Kirjoitukset

Sielunsieppari

Cotter, 06.07.2017 20:53
Katsottu 1121 kertaa

Sielunsieppari Marcus Marcus oli ala-asteella luokkansa ja ehkä jopa koko koulunkin suosituin poika. Hänen oli aina ollut helppo löytää ystäviä, eikä tyttöihin tutustuminenkaan ollut koskaan tuottanut hänelle ongelmia. Hän oli myös hyvä koulussa ja lahjakas urheilussa - jalkapallossa hän oli jo kovaa vauhtia matkalla kohti mestaruusliigaa. Ylä-asteella tilanne ei paljoakaan muuttunut; hän oli edelleen suosittu - ei ehkä koko koulun suosituin, mutta suosittu kuitenkin. Vanhat ystävät pysyivät ja uudet tulivat tutuiksi. Juominen alkoi, mutta koulunkäynti ei siltikään muuttunut yhtään sen vaikeammaksi, ja jalkapallon pelaamisessakin menestys jatkui. Ylä-asteen päättymisen jälkeen hänellä oli kädessään koko koulun kolmanneksi parhaimmat arvosanat ja hänen matkansa jatkui kohti saman paikkakunnan lukiota. Lukiossa Marcuksen elämä jatkui muuten samantapaisena, paitsi että jalkapallon pelaaminen jäi erinäisten syiden johdosta eletyksi elämäksi. Jo ylä-asteella alkanut satunnainen juominen muuttui yleisemmäksi, mutta se ei kuitenkaan häirinnyt hänen hyvää koulumenestystään. Kaikkiaan viidestä sinä aikana koetusta seurustelusuhteesta viimeisin päättyi samana iltana, jolloin Marcus sai lukionsa toiseksi parhaimmat päättöarvosanat. Marcuksen kolme vuotta nuoremman pikkuveljen, Nedryn tie ei ollut kuitenkaan koskaan ollut läheskään yhtä ruusuinen. Hän ei ollut koskaan ollut yhtä hyvä koulussa, urheilussa tai tyttöjen kanssa kuin Marcus. Ala-asteen hän pääsi läpi vain keskinkertaisin arvosanoin, mutta jo ylä-asteella jouduttiin miettimään yhdeksännen luokan uudelleen käymistä. Nedry pääsi kuitenkin pälkähästä, ja nyt hän oli seuraamassa Marcuksen jalanjälkiä kohti lukiota. Mitä taas Nedryn urheiluhenkisyyteen tuli - toisin kuin Marcus, oli Nedry menestyksekkään uraa tekevän jalkapalloilijan sijaan matkalla kohti maan syvimpiä tietokonepeliluolia. Tyttöjenkään silmissä Nedry ei varmastikaan ollut koskaan ollut yhtä vaikuttava näky kuin Marcus. Siinä missä Marcus oli pitkä, jäntevä, kirkkaan vihreäsilmäinen ja vaaleatukkainen, oli Nedry lyhyt ja tanakka, jolla oli maantien väriset hiukset ja tummia ruskeita silmiä koristivat paksusankaiset, neliön muotoiset silmälasit. Nedry ei myöskään koskaan ollut varsin suosittu, eikä hänellä ollut juurikaan ystäviä - lukuun ottamatta erästä aasialaissyntyistä poikaa nimeltä Chico. Jo se, että he olivat ylipäätänsä paremmin tutustuneet oli jo ihme; Chico oli aikalailla samaan tapaan kuin Marcus, kaikkea sitä mitä Nedry ei koskaan ollut, tai edes koskaan tulisi olemaan. Hän oli rikas, hyvästä perheestä ja Marcuksen tapaan myös menestynyt koulussa, urheilussa ja rakastettu tyttöjen keskuudessa. Kaiken lisäksi hän oli myös komea ja hänellä oli pitkät olkapäille laskeutuvat lainehtivat musteen väriset hiukset ja kuparin värinen iho. Kaikessa hän oli siis parempi kuin Nedry - ja jopa Marcus. Siitä huolimatta hän ei koskaan hylännyt Nedryä ja oli myös yksi syy siihen, miksi tätä ei juuri koskaan kiusattu koulussa. Hän jopa yritti joskus saada Nedryn mukaan yhteen omista piireistään, mutta eihän siitä loppujen lopuksi mitään tullut. Nedry oli aina ollut hyvin ujo ja hiljainen, ja eikä hän koskaan pystynyt keksimään muuta puheenaihetta kuin omasta tähdellisestä kiinnostuksen aiheestaan - tietokonepeleistä. Ne olivat yksi niistä ainoista asioista, missä Marcus tai jopa Chicokaan ei ollut häntä parempi - paitsi että