin varaston toisella laidalla. Hän riensi pussukan luo ja kohotti sen tarkasteltavakseen – toden totta, siinä olivat hänen ammoin hukkuneet luistimensa kasseineen päivineen. Hän oli luullut niiden painuneen jääsulan myötä kalanruuaksi, mutta ne olivatkin koko ajan uskollisesti vartoneet häntä tulevaksi tässä vetoisessa välinevarastossa. - Johan nyt, hän älähti kurkistaessaan kassin sisälle. Pohjalla lepäsi yksi orpo luistin, mutta toinen oli livistänyt teille tietämättömille. Epäuskoisena Susa haki sitä hetken lähiympäristöstä, mutta se ei antanut itseään ilmi. Mitä luistimelle oli tapahtunut, ei selvinnyt koskaan, sillä Susa unohti arvoituksen siinä silmänräpäyksessä kun hänen tajuntansa tavoitti sen tosiseikan, että varaston ovi oli kiinni. Ja tuollaista vanhanaikaista lukkoa hän ei mitenkään saisi auki ilman avainta. Muut ryhmäläiset olivat huomaamattaan teljenneet hänet sisään! Nieleskellen Susa koetti ovea. Se ei liikahtanutkaan. Ja lukossa se pentele oli ja pysyi, vaikka sitä kuinka rynkytti. Muutamia minuutteja hän vuoroin huusi, vuoroin hakkasi ovea ja vuoroin kumpaakin, mutta ulkoa kuului vain tuulen suhina – kaikki muut olivat lähteneet. Sydän ja mieli mykkää epätoivoa tulvehtien Susa istahti viileälle lattialle selkä ovea vasten ja hautasi pään polviinsa. Olipa hän nyt tosiaan hemmetinmoisessa kiipelissä! Koulu oli kaikilta loppunut, ja ellei kukaan mattimyöhäinen sattuisi paikalle, hän saisi viettää yönsä kalsealla betonilattialla seuranaan hämähäkkiyhdyskunta. Kostonhimoisena Susa riuhtoi kovakouraisesti onnettomasta luistimesta nauhan ja alkoi silkkaa turhautuneisuuttaan sitoa sitä solmulle toisensa jälkeen. Kun tekele alkoi muistuttaa halpatekoista helminauhaa, Susan korvat tavoitti viimein tervetullut ääni: soran rapina ulkopuolella. Askeleet kuullessaan Susa ponkaisi ääntä nopeammin seisaalleen ja alkoi taas hakata ovea ja huutaa apua kuin hengenhädässä. Hänen suureksi helpotuksekseen askeleet pysähtyivät ja käänsivät sitten suuntansa kohti varastoa. Sitten kuului terävä koputus. - Tv-lupatarkastaja, hyvää iltapäivää, yliampuvan kohtelias ääni ulkopuolella sanoi. - Toivon mukaan tämän taloutenne tv-maksut ovat kunnossa? Ohikiitävän hetken ajan Susa ei osannut muuta kuin tuijottaa tyrmistyneenä ovea, mutta sai sitten puhekykynsä takaisin ja huudahti topakasti: - Herra Tv-lupatarkastaja on hyvä ja hoitaa minut ulos täältä! - Kuka siellä on? kysyi Tv-lupatarkastaja vähemmän virallisella äänellä, jossa häilähti nuorekas nauru. Jotain kiusallisen tuttua siinä oli. - Männistön Susa. - Tummasilmä ruskeatukka toiselta vuosikurssilta? Se joka lauloi keväällä lukion ylioppilasjuhlassa? - Se juuri, vastasi Susa pohtien samalla hiukan ärtyneenä, mitä merkitystä tuollaisella turhanpäiväisellä sivuseikalla oli pelastusoperaation kannalta. Hetkisen oli hiirenhiljaista, ja Susa saattoi melkein kuulla herra Tv-lupatarkastajan ajattelevan hartaasti. - Onko kukaan koskaan sanonut sinulle että sinulla on mahdottoman kaunis lauluääni? Yhtäkkiä Susaa alkoi ärsyttää oikein toden teolla. Mahtaa kohtalolla olla kosolti huumorintajua kun mokoman juttujaskan tuohon heitti kaikista niistä järkevistä ja asiallisista ihmisistä joita maailmassa oli tarjolla. - Vähemmän puhetta, enemmän toimintaa! hän ärähti kärsimättömästi. - Auta minut ulos! - Yhdellä ehdolla, vaati Tv-lupatarkastaja ja kevyestä tömähdyksestä päätellen asettui nojaamaan ovea vasten. Vai rupesi se vielä ehtojakin sanelemaan! - Antaa tulla, Susa tokaisi niin hyytävän ivallisesti kuin vain pystyi. Hän alkoi epäillä että loppujen lopuksi hämähäkit taisivat sittenkin olla pienempi paha kuin mukavitsikkäät tv-lupatarkastajat. - Lähdet kanssani ulos, Tv-lupatarkastaja totesi ykskantaan. - Treffeille. Susa mykistyi. Tätä hän ei tosiaan osannut odottaa! Vaikka tyyppi olisi pyytänyt häntä eliminoimaan anoppinsa ja ampumaan jäännökset avaruuteen, hän ei olisi voinut hämmästyä enempää. Vai tv-lupatarkastajan riiailtavaksi sitä pitäisi ryhtyä jos mieli päästä pois! Ehto ärsytti ja suututti, mutta samalla hän tunsi myös outoa halua istua alas ja nauraa pallealihakset kipeiksi. - Ei tule kauppoja, Susa vastasi koottuaan ajatuksensa jonkinlaiseen hataraan järjestykseen. Oveen nojaillut käsivarsi katosi. - Sitten jäät sinne, Tv-lupatarkastaja tokaisi tyynesti. - Mikäpä täällä ollessa, tuumasi Susa ja irvisti itsekseen. Kai sitä yhden yön sietäisi, kun ei kotonakaan ollut ketään huolestumassa. - Tulen muutaman tunnin perästä uudestaan, kuului uhkaus. - Katsotaan oletko vielä silloin samaa mieltä. Susa ei vastannut enää, ja askeleet lähtivät etääntymään kunnes kuului jälleen vain tuulen hyväntuulinen viheltely sekä hieman kauempana autojen suhahtelu ja muutama kiukkuinen tööttäys. Sitä samaa, yksitoikkoista sävelmää jatkui tunnista toiseen – ainoa poikkeava tapahtuma oli äkäinen kissatappelu jossain varaston takana. Hetkisen aikaa Susa huvitti itseään muistelemalla tuota surkuhupaisaa keskustelunpätkää ja tyrskähteli itsekseen. Sitten hän alkoi lauleskella, ja kun hän oli kaivanut muistinsa kätköistä esiin kaikki kappaleet aina "Porsaita äidin oomme kaikkia" myöten, hän alkoi pomputella koripalloa, ja kun hän oli lyönyt oman ennätyksensä siinä lajissa, hän ryhtyi tutkimaan varaston muita tavaroita, ja sen jälkeen kertaamaan tanssitunnilla opittuja koreografioita... mutta kun hän oli iskenyt varpaansa tarpeeksi monta kertaa metalliseen pallokoriin, hänellä ei ollut jäljellä enää mitään – vain pohjaton tylsyydentunne. Kahta kauheamman tilanteesta teki se, että hänellä ei ollut minkäänlaista kelloa eikä siis myöskään minkäänlaista ajantajua. Kaiken lisäksi hän alkoi palella. Viileä ilma tihkui sisään ovenraoista ja tunkeutui ruumiin joka kolkkaan, vaikka Susa veti tuulitakkinsa tiiviisti ympärilleen. Eikö vain yöksi ollut luvattu kylmää? Jos lämpötila tästä vielä laskisi, hän luultavasti jäätyisi patsaaksi paikalleen tai saisi vähintäänkin hypotermian. Yksinpä hänen mielialansakin alkoi laskea pakkasen puolelle. Aiempi päättäväisyys oli karissut pois kuin puuteri päivän mittaan, ja Susa alkoi jo katua ettei ollut suostunut siihen typerään ehtoon. Olihan miljoonia keinoja ja tekosyitä joilla pyörtää lupauksensa! Ja sattumalta juuri näiden mietteiden keskellä kuului tuttu koputus. - Vieläkö sinä olet siellä? kysyi Tv-lupatarkastaja. - Vielä, Susa vastasi alistuneesti. - Hienoa! Tv-lupatarkastaja hihkaisi iloisesti. - Pelkäsin jo, että joku on vienyt sinut minulta. Entinen ärtymys alkoi taas palailla takaisin, mutta perin väsähtäneenä Susa hätisti sen hiiteen. Sanokoon mitä lystää, parempi olla välittämättä liikoja. - Oletko valmis suostumaan ehtoon? Tv-lupatarkastaja uteli äänessään merkitsevä sävy. Susa epäröi vielä hetken, mutta nieli sitten katkerana ylpeytensä ja vastasi: - Pakko kai se on. - Loistavaa! Tv-lupatarkastaja riemastui, eikä itsetyytyväisyyttä hänen äänessään voinut olla panematta merkille. - Voin luvata ettet tule katumaan! - Voin kertoa että kadun jo nyt, Susa ei voinut olla näpäyttämättä. Hän huokasi lannistettuna. Kaikkeen sitä tyttö joutuukin suostumaan vapauden tähden. - Odota siinä, minä käyn noutamassa vahtimestarin! - Ja mihinkäs piruun minä täältä lähtisin? Susa ivasi. Noin viiden minuutin kuluttua herra Tv-lupatarkastaja palasi mukanaan vahtimestari, joka kaikeksi onneksi asui aivan koulun vieressä. Ja kun avain pitkän odotuksen jälkeen kääntyi lukossa, Susa huomasi tuntevansa suunnatonta helpotusta. - Et ole tyttö ensimmäinen etkä viimeinen joka tähän nalkkiin joutuu, lohdutti vahtimestari leppoisasti laskiessaan Susan ulos vankilastaan. - Eräs opettaja lukitsi taannoin itsensä tänne koko yöksi, kun ei kukaan huomannut poloisen puuttuvan, mutta tästä lähin täytyy kai tarkistaa varastot joka päivä... Susa nyökkäsi, siirsi katseensa vahtimestarista "pelastajaansa" – ja kauhistui. Ei sillä, että tämä herra Tv-lupatarkastaja olisi ollut 50-vuotias pedofiilipappa tai aknenaamainen nörtinkuvatus. Päinvastoin: hän oli yhdeksäntoista ikäinen komea nuorukainen, jonka tummanruskeat hiukset oli harottu tyylikkäille laineille niin, että otsalle jäi muutama ylipitkä hurmurikiehkura, jonka ovelanvihreät silmät tuikkivat silkkaa julkeutta ja jonka huulilla kareili leveä, hohtavanvalkoinen hymy, kun hän tarkasteli Susaa. Todellakin – siinä seisoi ilmielävänä hänen edessään koko paikkakunnan maineikkain naistennaurattaja Elias Latva, jonka kainalossa Susa oli itsekin nähnyt lähestulkoon jokaisen kauniin tai sievänlaisen lukiolaistytön, ja kuuleman mukaan valloituksia riitti kiitettävästi myös ammatilliselta puolelta. Hän oli kyllästymiseen asti saanut kuunnella Eliaksen perään itkevien ystäviensä valitusvirsiä sekä juttuja pojan uusimmista edesottamuksista, ja oli itse päättänyt ehdottomasti pysytellä erossa mokomasta. Vaan entä nyt! Susan teki mieli parkaista ääneen niin että kuulivat sen Australiassa asti – päästyään yhdestä kiipelistä oli langennut samantien seuraavaan! - Sinä olet läheltä katsottuna vielä kauniimpi, Elias sanoi vilpittömästi ihaillen ja astui muutaman askeleen lähemmäksi Susaa, kun alkoi näyttää siltä ettei tyttö tahtonut liikahtaa paikaltaan. Hän oli toki aikaisemminkin ihastellut etäältä noita tummien kulmien kehystämiä suklaanruskeita mantelisilmiä ja samansävyisiä hiuksia, joita tuuli nyt heitteli suloisesti punertuneiden poskien peitoksi, mutta hän ei ollut vielä koskaan tullut huomanneeksi, kuinka ihmeellisen ilmeikkäät tytön kasvot todella olivat. Kuinka kummassa hän ei ollut tullut poimineeksi tätä sievää pikku helmeä jo ajat sitten? Oli tämä totisesti aikamoinen onnenpotku! - Säästä