Kirjoitukset

Muuttolinnut

Butterfly, 23.11.2011 20:15
Katsottu 1285 kertaa

On taas syksy. Kirpeä syystuuli riepottelee puita, joiden lehdet ruska on jo osittain värjännyt punaisiksi ja keltaisiksi, ennen kuin ne kuihtuvat ruskeiksi ja putoavat maahan. Muuttolinnut ovat kerääntyneet aidoille, puiden oksille ja puhelinlangoille, jotka painuvat uhkaavasti kohti maata. Yksinäinen Satakieli istuu koivun oksalla ja katselee tovereitaan, jotka ylpeilevät korealla höyhenpuvullaan. Satakielellä ei ole värejä, joilla pröystäillä, mutta sillä on ääni. Se odottaa sovittua hetkeä, jolloin matka kohti kaukomaita alkaa. Kun ilta tummuu, se heläyttää muutaman pehmeän sävelen ja lehahtaa siivilleen. Sen vierelle kaartaa yksi sen sisaruksista ja ne livertävät kilpaa salaisuuksiaan vastatuuleen. Pian sisko kuitenkin liitää omille teilleen, ja Satakieli jää yksin ajatustensa kanssa. Tämä on alkukantaista onnea: tuntea tuulen tuiverrus höyhenpeitteessä, tähyillä alaspäin, kohti loittonevaa maankamaraa. Satakieli näkee mustia liikkuvia pisteitä niillä pienillä poluilla, joita teiksikin kutsutaan. Se säälii ihmisiä, niillä kun ei ole koskaan mahdollisuutta kaarrella ilmavirtojen mukana painottomana tai tehdä uhkarohkeita syöksähdyksiä. Satakieli muistelee aikaisempia syksyjä. Aina kylmyyden kurottaessa pohjolaan se tietää, että on aika levittää siipensä ja lähteä. Sen pitää hylätä kotipesänsä, joka on palvellut hyvin jo monta vuotta. Se pilkottaa juuri ja juuri saniaisten ja pähkinäpensaiden alta, ja näyttää niin yksinäiseltä ja tyhjältä. Se muistaa myös ensimmäisen oman matkansa etelään. Se oli vasta poikanen, hädin tuskin metsähiirtä suurempi. Oli kuitenkin jo kiire lähteä, sillä syysmyrskyjen tuloon ei ollut kauaa aikaa. Vanhemmat hoputtivat ja kannustivat sitä kokeilemaan siipiään. Pieni Satakieli hyppelehti horjuen eteenpäin ja räpytteli epävarmasti muutaman metrin eteenpäin lähes maata hipoen. Viimein se sai kuitenkin ilmaa siipiensä alle ja pääsi kohoamaan puunlatvojen ylle, kohti vaaleansinistä taivasta. Tunne oli huikea eikä se ikinä unohtaisi sitä. On ihana paeta talven ajaksi lämpöön. Tänäkin vuonna se aikoo lentää Itä-Afrikkaan, joka on Satakielten paratiisi: ruokaa on yllin kyllin, ja heinäsirkkojen taukoamaton siritys peittää sen lauluharjoitusten äänet alleen. Siellä ei tarvita paksuja höyhenpukuja ja Satakielen huomaamaton väritys voi nousta arvoon arvaamattomaan tropiikin yltäkylläisen värisekamelskan keskeltä. Keväällä se kuitenkin palaa takaisin Suomeen, ja kuka tietää, vaikka jo seuraavana kesänä olisi sen aika saada omat poikaset, joita hoivata ja opettaa. Ja jos hyvin käy, sen ei ensi vuonna tarvitse muuttaa yksin.

Kommentit