Kirjoitukset

Perhonen

Meikku, 06.05.2006 17:17
Katsottu 1966 kertaa

Olit minun, minä olin sinun, olimme yhtä. Olit aina herkkä, paljon minua herkempi. Ehkä sen takia sovimme niin hyvin toisillemme. Minä vahvempana ja rämäpäisempänä sain sinutkin tulemaan välillä ulos kuorestasi, sinä puolestasi rauhoitit minua. Muutimme yhteiseen asuntoon jo kuusitoistakesäisinä, molemmilla edessä lukio isommassa kaupungissa. Molemmilla suuret suunnitelmat. Sinä halusit menestyä runoillasi ja maalauksillasi, minä halusin edetä pitkälle näyttelijänä. Haaveilimme usein tulevaisuudesta, lupasimme toisillemme että pitäisimme aina yhtä. Minä sen kuitenkin rikoin, en tahallani, en tiennyt mitä tunsit. Vaikka olit avoin minulle, tämän yhden asian pidit salassa. Ehkä ajattelit sen itsestäänselvyytenä. Ehkä se olikin, mutta minä en sitä huomannut. Olisihan minun pitänyt, tajuan sen nyt. Kaikista niistä pienistä asioista. Hiljaisesta loukkaantuneisuudestasi kun kerroin teatteriryhmämme uusimmasta jäsenestä. Arasta hymystäsi kun kehuin jotain maalauksistasi. Se kaikki oli niin selvää, näin jälkeenpäin ajateltuna. Kunpa olisin ymmärtänyt sen silloin. Sen sijaan vain nauroin kun jotkut kyseenalaistivat suhteemme luonteen. Minä pidin meitä vain parhaina ystävinä, lähes siskoksina. En ymmärtänyt sinun tuntevan toisin. Ehkä asiat olisivat eri tavalla, jos olisin kertonut Teemusta sinulle heti kun tapasin hänet. Mutta sinulla oli vaikeaa, koska otit muiden puheet vakavammin kuin minä. Vaikka et sitä sanonutkaan ääneen, näin että ne satuttivat. Tiesin että itkit öisin. En vain silloin tiennyt oikeaa syytä. Nyt toivon että olisin esitellyt sinut avoimesti Teemulle. Tai Teemun sinulle, koska tietenkin kerroin myös hänelle ihanasta parhaasta ystävästäni. Teemu oli yllättynyt, hän oli luullut sinua jonkinlaiseksi erakkoluonteeksi. Kerroin hänen olevan väärässä, että olit maailman ihanin ihminen, herkkä ja ujo vain. Kunpa olisit ollut rohkeampi, se olisi muuttanut niin paljon. Huomasin kyllä ihmetyksesi kun en enää viettänyt niin paljon aikaa kotona, vaan kiertelin kaupungilla Teemun kanssa. Olin ihastunut, ja koitin olla ajattelematta lyötyä ilmettäsi aina kun suljin oven perässäni. Korkeintaan säälin sinua, sinulla ei ollut ystäviä minun lisäkseni ja istuit yksin maalaustesi ja runojesi kanssa, kun minä loistin kaupungilla Teemun kainalossa. En ajatellut sen olevan väärin. En ennen kuin näin järkyttyneet kasvosi bussin ikkunassa, kun näit minut kadulla Teemun syleilyssä. Toivon sydämestäni että olisin silloin irrottautunut Teemusta ja juossut bussiin, selittänyt sinulle. Kunpa olisinkin. Mutta en, ajattelin sumuisesti että ehtisin selittää myöhemminkin. Eihän siinä ollut mitään pahaa että minulla oli poikaystävä. Kun myöhemmin palasin kotiin, asunto oli hiljainen, mutta eri tavalla kuin yleensä. Huhuilin sinua jo ovelta, valmiina kertomaan kaiken Teemusta. Nyt kun olit nähnyt, voisin rauhassa kertoa loukkaamatta. Tai niin luulin. Et vastannut, ja se hämmensi. Et ikinä ennen ollut kieltäytynyt puhumasta. Katsoin ympärilleni tyhjässä ja pimeässä eteisessä, se vaikutti epätavallisen alastomalta. Pelko täytti mieleni, missä sinä olit? Mitä sinulle oli tapahtunut? Astuin peremmälle asuntoon, ja näin sinut. Lojuit myttynä lattialla. Kutsuin sinua nimeltä, et vastannut. Kumarruin puoleesi, ja näin käsivartesi. Veri hehkui punaisena kalpealla ihollasi. Itkin, koitin pyyhkiä verta pois. Kasvosi olivat itkun juovittamat, silmäsi katsoivat minua ahdistuneina, mutta tyhjinä. Itkin, halasin velttoa ruumistasi välittämättä verestä joka tahri vaatteeni. Kyynelteni läpi näin riekaleita lattialla. Otin yhden, ja näin omat kasvoni, nauravaisina, satavan lumen ympäröiminä. Sinua sylissäni pidellen keräsin muutkin palaset ja kokosin ne veren tahrimalle matolle. Kaksi tyttöä hymyilivät kameralle ensilumen ympäröiminä. Silloin ymmärsin. Suutelin edelleen lämpimiä huuliasi, kyyneleeni kastelivat kasvosi uudelleen. Tiedän että on liian myöhäistä, mutta haluan sinun tietävän että minäkin rakastan sinua.

Kommentit