makeilusi muille, auervaara, Susa vastasi terävästi alkujärkytyksen laimennuttua. - Minuun niitä on turha tuhlata. - Sinä olet mainio, Elias naurahti ja hymyili – jos mahdollista – vieläkin leveämmin. - Mutta enkö minä tosiaankaan saa kiitoksen sanaa vaikka juuri pelastin sinut kylmältä kohtalolta? - Oi, arvatenkin minun pitäisi nyt kiitollisuudesta kyynelehtien heittäytyä kaulaasi ja suudella niin että esi-isäsikin tuntevat sen nahoissaan? Eliaksen ilme kieli, että jotain sen tapaista hän oli tosiaan suunnitellut. Susan ivallinen hymy puolestaan näytti sellaista myrskynmerkkiä, että vahtimestari katsoi parhaaksi poistua paikalta. - Vai vielä "pelastit"! Susa huudahti yllättäen niin vihoissaan, että Elias säpsähti. - Hävyttömäksi keinotteluksi minä sitä kutsuisin, ja saat olla varma siitä, että en lähde kanssasi yhtään mihinkään! Mieluummin naulaan itseni lattiaan! Elias kuunteli sekavin tuntein tätä purkausta – hän ei ollut tottunut kieltäviin vastauksiin. Mikä kauhea kolaus ylpeydelle! Vihreät silmät tummuivat loukatun suuttumuksesta; kukaan ei sano "ei" Latvan Eliakselle! Hän totta vie kääntäisi uppiniskaisen Männistön tytön pään keinolla millä hyvänsä, kääntäisi vaikka se veisi kokonaisen ihmisiän. - Sinä lupasit, ja siitä lupauksesta saat pitää kiinni, Elias totesi tavallista painokkaammalla äänenvoimakkuudella, katse kiinteästi Susan uhmaa uhkuvissa kasvoissa. - Siitä minä aion pitää henkilökohtaisesti huolen. Ja jos vaikka sattuisi käymään niin hullusti, että sinä naulaat itsesi lattiaan, istutan treffit sinun viereesi. - Ei parane edes yrittää, Susa sähähti. Sen jälkeen seurasi syvä hiljaisuus; vihreät ja ruskeat silmät tuijottivat toisiaan haastavasti pitkän tovin, sillä kumpikaan osapuolista ei rohjennut luovuttaa ja kääntää katsettaan. Mutta kun he olivat aikansa tapittaneet tällä tavoin, alkoi molempien huumorintaju vallata alaa muulta – Elias purskahti avoimeen nauruun, mutta Susa käänsi pojalle nolona selkänsä ennen kuin epätoivottu hymy ehti puhjeta hänen huulilleen. Mitään sanomatta Susa työnsi kädet taskuunsa ja lähti talsimaan kohti pyörätelineitä. - Älä sinä karkaa mihinkään, Elias huudahti ja harppoi hänet kiinni. - Ainakaan ilman tätä, hän lisäsi ja tyrkkäsi Susan käteen jotain, jonka oli juuri vetäissyt esiin selkänsä takaa. Se oli suuri, rehevä ruusu, joka hehkui ihmeen tummanpunaisena harmaata taivasta vasten. Susa katsoi ensin sitä tietämättä ollenkaan mitä ajatella, ja sitten Eliasta, joka katsoi takaisin kasvoillaan sydäntä lämmittävä hymy. Se urpo oli ostanut hänelle ruusun! Susa tunsi pakottavaa tarvetta hutkia poikaa lahjuksella päin näköä, mutta hillitsi kuitenkin halunsa – olihan se kieltämättä aika kaunis... Kun Susa liikahti lähteäkseen ruusu mukanaan, kohosi Eliaksen kasvoille itseriittoisen voitonriemuinen ilme. Susa suoritti pikaisen tilanteen uudelleenarvioinnin ja tyrkkäisi kukan rivakasti päin pojan omahyväistä nenää. * * * Susa rojahti voipuneena olohuoneen sohvalle. Perjantai-iltapäivä ei ollut milloinkaan tuntunut yhtä tervetulleelta kuin parina viime viikkona. Ei koulua, ei harrastuksia, ei velvollisuuksia, mutta mikä tärkeintä: ei Eliasta. Välinevarasto-episodin jälkeen pojasta oli tullut varsinainen maanvaiva. Susa ei tiennyt, oliko kyseessä tarkoin harkittu taktiikka vai pelkkä typeryys, mutta jotain Elias selvästi uskoi saavuttavansa roikkumalla hänen kannoillaan koulupäivät läpeensä. Oppitunnit olivat ainoita hengähdystaukoja – muulloin Elias oleili aina noin metrin säteellä hänen olinpaikastaan. Turhaan Susa oli yrittänyt eksyttää poikaa; joka kerta kun hän luuli päässeensä tästä eroon, nurkan takaa (ja yhden ikimuistoisen kerran siivouskomerosta) loikkasi taas esiin sama ilkikurisesti virnistelevä naama. Moneen kertaan Elias oli jopa lintsannut tunneilta lyöttäytyäkseen Susan seuraan tämän hyppytunnin ajaksi. Lienee sanomattakin selvää, että Susa oli sangen jäätävää seuraa, mutta Eliasta kyseinen seikka näytti liikuttavan yhtä vähän kuin Paraguayn poliittinen tilanne. Hän rupatteli joutavia ja laski leikkiä tapansa mukaan, mutta oli myös luonnottoman höveli; hän kanniskeli Susan laukkua ympäri koulua (sittenkin, kun Susa oli piruuttaan alkanut kuljettaa mukanaan paria Tolstoin tiiliskiveä), tarjosi takkia ja ylimääräistä hanskaparia viileinä päivinä (vaikka joutuikin myöhemmin haeskelemaan niitä mitä omituisimmista paikoista), availi ovia herrasmiehen elkein (siitä huolimatta, että Susa saattoi seisahtua oviaukkoon näpertämään minuuttikaupalla kännykkäänsä tai tekemään muuta yhtä "kiireellistä") ja laukoi kaikenkirjavia kohteliaisuuksia (vaikka Susa pyöritteli silmiään ja tiedusteli, montako tuntia mokoman hölynpölyn keksimiseen kului tai jotain muuta yhtä ivallista). Mutta pahinta olivat pojan lähentely-yritykset – Eliaksen kädet eksyivät milloin Susan kädelle, milloin olalle ja milloin vyötäisille, huolimatta siitä, että hän sai monta kertaa melko kipeästikin sormilleen. Ja suudelmalla Elias uhkaili tämän tästä, muttei Susan suureksi helpotukseksi ollut vielä toteuttanut uhkaustaan. Hän myös saattoi Susaa usein kotiin. Ei sillä, että Susa olisi antanut siihen lupaa, mutta aina tilaisuuden tullen Elias sieppasi tytön koululaukun eikä antanut sitä takaisin ennen kuin kotiovella. Hän myös osteli Susalle kaikenlaista, etupäässä kukkia ja koruja ja kieltäytyi ottamasta niitä takaisin. Korut Susa piti siitä huolimatta ettei niitä aikonut koskaan käyttää – hän ymmärsi kylliksi rahanarvoisen tavaran päälle – mutta kukat hän toimitti eteenpäin hempeine runonpätkineen kaikkineen. Lukion eläkeikää lähentelevä rehtori olikin viime aikoina usein vaivannut kaljuuntuvaa päätään noilla selittämättömillä kukkalähetyksillä, joita "uskollisin ihailijanne, Elias Latva" hänen ovensa taakse asetti. Treffit Elias tietenkin mainitsi vähintään viisi kertaa päivässä. Hän oli yrittänyt uhkailla, lahjoa, anoa, maanitella, kiristää ja huijata Susaa toteuttamaan lupauksensa, mutta tyttö oli taipumaton – toistaiseksi. Susa pohti usein synkästi, kuinka kauan hän todella jaksaisi tätä menoa; eikö olisi vain helpompi suostua ja antaa pojan menettää mielenkiintonsa, kuten aina tähänkin asti? Mutta Susan ylpeys ei missään tapauksessa tahtonut laskea häntä "Eliaksen valloitusten" surullisen suureen joukkoon, ja hän kieltäytyi kerta toisensa jälkeen jyrkästi. Koulussa hän oli tilanteen johdosta noussut hyvin lyhyessä ajassa kuuluisuuteen. Jokainen oppilas seurasi mielenkiinnolla tätä tahtojen taistoa kuin iltapäivän saippusarjaa, ja hyvin harva oli puolueeton. Suurin osa pojista asettui Susan puolelle – he näkivät mielellään Eliaksen saavan nenilleen – mutta tyttöjen kanta jakaantui useaan osaan. Oli niitä, jotka ihailivat Susaa, niitä, jotka kadehtivat häntä ja niitä, jotka säälivät poloista Eliasta ja inhosivat sydämetöntä Susaa. Ja minne tämä kummallinen kaksikko vain menikin, siellä katsottiin ja kuiskuteltiin ja naurettiinkin. Elias luonnollisesti nautti huomiosta ja käyttäytyi kiusallisen omistavasti aina juuri muiden keskuudessa, mutta Susa oli lähellä räjähtämispistettä. Mutta hyi, nyt hän ei tahtonut ajatella enää mitään sinne päinkään, kun pelkkä E-kirjainkin aiheutti jo lievää pahoinvointia. Susa työnsi tuskaiset viikot mielestään ja uinahti sohvalle. Mutta Susan ei sallittu uneksia kuin päälle puolisen tuntia, kun ovikellon kärsimätön pirinä kiskoi hänet takaisin tähän todellisuuteen. Ärtyneenä hän kampesi itsensä ylös ja maleksi ovelle. - Miellyttävää iltaa, neiti Männistö! Elias huikkasi oven toiselta puolelta. - Tulin tarkistamaan tv-lupanne. Voi pyhä pyynikki. Mieli täynnä mustia ajatuksia Susa avasi oven. Elias seisoi selkä suorana kynnyksen edessä, sylissään suurin kukkapuska tähän asti ja toisessa kädessään pieni samettipäällysteinen rasia. Susa hieraisi kasvojaan hartaasti. Todennäköisesti hän nukkuikin edelleen tuossa sohvalla ja tämä oli orastava painajainen, jossa Elias ryöstää hänet vihille ja työntää seuraavana päivänä tulivuoreen koska oivaltaakin rakastaneensa koko ajan palavasti Eva Longoriaa. Elias loikkasi sisätiloihin ennen kuin Susa ehti läimäyttää oven kiinni hänen nenänsä edestä, lankesi polvilleen tytön eteen ja ojensi liioitelluin elein rasiaa, jossa tämän helpotukseksi kimmelsi vain pari helmikorvakoruja. - Neito, tulin pyytämään suosionosoitusta, Elias lasketteli intohimoisesti naama peruslukemilla. - Soisitteko minulle kurjalle kunnian – Susa väänsi vaivihkaa kädellään nykivät suupielensä alas. - En lähde kanssasi ulos, hän tokaisi. - En mistään hinnasta. Ylös siitä. Eliaksen naama venähti. - Tunteeton julmuri, hän vaikeroi surkeana ja kohottautui. - Hyvä on, luovutan. Sinun kivisydämeesi ei pysty mikään. Tämä yllättävä vetäytyminen sai Susan kasvot kirkastumaan hieman ja hän vastaanotti sävyisästi pojan tuomiset. - Jo oli aikakin, hän virkahti ilahtuneena. - Olen ollut hermoromahduksen partaalla takiasi. Mutta olet kyllä omalla tavallasi oikeastaan aika mukava, ja luulen, että voisimme olla ystäviä, jos vain unohtaisit – Mutta Elias keskeytti hänet ponnettomalla kädenheilautuksella. - En minä ystävyyttäsi tahdo. Hyvää loppuelämää, hän mutisi ja kääntyi lähteäkseen. Susa kohautti olkiaan ja kävi asettamassa kukat ja rasian ruokapöydälle. Seuraavassa hetkessä hän kuuli selkänsä takaa nopeita harppauksia ja ennen kuin hän ehti edes tajuta mitä tapahtui, Elias oli keikauttanut hänet irti lattiasta suoraan syliinsä. Susa rimpuili järkyttyneenä, mutta Eliaksen käsivarret eivät antaneet periksi. - Laske minut alas, senkin idiootti! hän kiljahti. - Mitä pirua tämä nyt on olevinaan?! - Suunnitelma