Rekisteröidy jäseneksi
Miksi rekisteröityä?
Salasana unohtunut?
virheellinen, 29.01.2016 18:25
Katsottu 1062 kertaa
Viikko on pitkä aika. Viikossa ehtii käydä viisi kertaa koulussa. Miettiä talon sisustuksen uudeksi. Siivota koko talon. Lukea romaanin. Katsoa Greyn Anatomian muutamat ensimmäiset tuotantokaudet DVD:ltä. Viikossa ei kuitenkaan kerkeä tajuta yhtä asiaa, yhtä lausetta; hän on poissa. Sen voi kuulla, sitä voi ajatella, mutta sitä ei voi täysin käsittää. Juuri kun luulet olevasi tajuamaisillasi, ajaudut liian kauas muistoissasi, menet ajassa taaksepäin niihin päiviin kun kaikki oli hyvin. Etkä taaskaan voi käsittää. "Veronika?" sähähtää Iina vieressäni. Opettajamme, Teemu katsoo minuun päin, ilmeisesti odottaen että sanoisin jotain. Kun en sano mitään, pikkuhiljaa oppilaiden katseet kääntyvät oikeaan takanurkkaan, missä istun. "Mitkä nollakohdat tällä funktiolla on?" toistaa opettaja heilauttaen kättään taululle päin. En edes vilkaise taulua, kohautan olkiani ja käännän katseeni luokkahuoneen ikkunasta ulos. Oppilaat kääntävät katseensa takaisin eteenpäin. Vilkaisen opettajaa, ja huomaan hänen katsovan minua huolestuneena. "Alkakaa tehdä tehtäviä sivulta 47, aloittakaa vaikka niistä toisen asteen yhtälöistä. Veronika, tulisitko käymään tossa käytävän puolella." hän sanoo ja nyökkää ovea kohti. Ilmeettömänä nousen pulpetista ja kävelen käytävään opettajan perässä. Käytävällä on hiljaista. Vaimeaa puhetta kuuluu luokista. Ovi menee kiinni perässämme. Opettaja katsoo minua otsa pienellä rypyllä. "Onko kaikki okei?" hän kysyy suoraan. "Tietenkin," vastaan katsoen edelleen käytävälle. "Sä oot ollut aika poissaoleva koko viikon. Enkä oo ainoa joka sen on huomannut, sun ryhmänohjaajasikin huomautti siitä viikkopalaverissa." hän vastasi. Kun en sanonut mitään, hän huokaisi. "Okei." "Mitä sil oli?" Iina kuiskaa kun istun takaisin paikoilleni. "Se vaan kysy että haluunko tukiopetusta, kun en osaa kunnolla näitä tän kurssin juttuja." hymähdän. Iina nauraa hiljaa vieressäni. "Tukiopetusta kuumalta matikanopettajalta. Mikä tsäännssi." hän sanoo ja nuolaisee huuliaan seksikkäästi. Kun saavun kotiin, äiti istuu pöydän ääressä kylpytakki päällä ja kuppi kuumaa kaakaota kädessään. "Ota toki kaakaota." hän sanoo hiljaa käheällä äänellä. Sen naama on turvonneen ja itkuisen näköinen. Kävelen suoraan alakertaan omaan huoneeseen. En edes kaipaa isää. En osaa, en tiedä kuinka. Jos kaipaan, se tarkoittaa että hän on oikeasti poissa. Ehkä en sisimmässäni vaan osaa myöntää sitä? Sitä, että hän on poissa. Ei enää ikinä tule takaisin. Poissa, poissa, poissa. Kuollut. Poissa. Kuolema on niin... pysyvä tila. Mikään muu tässä maailmassa ei ole niin pysyvää. Jos kuljet sillan yli, voit aina tulla takaisin. Jos riitelet ystäväsi kanssa, jos hän on tosiystävä, voit aina tulla takaisin. Vaikka riita tuntuisikin maailmanlopulta, se ei ole. Mutta kuolemasta ei kukaan tule takaisin. Iina kävelee vieressäni kaupan hyllyjen välissä. "Mitäs me ny tarvitaan. Kokista ainaki. Pitsaa! Joo hei mä haluun pitsaa. Havajia, joo, varmaan