ei. Chico todisti myös tämänkin väitteen vääräksi pieksemällä Nedryn tämän omassa lempi tietokonepelissä ala-asteella. Tämän jälkeen Chico oli kuitenkin aina antanut Nedryn voittaa, mutta jo tuo pieni kolaus Nedryn mitättömän pienelle itsetunnolle oli jo liian suuri koskaan korjattavaksi. Chico kuitenkin oli ja pysyi aina Nedryn ystävänä, ja Marcus olisi voinut mennä jopa vaikka vannomaan, että hänellä oli osansa Nedryn ylä-asteen läpipääsyssä. Koska Nedry ei koskaan kaikesta yrittämisestään huolimatta sulautunut massaan, oli hänellä ja Chicolla aina ala-asteelta lähtien omat kahdenkeskiset vapaa-ajanviettotapansa. Aluksi ne koostuivat lähinnä viattomista leikeistä kuten polttopallosta ja pukkiksesta, mutta lopulta ne saivat väistyä ritsoilla ammuskelun ja vielä vähemmän viattomamman kaupungilla öiseen aikaan hiiviskelyn tieltä. Joskus Marcuksesta tuntui jopa ihan oikeasti, että Chico olisi ollut Nedrylle isoveli, joka hän ei itse ollut koskaan pystynyt tälle olemaan. Eikä siis vain siksi ettei hän olisi koskaan yrittänyt - Chico vain tuntui saavan enemmän aikaan, vaikka loppujen lopuksi Marcus tajusi myös itsekin, että tämä jaksoi myös yrittää enemmän. * Oli kesäkuun ensimmäinen päivä, kun Marcus saapui kotiin lukion päättäjäisten ja ystäviensä kanssa vietetyn illan jälkeen. Oli jo aamuyö ja hän oli kovemmassa humalassa kuin oli koskaan ollut, mutta oli sille toki syynsäkin; hänen yli vuoden kestänyt seurustelusuhteensa oli päättynyt juuri sinä päivänä. Se siitä ilonpidosta. Marcus ei juuri nyt jaksanut suoda sille enää ajatustakaan, vaan halusi vain päästä omaan sänkyyn uneksimaan jostakin muusta ja mukavammasta. Hän rymisteli eteisen läpi täysissä pukeissa ja ehti juuri ottaa yhden pitkän hörpyn lantraamastaan viinapullosta, kun huomasi Nedryn istuskelemassa sohvalla katsellen TV:tä - joka ei ollut edes päällä. Marcus ei jaksanut pohtia, tai edes kysyä mitä tämä siinä teki, vaan kysyi vain suoraan: "Missä Chico on?" Nedryn käänsi hämmästyneen katseensa häneen huulet törröttäen ja suu auki, mutta ei sanonut sanaakaan. "Antaa olla..." hän jatkoi. "Juuri nyt en välittäisi, vaikka hän olisi sammuneena tuolla jossain ojan pohjassa." Marcus huiskautti vielä kättään ja jatkoi rymistelyään kohti yläkertaa. Se mitä hän oli juuri sanonut Nedrylle, ei oikeastaan ollut totta, sillä ei hän Chicoa juurikaan rakastanut, mutta oli myöskin hankala olla pitämästä hänestä ja yrittää vihata häntä. Ennemminkin hän oli tälle kateellinen. Vaikka hän oli aina ollut kuinka hyvä kaikessa, Chico oli kuitenkin aina ollut parempi, ja mikä häntä eniten ärsytti oli se, että hän oli myös ollut Nedrylle paljon parempi isoveli. Hän ei viitsinyt edes miettiä miltä Nedrystä oli aina tuntunut. Hänen päästessään huoneeseensa hän tiputti nahkatakin päältänsä ja rojahti leveälle sängylleen, vieläkin täysissä pukeissa ja katto päänsä päällä pyörien. Huone oli muuten kuin hänen veljensä Nedryn huoneen peilikuva, mutta se oli myös paljon valoisampi kaikkine huoneen sinisine sävyineen, siinä missä Nedryn huone tuntui aina sen mustuudesta johtuen olevan pimeä kuin karhun luola. Hänen sulkiessaan silmänsä ja kääntyessään kyljelleen, hän hätkähti ja vielä puuskahti huomatessaan jonkun jo makaavan siinä. Heidän pienikokoinen ruskean ja mustan kirjava kollikissa maukaisi hypätessään hänen sängyltään ja juostessaan pois hänen huoneestaan. Hän yritti tasata hengitystään, kun tyttö sanoi hänelle aukaistessaan silmänsä: "Sinä pelästytit sen." Lil. Hänen vuotta