B, Elias virnisti. - Totta hemmetissä minä tiesin koko ajan etteivät ruusut ja helmet sinua liikuttaisi, mutta enkö vain näytellytkin erinomaisesti nujerrettua kosijaa? Puheesi ystävyydestä kosketti minua syvästi, mutta valitettavasti puhuin totta kun sanoin haluavani enemmän. - Mitä aiot? Susa kysyi ääni suuttumuksesta väristen. - Mitä luulet, rakkain Sherlock? Lähdemme ulos, Elias virkkoi huolettomasti ja tiukensi hiukan otettaan. - Haluatko tuon ruskean vai siniruutuisen takin? Mitä, et siis suostu puhumaan minulle? Olkoon, otan sitten ruskean. Se näyttää hyvältä päälläsi. Niin, ja autossa on siskojeni kenkiä kokoa 37 ja 38, voit käyttää niitä. Jotenkin ihmeen kautta Elias onnistui taiteilemaan itsensä ja kiukusta kiehuvan kantamuksensa ulos kerrostalosta. Ulos päästyään hän laski Susan autonsa apukuskin paikalle, kiinnitti tämän turvavyöt ja kaasutti pois pihasta ennen kuin tyttö ehti karata hänen ulottuviltaan takaisin sisälle. - Sinulta on vintti pimennyt lopullisesti, Susa ärähti kiskoessaan kenkiä jalkaansa ja loi kaappaajaansa pari vihaista mulkaisua. - Tämä on laitonta. - Tunnet varmasti sanonnan sodasta ja rakkaudesta, Elias vastasi leppeästi ja hymyili. - Keinoni saattavat olla kyseenalaiset, mutta aikeeni ovat täysin kunnialliset. Palautan sinut sitten illansuussa enkä vaivaa enää sen jälkeen – jos et halua. Viimeisen lausahduksen kohdalla Elias loi Susaan ovelan silmäyksen. Susa pyöräytti silmiään. Pahastipa poika oli väärässä, jos luuli ensimmäisillä – ja taatusti myös viimeisillä – treffeillä voittavansa hänen sydämensä. - Täytyypä muuten sanoa –, Elias aloitti jälleen ja virnisti leveästi. - että vastustelit ihmeen vähän. Minä aivan hämmästyin sitä kuinka helposti kaikki kävi. Susa hätkähti. Voi vietävä! - No – se nyt – minä olin väsynyt! hän takelsi ja tunsi yhtäkkiä vastustamatonta halua heittäytyä kalliolta alas. Elias pani mielissään merkille, että tytön vaaleille poskille oli noussut helakka puna. Havainto tyydytti häntä siinä määrin, että hän jätti Susan rypemään rauhassa omaan itseinhoonsa ja alkoi vihellellä Mission Impossiblen tunnusmelodiaa. Seuraavan kolmen ja puolen minuutin aikana kumpikaan ei sanonut mitään; Susa mietti kuumeisesti, mahtoiko Elias nyt luulla että syvällä sisimmässään hän oikeastaan halusi lähteä treffeille (HAH!), ja Elias ajatteli iloisena, että ehkä tyttö sittenkin syvällä sisimmässään oikeastaan halusi lähteä treffeille. - Menisimmekö elokuviin? Elias ehdotti, yrittämättä vähääkään peitellä loistavaa tuultaan. Hän oli kuljettanut elokuvissa lukemattomia tyttöjä lukemattomia kertoja, mutta ainoatakaan tapaamista ei ollut sävyttänyt tämä suloinen voitontunne... ja jokin määrittelemätön. Susa, joka oli siirtynyt pohtimaan ulospääsyä tilanteesta, kohotti katseensa. - Vaikka, hän vastasi tavoitellen tylyä äänensävyä. Hänen mieleensä oli juolahtanut eräs idea, jota kannatti ainakin yrittää. Hetkisen kuluttua Elias parkkeerasi elokuvateatterin pihaan ja riensi avaamaan seuralaiselleen autonoven tarkalleen kohteliaisuusetikettien mukaan. Hän talutti Susan sisälle varmuuden vuoksi kädestä pitäen, vaikka tyttö yritti vakuuttaa, ettei tarvetta ollut. - En ole niin lapsellinen että juoksisin pakoon, hän vastusteli äkeästi ja tempoi kättään. - Jos haluaisin paeta, tekisin sen hienovaraisemmin. Ole hyvä ja päästä irti. - Oi, en, Elias sanoi ja hymyili puoliksi itsekseen. - Tuntuu sanoinkuvaamattoman suloiselta pitää sinua kädestä... vaikka tietysti tämä olisi vielä suloisempaa, jos et nykisi sitä koko ajan. Sisätiloissa Elias kuitenkin irrotti kätensä vastahakoisesti ja meni tiedustelemaan kassalta seuraavaa elokuvaa. Susa istahti sohvalle odottamaan, pää mielenosoituksellisesti käsiin nojaten. Elias oli siis kuitenkin saanut tahtonsa läpi. No, kyllähän hän lupasi, ja lupaus on aina lupaus, mutta tämä oli siltikin niin hirveän nöyryyttävää! Poika tietysti levittäisi juttua koulussa, ja Susa Männistön maineeseen painuisi itsepäinen tahra, joka ei irtoaisi hyvällä tahdollakaan. Mutta Susan peli ei ollut vielä kokonaan menetetty, saisipa nähdä! - Sieltä tulee jokin scifikohellus, paikalle astellut Elias ilmoitti hieman pettyneenä. Avaruusmutanteista edes hän ei voisi löytää mitään romanttista. - Se alkaa kahdenkymmenen minuutin päästä. Haluatko jotain syömistä? - Jättipopcornit, puolentoista litran Fantan ja Fazerin suklaalevyn, Susa vaati kostonhimoisesti. Hänen harmikseen Elias kuitenkin maksoi mukisematta. Pojan kukkaro taisi olla pohjaton. Kun he alkoivat siirtyä kohti salia, herra lipuntarkastaja hymyili parille niin hyväksyvästi että Susa tunsi olonsa äärimmäisen epämukavaksi. Ja yhä pahemmaksi kaikki vain kävi – elokuvateatterin hämärä ja Eliaksen läheisyys olivat hirvittävän tukala yhdistelmä. Susa huokasi pari kertaa syvään. Täytyi