Kirjoitukset

Luulin olevani vahva [osa 3]

virheellinen, 12.12.2013 18:16
Katsottu 1325 kertaa

Katson peiliin ja sävähdän näkiessäni kasvoni. Silmäni ovat sumeat ja elottomat; niiden alla on sinertävät renkaat kertoen unettomista öistä. Kasvoni ovat kalpeat - nipistän poskiani saadakseni niihin väriä. "Veronika!" kuulen äitini huudon alakerrasta. "Nika." huudahdan vaisusti vastaukseksi. Kuulen hänen huokaisevan, jonka jälkeen hän huutaa vakaalla äänellä korostaen nimeäni. "Nika, tuletko syömään?" "Ei mulla ole nälkä," mumisen repien lohjennutta kynttäni. "Nika se ei ollut varsinaisesti kysymys. Tule syömään." "Ei mulla ole nälkä!" Kiljaisen oven suuntaan. Kuulen portaista askelia joten nousen sängyltäni, kävelen ovesta suoraan portaita kiipeävän äitini ohi. Hän huokaisee ja kääntyy kannoillaan, palaten alakertaan. "Muistotilaisuus on huomenna." hän huomauttaa istuessaan pöytään, minua vastapäätä. Kirkko jonka jäsen isäni oli haluaa pitää muistotilaisuuden koska hautajaiset olivat pienet, emmekä voineet kutsua kaikkia. Hautajaisista on kuusi päivää. En vieläkään ollut itkenyt; olin purkanut kaikki voimani kouluun, sulkien kaiken ylimääräisen pois. Otan viimeisen haarukallisen risottoa suuhuni. "Oletko päättänyt mitä laitat päällesi?" Nousen ylös vastaamatta mitään, kävelen lavuaarille ja lasken astiat sinne. Tunnen äitini katseen selässäni noustessani portaita. Seison haudan reunalla. Haudan varjoissa näen kuinka kannen risti välkähtelee valossa osoittaessani sitä taskulampulla. Sävähdän, luullen näkeväni kannen liikkuvan. Pidätän hengitystä; kun olen varma että arkku on ja pysyy kiinni, uskallan päästää ilman keuhkoistani. Pudistan päätäni ja heitän kädessäni olleen liljakimpun hautaan arkun päälle. Käännyn ja lähden kävelemään pois. Tumps. Kuin joku olisi koputtanut seinää. Vilkaisen taakseni. Kuvitelmaa. Tumps tumps. Tumps. Yhtäkkiä tuntuu kuin sydämeni yrittäisi sykkiä ulos rinnastani. Tumps, otan askeleen kohti hautaa. Tumps. Tumps, tumps. Kolahteluja kuuluu jo sydämeni sykkeen tahtiin. Kurotun peloissani katsomaan haudan reunan yli. Ei. Ei, ei ei. Se ojentaa kättään minua kohti. Sen kynnet hipovat ilmaa vain senttien päästä jaloistani. Tumps, tumps. Tunnen kauhun leviävän sisälläni. Yritän juosta pois, mutta se on saanut otteen jalastani ja vetää minua luoksensa. Pamahdukset kuuluvat kovempaa, kovempaa ja lujempaa, kunnes ne tuntuvat kuuluvan päästäni. Tumps. Pimeys. Hiljaisuus. Yritän nähdä, mutta kaikki on kadonnut. Tunnen olevani vaakatasossa, yritän nousta ylös mutta en voi. Ojennan käteni ylös, mutta kaksikymmentä senttiä yläpuolella kasvoistani tunnen seinän. Ei. Hapuilen paniikissa käsilläni ympäristöäni, mutta olen loukussa. Tunnen pakokauhun kasvavan sisälläni. Lyön käsiäni seiniin, mutta ne eivät anna periksi. Kuuluu vain onttoja kumahduksia kun yritän epätoivoisesti hakata arkkua päästäkseni pois. Herään omaan huutooni ja nousen paniikissa istumaan. Hetken kuvittelen näkeväni huoneeni pimeimmissä kulmissa hahmoja, varjoja jotka yrittävät saada minusta otteen. Vilkuilen vauhkona, simät kyynelissä ympärilleni. Tärisevin käsin ojentaudun painamaan yöpöytäni lukulampun katkaisijaa. Valon täyttäessä huoneen tunnen sydämeni pamppailun rauhoittuvan. Varjot ovat kadonneet. "Nika. Nika?" Iina sähähtää ojentuneena minua kohti. "Mmmhm?" mumisen yhä tuijottaen ulos ikkunasta. "Nika." Iina sanoo totisella äänellä. Käännyn katsomaan häntä. Hän katsoo minua totisena, näen hänen katseessaan huolta. "Sori." mutisen hiljaa repien revennyttä kynttäni irti. "Nika tää ei onnistu näin" Iina sanoo kävellessämme tunnilta pois. "Sun pitää yrittää saada nyt jostain kiinni. Sä et tee yhtään mitään, tunneilla sä tuijotat ikkunasta pihalle ja oot ihan omissa maailmoissas." hän jatkaa surullisena. "Mua vaan väs..." "Hevonpaskat," Iina keskeyttää. "Toi ei oo väsymystä, sä oot ollut tollanen jo viikkoja. Jotain on tapahtunut, enkä mä yhtään tykkää siitä miten se on suhun vaikuttanut" hän jatkaa hiljaa. Hän kääntää kasvonsa minuun päin. "Nika sä oot mun paras ystävä. Sun pitää kertoo mulle." Pysyn vaiti. Iina tuijottaa minua hetken odottaen vastausta. Tajutessaan ettei minulla ole aikomustakaan vastata, hän huokaisee. "Tää ei jää tähän. Mä en anna sun lopettaa elämistä ja jatkaa tollasena zombina." En vastaa.

Kommentit