nuorempi pikkusiskonsa oli taas tullut nukkumaan hänen sänkyynsä. "Hyvä ettei sentään laskenut allensa", Marcus vastasi jurosti. Lil oli häntä vuotta nuorempi ja oli myös aina ollut hänelle se läheisempi sisarus. Joidenkin mielestä hän saattoi olla hänelle jopa liiankin läheinen, mutta siitä he eivät kumpikaan välittäneet pätkän vertaa. Lil oli jotenkin muodostunut hänen pieneksi kalliokseen - joku jolle voisi aina kertoa kaikista murheistaan ja uskoutua täydestä sydämestään ilman pelkoa, että tulisi petetyksi. Vastapainoksi Marcus oli yrittänyt toimia Lilille samankaltaisena tukipilarina, mutta välillä sekin oli osoittautunut liian vaikeaksi, Nedryn jo aiheuttaessa niinkin paljon harmaita hiuksia. "Oletpa ilkeä", Lil tokaisi katsoessaan vihreän ja sinisen sävyttämin usvaisin silmin suoraan Marcuksen omiin silmiin: "Mitä tapahtui?" Oliko hänen katseensa todellakin noin läpinäkyvä? Lilillä oli hänen kauneimmat koskaan näkemät silmänsä, mutta muuten tätä pystyi sanomaan varsin tavanomaisen näköiseksi. Lilillä oli hieman punertavat, vaalean ruskeat hiukset, ja muuten hän oli päätä lyhyempi kuin Marcus, mutta samalla päätä pidempi kuin heidän veljensä Nedry. Hän oli myös pienesti tanakassa kunnossa, mutta ei häntä ollut kuitenkaan koskaan pystynyt lihavaksi sanomaan. Marcus käänsi katseensa kohti kattoa ja vastasi: "Meidän välimme menivät poikki." Lil pystyi aina, jotenkin kertomaan millä tuulella Marcus oli ja jopa tietämään mitä hän oikeasti ajatteli. Hänen siskonsa ei hymyillyt kysyessään: "No... miltä sinusta nyt tuntuu." "Paskalta", hän vastasi heti. "Siltä ja... en tiedä. Viinan ei ole turhaan sanottu olevan viisaiden juoma. Olo kun ei nyt juuri ole kovinkaan viisas. Taidan kohta oksentaa", hän jatkoi. Lil käänsi hänen päänsä jälleen tätä kohti ja sanoi: "Mutta sinähän olet", jonka jälkeen suuteli tätä kevyesti ja hellästi suulle. Silloin Marcus ei enää tiennyt mitä sanoa ja häntä suorastaan hävetti, kun hän joutui juoksemaan alakertaan oksentamaan kaiken vatsansa silloisen sisällön pöntöstä alas. * Marcus heräsi aamulla huonovointisena ja hänen päätänsä jyskytti. Hän huomasi edelleen makaavansa täysissä pukeissa sänkynsä päiväpeiton päällä, mutta hänen siskonsa oli jo ehtinyt lähteä. Toisinaan, tai oikeastaan varsin useinkin Lil hakeutui öisin Marcuksen viereen nukkumaan, kuten oli tehnyt jo kaksivuotiaasta asti. Silloin syynä olivat yleensä olleet toistuvat painajaiset tai pimeän pelko, mutta nykyisin se johtui enemmänkin totutusta tavasta. Marcus yökkäili laskeutuessaan alas portaita ja tullessaan olohuoneeseen hän löysi sieltä Nedryn, joka oli yön aikana siirtynyt sohvalta nojatuolille, jossa nyt nukkui suu aukinaisena ja kova-äänisesti kuorsaten. TV oli tällä kertaa päällä, mutta kanavaa ei kuitenkaan ollut valittu, jonka takia se piti tasaisen rätisevää ääntä. Voi anna meidän kaikki kestää. Marcuksen olisi tehnyt mieli herättää Nedry nakkaamalla tämän päälle saavillinen vettä, mutta ei viitsinyt yhtyä mukaan muun maailmaan kanssa, joka jo valmiiksi häntä niin pieksi. Sen sijaan hän meni tämän luo ja ravisteli tätä jämäkästi olkapäästä saaden kerrankin hämmentyneen vastauksen: "Täh?" "Otatko aamupalaa? Poltan sinulle vaikka pari palaa pekonia ja paahtoleipää jos haluat", Marcus sanoi. Nedry mietti silmin nähden muutaman sekunnin, kunnes vastasi tökättyään silmälasejaan parempaan asentoon lyhyesti: "Joo." Marcus oli jo melkein polttanut pekonit ja paahtoleivät olivat valmiita, kun Chico saapui ovesta, ensin