vain olla ajattelematta koko asiaa ja näyttää välinpitämättömältä. Melko hyvin se aluksi onnistuikin. Elias ei lähennellyt liikoja, nojaili vain käsinojaansa hieman Susan puoleen kallistuneena, ja elokuva oli niin hauska, että sitä seuratessaan Susa melkein unohti kenen kanssa sitä katsoi. Aina välillä häntä huvitti niin, että hymy vääntyi kasvoille väkisinkin. Elias sattui katsahtamaan häntä juuri sellaisena hetkenä. Hymy sai Susan kasvot näyttämään aivan toisenlaisilta kuin millaisina hän oli tottunut ne näkemään – avoimilta, iloisilta ja kirkkailta. Ja kun hämärä vielä tummensi Susan silmät samettisen mustiksi ja hänen kasvojensa varjot omituisen viehättäviksi, Elias oli varma, ettei ollut koskaan nähnyt mitään yhtä kaunista kuin Susa sinä nimenomaisena hetkenä. Susa tajusi yhtäkkiä seuralaisensa kiinteän tuijotuksen ja vilkaisi tätä kiusaantuneena. Mutta hän ei nähnyt Eliaksen kasvoista muuta kuin tuon kummallisen pikku hymynkareen ja katseen, josta oli kadonnut kaikki ilkikurisuus ja röyhkeys ja omahyväisyys ja muukin eliasmaisuus. Se näytti vain pehmeältä ja haaveksivalta. Susa sävähti. Herra siunatkoon, oliko poika aivopesty? Yllättäen hän tunsi olonsa tukalammaksi kuin koskaan ennen. Hän oli luullut ettei ollut mitään ahdistavampaa kuin lähentely ja taukoamaton piiritys, mutta eivät ne sittenkään olleet mitään tähän verrattuna! Elias oli kääntänyt katseensa takaisin kankaalle, mutta painostava tunnelma väijyi edelleen. Nyt jos koskaan täytyi laittaa ajatus täytäntöön, muuten tapahtuisi jotain – kauheaa. Susa nousi. - Käyn vessassa, viivyn hetken, hän sanoi hätäisesti ja riensi vastausta odottamatta ulos salista ja ulos elokuvateatterista. Susa harppoi kiireesti ensimmäiseen eteen sattuneeseen suuntaan ja tohti hengähtää vasta parin kadunkulman päässä teatterista. Kas niin, hän oli paennut – tai ehkä mieluummin poistunut paikalta – onnistuneesti, vaan mitä hän tekisi seuraavaksi? Kotiin oli viisi kilometriä, joka sinänsä ihan käveltävä matka, mutta häntä ei juuri huvittanut tarpoa korkokengissään enempää kuin tarpeellista. Susa päätti siis mennä bussilla. Sen lähtöön oli lähemmäs tunti, mutta hän voisi sen aikaa kuljeskella jossain mistä Elias ei häntä hoksaisi etsiä. Hän käänsi kulkunsa kohti erästä kaunista pikkupuistoa, joka ei sievyydestään huolimatta ollut kovinkaan suosittu ajanviettopaikka. Susa sen sijaan kävi siellä mielellään rauhoittumassa, ja nyt oli totisesti rauhoittumisen paikka. Eliaksen ilme nimittäin puistatti häntä edelleen. Hän oli nähnyt sen ennenkin monilla kasvoilla ja tunsi sen merkityksen, mutta ei aiemmin ollut välittänyt siitä liiaksi. Se tässä olikin se ongelman ydin: tällä kertaa hän välitti, eikä voinut kuolemakseenkaan käsittää miksi ihmeessä. Susa rypisti otsaansa. Sietämätöntä! Puistossa hän etsiytyi suosikkipaikkaansa, rehevöityneen pikku lammen rannalle. Hän istahti huohtaen viileään ruohikkoon ja unohtui katselemaan sorsapariskuntaa, joka silmäili häntä ruokatarjoilun toivossa. Mikä siunattu rauha. - Minun mielestäni se oli aika hyvä elokuva, sanoi ääni hänen selkänsä takaa. - Mutta sinullahan on tunnetusti – miten sen nyt sanoisi – valikoiva maku. Susa lensi sydänjuuria myöten säikähtäneenä seisaalleen. Elias siinä seisoi, niin totta kuin hauki on kala! Mistä pilvestä se pirulainen oli tuohon tällä kertaa pudonnut? - Olisit heti sanonut että bongailet mieluummin lintuja kuin ulkoavaruuden muukalaisia, Elias virkkoi vinosti hymyillen, silmissään se tuttu tuike. - Olisin tuonut kiikarit ja pullapitkon tullessani. Susa aukoi suutaan sanattomana. Mitä tähän nyt osasi sanoa, kun poika ei vaikuttanut edes vihaiselta? Seisoskeli tuossa vain huolettomana kuin kaikki olisi kuten olla pitää! - Miten sinä löysit minut? hänen onnistui lopulta sopertaa, kun Elias asteli rennoin liikkein lähemmäs. Poika haroi laineikkaita hiussuortuviaan hieman itsetyytyväisen näköisenä. - Tiesin alusta alkaen että yrittäisit vielä jotain, hän selitti. – "Hienovaraista pakoa", kuten sen itse ilmaisit. Kun sinä sitten kesken kaiken hosuit ulos salista, arvasin, että siinä se nyt oli. Hosuin perääsi ja tässä ollaan. Susan hartiat lysähtivät. Eliaksen pentele oli sittenkin päihittänyt hänet! Kuinka kummassa hän ei ollut huomannut että häntä varjostettiin? - Olet fiksumpi kuin luulin, hän tunnusti huultaan purren. Hän tunsi itsensä niin perusteellisen nolatuksi että melkein kuuli jo korvissaan Timbuktun sulosointuisen kutsun. - Sitä ne kaikki sanovat, Elias tuumasi ja katsoi Susaa ystävällisesti. - Voi, älä näytä noin murtuneelta! Kaikkihan virheitä tekevät. Minäkin, hän lisäsi, ikään kuin olisi halunnut huomauttaa että se oli jo aikamoista. Siihen Susa ei sanonut mitään, tuijotteli vain alakuloisena sorsakaksikkoa Eliaksen selän takana. Olisi varmaan hauskaa olla