Kirjoitukset

Haaveaaveita

Butterfly, 23.11.2011 20:15
Katsottu 1298 kertaa

Herätyskello yöpöydällä näyttää aamukuutta. Mä yritän tukahduttaa kyyneleeni tyynyyn. Tää on taas niitä päiviä, joihin ei haluaisi herätä olleenkaan. Herätyskello aloittaa itsepintaisen piipityksensä, joka ei lopu, ennen kuin mä olen kömpinyt sammuttamaan sen. Keittiöstä kuuluu jo kolinaa, faija ja sen uusi vaimo Pinja ovat laittamassa aamupalaa. Kahvin täyteläinen tuoksu leijailee houkuttelevasti mun nenään, mutta mä en anna periksi. Mä olen vannonut, etten aio olla missään tekemisissä porukoitten kanssa. Mitä mä teen mun elämällä? Voinko mä koskaan olla onnellinen? Mulla ei ole mitään erityistaitoja eikä harrastuksia. Ainut missä mä olen hyvä, on sureminen. Tottakai mullakin on haaveita, jotka mä haluaisin toteuttaa. Olisi upeaa matkustaa ulkomaille, tuhlata suruttomasti rahaa vaatteisiin ja koruihin, osallistua laulukilpailuun ja nousta tähdeksi musiikkimaailman taivaalle. Tällä hetkellä mä olen kuitenkin liian syvällä. Kun faija on lähtenyt töihin ja Pinja tuhlaamaan faijan raatamalla ansaitsemia rahoja, mä livahdan keittiöön ja taiteilen kasan juustosämpylöitä lautaselle ja nappaan jääkaapista kokispullon. Linnoittaudun eväineni tietokoneen ääreen ja selailen keskustelupalstoja, mihin mulla ei ole mitään sanottavaa. Mä laitan musiikin soimaan täysille ja vaivun ajatuksiini. Jotkut sinnikkäimmät koulussa jaksavat vieläkin udella, miten mulla menee. Kyllä nekin ennen pitkää luovuttavat. Toisaalta niillä ei ole ollut pitkään aikaan mahdollisuutta kysellä, sillä mä en ole käynyt koulussa pariin viikkoon. Mitä järkeä mun olisi sinne lähteä? Silloin harvoin kun mä jaksan raahautua sinne mä saan ympärilleni lauman niitä koulun suosituimpia oppilaita. Ne jaksavat päivitellä miten outo mä olen mustine vaatteineni ja siilitukkineni. Mä olen psykologin vakituinen vieras, mutta ei sekään ole saanut multa ongittua tietoja mun menneisyydestä. Mulla ei ole mitään halua puhua muijalle, joka voivottelee ja hokee ymmärtävänsä miltä musta tuntuu. Kaikki alkoi mennä alamäkeen sinä päivänä, kun faija palasi sairaalasta ja kertoi, että mutsi ei jaksanut enää taistella syöpää vastaan. Mä olin just sillon soittamassa kitaralla yhtä mun lempibiiseistä. Sen jälkeen mä en ole tarttunut kitaraan. Mutsi oli mulle aina läheisempi, ja kun se lähti, mä aloin ajautua huonoille teille. Tuli tehtyä vähän kaikkea tyhmää, jota mä oon kyllä katunut myöhemmin. Sillon se oli kuitenkin niin hienoa, mä olin voimakas ja itsenäinen eikä mikään voinut pysäyttää mua. Mä muistan kuulleeni joskus, miten porukat koulussa on puhuneet siitä, että niitä on auttanut, kun ne on rukoilleet. Musta tuntuu, ettei kukaan voi mua enää auttaa, mutta silti mä päätän yrittää. Kankeasti mun sormet taipuu toistensa lomaan. Mä ummistan silmät ja hengitän syvään. Hei, kuuleeko kukaan? Mä tarvitsen apua. Mä olen ihan yksin tässä maailmassa. Mä haluaisin muuttua, mutta mä en ole tarpeeksi rohkea. Samassa mä tunnen, miten joku tai jokin hipaisee rohkaisevasti mun selkää. Mä haistan myös sen tutun, vaniljaisen hajuveden tuoksun, jonka mutsi osti lomaillessaan Kreikassa, ja jota mä aina salaa kävin pikkukakarana suihkauttamassa kaulalleni. Sillä hetkellä mun sielun täyttää varovainen ilo. Mä riennän ikkunan luo, avaan verhot ja tajuan, että aurinko ei naura mulle ivallisesti. Se hymyilee mun kanssa.

Kommentit