kaks pakettia. Sitä menee kuitenkin." hän katsoo minuun silmät nauraen. Viikonloppu. Lupauduin menemään Iinalle yöksi, suunnitelmissa on leffojen katsomista, juoruilemista, kikatusta. Stereotyyppistä teinityttöjen viikonlopunviettoa. "Joo, pitsaa." sanon hakien innostunutta äänensävyä. "Ja hei karkkia. Irtokarkkeja? Pidä noita kamoja hetki," hän sanoo tyrkäten laukkunsa ja kaupan korin käsiini. "Mä voin valita karkit." Iina virnistää ja kääntyy hyllyjen luo. Iina asuu kaupungin ulkopuolella - matka on toistakymmentä kilometriä, joten hyppäämme bussi 21:een. Saavumme Iinalle hiljaisina, hänen yliaktiivinen pirteytensä - josta kiittäminen Batteryä, johon hän on nykyään totaalisen koukussa - on kadonnut matkan aikana. Iina heittää koululaukkunsa eteisen lattialle. "Äiti? Isä?" hän huhuilee yläkertaan. "Huh. Ne sano lähtevänsä ehkä mummolaan käymään tänä viikonloppuna, ne ilmeisesti lähti jo. Pystytään bilettää kunnolla," hän sanoo hymyillen. Kävelemme keittiöön; pöydällä on lappu joka vahvistaa mummolaan lähdön. Iina laittaa radion päälle. "..niin, ja nythän talvi on jo pitkällä, kohti kevättä on matka. Laitetaans sen kunniaksi vanhaa kunnon Beatlesia!" Iina hihkaisee innosta ja laittaa radiota kovemmalle - Iina rakastui Beatlesiin seitsemännellä luokalla, siitä asti hän on palvonut sitä. Kun ensisävelet alkaa, Iina sulkee silmänsä ja alkaa keinahdella musiikin tahtiin. Iina harrasti tanssia koko ala- ja yläasteen, mutta lopetti lukion alussa. Hänen vartalonsa liikkuu musiikin tahtiin, silmät edelleen suljettuina hän liukuu ympäri keittiötä vieno hymy huulillaan. Hänestä huomaa monen vuoden harrastuneisuuden; jokainen liike näyttää seuraavan toistaan täydellisesti, kuin tanssi olisi ennalta suunniteltu, liike liikkeeltä yhteen hiottu. Kappaleen loppusointujen soidessa hän hitaasti pysähtyy nojaamaan jääkaapin oveen ja hengähtää syvään. Hän avaa silmänsä ja katsahtaa minuun. "Sori," hän sanoo virnistäen. "Tyksin tosta biisistä." "Nika. Nyt. Mikä sua vaivaa?" Iina kysyy katsoen minuun seuraavana aamuna bussipysäkille kävellessä. Hän lupautui illalla saattamaan minut nyt, aamulla bussille. "Mikään. Kui?" heitän keveästi ja hymyilen. Iina avaa suunsa, mutta jää miettimään hetkeksi. "Sä et oo ollenkaan paikalla" hän aloitti. "Fyysisesti joo, mutta sä et tunnu olevan ees elossa. Sä et puhu. Sä et hymyile," hän vilkaisee minua, "muuta kuin tekohymyä. Mä tunnen sut Nika, oon tuntenu puolet mut elämästä. Sä oot aina voinu luottaa muhun, sä ootkin puhunu mulle kaikesta. Nyt musta silti tuntuu että oon miljoonien kilsojen päässä musta. Sä oot ihan omissa maailmoissas. Mä oon huolissani susta." hän lopettaa katsoen minuun anovasti. Isä kuoli. Osa minusta kuoli mukana. Äiti on hermoromahduksen partaalla. Eikä minusta tunnu miltään. "Ei mulla mikään hätä ole," hymyilen. Iina laskee päänsä, pudistaa sitä hiljaa silmät suljettuina. "Nika, Nika Nika... Älä tee mulle näin. Älä sulje mua sun maailmas ulkopuolelle." Kun hän avaa silmänsä, näen niissä kyyneleitä. "Älä. Jooko." Bussi kaartaa kulman takaa.