sorsa, elää onnellisen yksioikoista elämää ja murehtia vain siitä riittääkö mummoilla pullaa huomiseksi. Urossorsatkin olisivat takuulla huomattavasti sivistyneempää seuraa kuin tuollaiset miehenkuvatukset joilla ei selvästikään ollut muuta tarkoitusta kuin tehdä maailmasta hieman vaikeampi paikka elää. - Ah, tosiaan, Elias muisti yhtäkkiä ja napsautti sormiaan. - Tulin tuomaan sinulle yhden jutun jonka unohdit. Muitta mutkitta hän kohotti Susan kasvot ja kumartui suutelemaan tätä. Susan koko olemus huusi "!!!", mutta hän ei ensimmäiseen pariin sekuntiin osannut reagoida mitenkään tähän salakavalaan yllätyshyökkäykseen. Mutta siinä silmänräpäyksessä kun hän pääsi tilanteen tasalle, hän kokosi yhteen kaikki tiedostetut ja tiedostamattomat voimavaransa ja työnsi. Yllättynyt Elias horjahti pari askelta taaksepäin, tasapainoili hetken – ja keikahti sitten komean molskahduksen ja närkästyneen sorsankaakatuksen saattelemana puistolampeen. Lähestulkoon yhtä yllättyneen Susan kädet lennähtivät hänen suunsa suojaksi. Ei hän nyt aivan tätä suunnitellut! Lampi ei kaikeksi onneksi ollut siitä kohdin mitenkään syvä, mutta riitti siinä tarpeeksi vettä kastelemaan Eliaksen kauttaaltaan. Poika kohottautui vaivalloisesti istualleen, pärski ja yski aikansa ja haroi virtanaan valuvat hiuksensa kasvoiltaan. Kun hän sitten tajusi tapahtuneen kaikessa surkeudessaan, hän kohotti Susaan perin juurin järkyttyneen katseen. Se oli Susalle liikaa. Hän tirskahti. Hän tirskahti toisenkin kerran. Ja lopulta hän ei enää kestänyt: kaikki se nauru, jonka hän oli menneinä viikkoina visusti kätkenyt sisälleen, pulppusi nyt iloisena ja välkehtivänä virtana ulos. Maailmassa ei takuulla ollut mitään hullunkurisempaa näkyä kuin vettä valuva, tavallisesti niin itsevarma Elias istumassa puistolammessa liikuttavan pöllämystynyt ilme naamallaan! Naurun myötä kulkeutui pois myös miltei kaikki se kauna, jota Susa oli hautonut pojan typerän temppuilun johdosta. Ylpeys oli tyydytetty ja hän tiesi voittaneensa sodan. Nyt sen saattoi tunnustaakin: vaikka Elias oli röyhkeä, itseriittoinen, hermoja raastava ja selvästikin aivan sekaisin päästään, hän oli myös hauska, ihmeen piristävää seuraa ja... jotain. Elias olisi ystävänä mainio, mutta minkäs teet, kun ei sellaiseksi suostu? Elias toljotti heleästi nauravaa Susaa lammen pohjalta tietämättä oikein, ollako vihainen vai eikö olla. Hän oli kyllä lopultakin saanut tytön avautumaan, mutta ei aivan odottamallaan tavalla. Susan nauru taukosi viimein, ja kyyneleitä pyyhkien hän astui lammen partaalle ja ojensi Eliakselle kätensä auttaakseen tämän ylös. Mutta kun Elias oli tarttumaisillaan siihen, hän huitaisi sen etäämmäs. - Yhdellä ehdolla, Susa sanoi epäillen. - Et kisko minua veteen. - No en, Elias vakuutti ärtyneenä. - En ole niin lapsellinen että kiskoisin sinut veteen. Susa ojensi kätensä uudelleen. Elias tarttui siihen, vetäisi voimakkaasti ja Susa lensi kauniissa kaaressa pojan seuraksi. - Suo anteeksi, Elias totesi vettä yskivälle kumppanilleen. - Taisin olla väärässä. Ei muistella pahalla. - Sinä senkin, sinä senkin, sinä senkin...! Susa huusi kykenemättä kuitenkaan keksimään, mikä senkin Elias oli. Tunteita tuulettaakseen hän räiski lisää vettä pojan piruileville kasvoille, ja käynnistyi lyhyt, mutta sitäkin kiivaampi vesisota. Tuloksena oli, että he molemmat nauroivat railakkaasti kompuroidessaan ylös vedestä. Rannalla Eliaksen ilo kuitenkin laimeni nopeasti apeudeksi. Hänelle alkoi olla erinomaisen selvää, että kaikesta huolimatta Susa ei toivonut hänestä muuta kuin ehkä ystävää. Se oli ankara isku; hän oli jo jokin aika sitten tajunnut, että tässä ei enää ollut kyse hänen maineestaan saati ylpeydestään, vaan jostain paljon enemmästä. - Sinä voitit, hän tunnusti katkeraan sävyyn ja vilkaisi Susaa lannistuneena. - Olet tehnyt kaikin tavoin selväksi, ettei sinua kiinnosta eikä tule kiinnostamaankaan, joten voin viedä sinut kotiin vaikka heti. - Vielä mitä, Susa sanoi kepeästi. - Juuri kun minä huomasin peräti viihtyväni seurassasi? Eliaksen sydän jätti lyönnin tai pari väliin ja kasvoille syttyi riemastunut, toiveikas hymy. Hän tarttui innokkaasti Susaan käsiin, mutta tyttö ravisteli ne irti. - En tarkoittanut sitä niin, Susa oikaisi hieman väsyneesti. Hymy himmeni. - Selvä, Elias totesi yrittäen urhoollisesti säilyttää hyväntuulisuutensa. - Selvä. Ollaan sitten ystäviä. Onhan niitä tyttöjä ennenkin riittänyt, hän nauroi ontto kaiku äänessään. Muut kun tuntuisivat aika valjuilta Susan jälkeen. - No, se on kyllä huomattu, Susa tokaisi. Sydämessä tuntui pienen pieni pistos, mutta hän kieltäytyi arvuuttelemasta sen syytä. - Ja jos naiset loppuvat kesken, sinä siirryt miehiin. Elias mätkäisi Susan takaraivoa märkä takinhiha litisten ja pian he olivat taas tukkanuottaisilla. Susa