Kirjoitukset

Satukirjan Sankareita, prologi

Annjna, 02.02.2013 0:37
Katsottu 1523 kertaa

Prologi Samuel ei ollut tavallinen keiju. Hän kyllä asui Sademetsän Kaakaopuissa ja kutoi säärystimiä kuten kaikki muutkin lainkuuliaiset keijut sekä keijuttaret, mutta muuten hän oli syntynyt luopioksi. Jo pienenä hänet oli liikanimetty Mustapääksi pitkän tumman tukkansa vuoksi ja jo vuosia lapset olivat pelanneet peliä, jonka voittajaksi nimettiin se urhea lapsukainen, joka pisimpään tuijotti Samuelia tämän pikimustiin silmiin. Samuel kasvoi tahtoen ja tahtomattaan Sademetsän erakoksi. Liliana oli sydäntäsärkevän kaunis. Tämä ei ollut mikään ihme, sillä hän kuului ylihaltiain aatelisukuun, mutta jopa tällä mittapuulla hänen kauneutensa oli vertaansa vailla. Harmi vain, että hän itsekin tuntui tietävänsä sen paremmin kuin hyvin. Ja harmi, että kukaan ei tuntunut välittävän tämän ylimaallisen kauneuden tuomasta liiallisesta itsevarmuudesta. Mokomakin nirppanokka. Grongor oli jopa kääpiöksikin lyhyt ja tanakka. Hän matkusteli veljiensä Grengorin ja Grangin kanssa ympäri maailman maita ja mantuja, eikä kukaan joka hänen kirveskätensä oli kohdannut, tohtinut enää toiste huomauttaa hänelle pituuden puutteesta tai parran kirkkaasta porkkananoranssista väristä. Grongor oli kääpiöveljeksistä nuorin, mutta se minkä hän hävisi ikävuosissa veljilleen, voitti hän ehdottomasti uskomattomalla äkkipikaisuudellaan. Byashin peri taikuuden isältään. Noita tai ei, Byashin oli aina tiennyt olevansa erilainen nuori. Hän ei hengannut Rargodan kauppatoreilla kuten muut ikäisensä tytöt, eikä hän myöskään osannut laulaa ensimmäisen nuotinkaan vertaa, vaikka kuuluikin Vedettärien heimoon äitinsä puolelta. Byashin oli kummajainen isolla k-kirjaimella. Velhon ja Vedettären risteytys, tytön ja hyypiön sekametelisoppa. Alexei tuskin koskaan tiesi, kuinka moni valtakunnan tyttö hänestä todellisuudessa haaveili. Kuningashuoneen soturin haarniska korosti hänen sinisenhopeita silmiään juuri sillä oikealla tavalla, että hän näytti vähintäänkin kolmetoista jättiläistä surmanneelta sankarilta. Tiedä sitten, miten vain silmistä voisi tällaisen päätelmän tehdä, mutta ei kai sillä niin väliäkään. Alexei oli unelmien ritarin ruumiillistuma. Harmi vain, että hän oli tyhmä kuin vasemman jalan saapas. Grimm rakasti kuorolaulua. Muut lohikäärmeet pilkkasivat häntä tämän vuoksi, mutta Grimm ei välittänyt. Miksi hänen pitäisi olla synkän miehekäs vain siksi, että hän osasi öisin muuttua talon kokoiseksi siivekkääksi pedoksi, joka tahtoessaan pystyi polttamaan vaikka kokonaisen kylän yhdellä aivastuksella? Pöh. Paljon mukavampaa oli laulaa kaanonissa kukkaniittyjen kauneudesta ja luritella merkityksettömiä rakkauslauluja kuoron turvallisessa harmoniassa. Samuel, Liliana, Grongor, Byashin, Alexei, Grimm. Kuusi niin erilaista nuorta sekä vähemmän nuorta. Kuusi elämää, joita yhdisti vain taikuus, mielikuvitus sekä koti saman maailman katon alla. Koskaan he eivät olleet toisiaan tavanneet, koskaan he eivät olleet kuulleet lausuttavan edes toistensa nimiä. Eivät koskaan, ennen kuin yllättävien sattumien kautta heidän maailmansa romahti ja kaikki tuttu ja turvallinen katosi taivaan myrskyäviin tuuliin. Eivät tunteneet toisiaan, ennen kuin oman maailman kuoltua heidän oli pakko etsiä koti muualta, vieraasta todellisuudesta. Ja pian he tulivat oppimaan, että myös satukirjan sankareiden tuli asioida Kansaneläkelaitoksessa.

Kommentit