kuitenkin katsoi viisaimmaksi lopettaa, kun alkoi näyttää siltä että Elias yritti ujuttaa kiistelyyn jotain muutakin. He kuljeskelivat hitaasti puistoa ympäri, jutellen välillä niitä näitä. Rupattelu vain tahtoi käydä vähän vaikeaksi, sillä Elias oli omituisen vaisu – ei ollenkaan tapaisensa. Susa tunsi omatunnon jäytävän sisintään. Ehkä hänen olisi pitänyt olla vähän hienovaraisempi? Ihan vähän vain? Mutta mistäpä hän olisi arvannut että poika ottaisi asian noin raskaasti! Hän oli luullut että Elias oli täysin kykenemätön ottamaan ylipäänsä mitään vakavasti. Hän siirsi ongelman hetkeksi mielestään ja katseli hajamielisenä ympärilleen. Puisto oli turruttavan rauhallinen; kuului vain viimeisten lintujen sirkutus, syksytuulen humina lehvästössä ja autojen äänet jossakin etäällä. Ilta-aurinko heitteli kullanhohtoa keltaisenkirjaviin puihin, ja siellä täällä leijaili kylmyyden lannistamia lehtiä. Kaikki oli niin kauhean – romanttista. Ja tämän hän jakoi Eliaksen kanssa! Hävyttömän, itserakkaan naistenmies-Eliaksen, jota hän oli aiemmin hartaasti halveksinut! Mutta siltikään ajatus ei tuntunut niin vastenmieliseltä kuin hän olisi suonut sen tuntuvan. Susa havahtui siihen, että häntä katseltiin. Elias oli taas unohtunut tuijottamaan – ei, ei Elias, vaan se kiusallinen, uneksiva anti-Elias. Susa värähti. - Minulla on kylmä, hän sanoi rikkoakseen tunnelman ja myös tarkoitti sitä. Kosteat vaatteet eivät erityisemmin käyneet yhteen lauhankaan syysilman kanssa. - Minä voin lämmittää, Elias hymyili. - Hyppää sinä järveen, Susa tuiskahti ja otti hieman lisää etäisyyttä. - Sinä et nyt oikein hallitse tätä ystäväjuttua. He jatkoivat päämäärätöntä matkaansa vaiti. Susa ajatteli epämääräisesti, että pitäisi ehkä lähteä kotiin kuivumaan, mutta ei syystä tai toisesta tullut ottaneeksi asiaa esille. Hän vilkaisi vaivihkaa Eliasta. Pojan otsalaineet olivat valahtaneet silmille, ja hän näytti mietteliäältä. Sanoisi tuo mokoma nyt edes jotain, ei keskustelu yksin käy! Elias taisi kuulla hänen äänettömän toiveensa, koska hän sanoi samassa: - Minulla on ongelma. - Sepä ikävää, Susa päivitteli pahaa uumoillen ja pidättäytyi tiedustelemasta ongelman laatua. - Voitko kuvitella: huomasin tässä aivan äskettäin rakastuneeni epätoivoisesti ensimmäistä kertaa tyttöjentäyteisessä elämässäni – ja kohteeni onkin se ainoa yksilö, joka ei piittaa minusta pätkän vertaa, Elias jatkoi silmissään kaipaava katse. - Hän on kaunein ja konstikkain kaikista, ja jos minä hänet saisin, niin muut voisivat minun puolestani painua vaikka Jäämeren pohjukkaan. Mutta minulta alkavat keinot olla vähissä. Elias katsoi häntä niin hellästi, että Susa tunsi poskiaan kuumottavan ja käänsi päänsä toiseen suuntaan. Hän halusi pinkaista karkuun sellaista vauhtia että mummot matkan varrella keikahtaisivat kumoon, mutta jalat lakkoilivat. Hemmetti! Elias ei missään tapauksessa merkinnyt hänelle mitään, ei todellakaan, eikä hänkään saanut merkitä Eliakselle mitään. Hempeämielinen hölmö, Susa ajatteli kiukkuisesti, mutta ei oikein itsekään tiennyt kumpaako osapuolta sillä tarkoitti. Sillä siltikin, hän myönsi vastoin tahtoaan, sisällä läikähteli kovin lämpimästi vaikka muutoin vilutti. Ehkäpä... - Ehkäpä se tyttö ei vain halua nähdä metsää puilta, hän mutisi huomaamattaan ääneen. Susa oli itse niin uppoutunut tunteidensa sekasotkuun, ettei heti käsittänyt mitä sanoi. Mutta Elias käsitti senkin edestä. Hänen kasvoilleen leimahti niin ylenpalttinen onni ja autuus, ettei sitä olisi voinut uskoa edes mahdolliseksi kun otti huomioon, kuka oli kyseessä. Hän oli siis sittenkin ollut koko ajan oikeassa – Susa välitti hänestä, ei vain ylpeyttään kehdannut sitä tunnustaa! Elias loikahti nauraen Susan luo, kiersi kätensä tiukasti kauhistuneen tytön vyötärön ympärille ja alkoi pyörittää tätä ilmassa ympäri vinhaa vauhtia vain riemua purkaakseen. Tämä särmikäs, vastaanhangoitteleva pikku olento olisi yksin hänen – jos ei tänään, niin huomenna, jos ei tänä vuonna, niin seuraavana! Mutta hänelle Susa kuului eikä kenellekään muulle, ja aikanaan tyttö tajuaisi sen itsekin! Mutta Susalla ei ollut aikomustakaan taipua tuollaisen harmillisen pikku kömmähdyksen vuoksi. - Ei, ei, unohda mitä sanoin! En lainkaan tarkoittanut – en tajunnut – kuuletko sinä ollenkaan! Laske minut menemään, senkin lemmenkipeä typerys! Idiootti! Jestas sentään, nyt sinulla pimahti pysyvästi – mitä sinä nyt – äläpä yritäkään! Johan minä sinut jo kerran työnsin lammikkoon, etkö sinä ota opiksesi millään! * * * Myöhemmin Elias hoki kaikille, jotka vastavakiintuneen ikionnellista hekumointia vain kestivät kuunnella, että Susa se valloitti hänet eikä suinkaan toisinpäin. Mutta siitä huolimatta paikkakunnalla hymähdeltiin ja kuiskailtiin sitkeästi: - Elias Latva teki sen taas!

Kommentit