nopeasti koputtaen ja kysyen: "Nedry! Oletko jo herännyt? Tule! Keksin meille tekemistä." Nedry oli epäinhimillisen nopeasti valmis lähtemään, kun Chico lopulta huomasi Marcuksen, jota tervehti nopealla käden heilautuksella ja iloisesti hymyillen: "Tervehdys! Kävisikö jos Nedry olisi tämän päivän poissa? Olisin voinut pyytää mukaan sinuakin, mutta näytät hieman siltä, että... oli varmaankin rankka ilta?" Chico yritti aina olla niin tolkuttoman kohtelias, mutta Marcus oli nyt liian väsynyt ollakseen sellainen itse: "Kunhan se ei ole taas sitä sormihippaa." Sormihippa oli leikki, jossa harjoiteltiin ensin muovisella, ja sääntöjen selkiytyessä lopuksi ihan oikealla teräksisellä veitsellä, jota naputeltiin pöytää vasten samalla toisen käden ollessa siinä välissä. Ensimmäinen isku lyötiin peukalon ja etusormen, ja seuraava etusormen ja keskisormen, ja taas seuraava peukalon ja etusormen väliin, ja niin edes päin niin kauan kuin vain pystyi, koko ajan tahtia nopeuttaen. Eräänä päivänä ylä-asteella Nedry ja Chico olivat leikkineet tätä kyseistä leikkiä, josta tuloksena oli ollut olohuoneen pahasti tärveltynyt tammipöytä ja Nedryn kaksi melkein menetettyä sormea. Kiitos kuului kuitenkin Chicon ällistyttävän nopealle toiminnalle ja hyville ensiaputaidoille, joiden ansiosta Nedryn vasemman käden nimetön ja pikkusormi oltiin saatu pelastettua ja liitettyä takaisin paikalleen, vaikkakaan ne eivät enää koskaan saavuttaisikaan samanlaista toimintakykyä kuin aikaisemmin. Tuolloin Marcuksen tultua alakertaan, verta oli ollut joka puolella ja se oli ollut myös ensimmäinen ja viimeisin kerta, kun Marcus oli koskaan nähnyt Chicon niin paniikissa ja hymyttömänä. "Ei tietenkään", Chico vastasi, vieläkin enemmän hymyillen. Hän sieppasi yhden paahtoleivistä ja onnistui jotenkin pihistämään myös palan pekonia lähtiessään ulos ovesta Nedry mukanaan huikaten vielä peräänsä: "Palaamme varmaankin illan suussa, tai viimeistään seuraavana päivänä. Ja Marcus! Pidä itsesi miehenä!" Chico iski hänelle röyhkeän oloisesti silmää ja katosi oven paukahduksen saattelemana. * Oli kulunut puolitoista viikkoa Marcuksen kesäloman alkamisesta, kun hän mietti jo todenteolla, mitä Chico ja Nedry olivat puuhailleet. Päivät olivat seuranneet toisiaan ja joskus Marcus vietti päivänsä kokonaan kotona ja toisen ystäviensä kanssa pääosin hauskaa pitäen. Chico ja Nedry olivat kuitenkin aina olleet viettämässä yönsä jossakin muualla kuin kotona, joka ei lainkaan ollut hänen veljensä tapaista. Oikeastaan hän ei ollut viime päivinä nähnyt veljeään ollenkaan ja joskus hän uskaltautui koputtamamaan ja jopa livahtamaan tämän huoneeseen, joka silloin ammotti pimeää tyhjyyttään ja haisi tunkkaiselle. Lilistäkään ei tällä kertaa ollut tuntunut olevan apua, ja kun Marcus jo useamman kuin toisen kerran sattui asiasta kysymään, tämä vain kysyi ihmetellen: "Eikö sinun pitäisi olla iloinen hänen puolestaan?" Totta oli kyllä tuokin, mutta jotain outoa siinä kuitenkin oli. Seuraavan kerran, kun näen Chicon, kysyn häneltä asiasta suoraan. Kaiken kukkuraksi hänen siskonsa oli vielä jopa omalta osaltaan sekoittanut hänen ajatuksiaan. Heidän hellän suutelunsa lisäksi, tämä oli myös alkanut haluamaan jotain muutakin. Kun Marcus oli vielä ensimmäisellä kerralla tätä kaihtanut, ei hän ollut tämän jatkaessa pystynyt enää seuraavina kertoina vastustelemaan. Yhtenä aurinkoisena aamuna heidän kotinsa ovi kuitenkin pamahti auki hilpeiden huudahdusten saattelemana, ja Marcus jätti siskonsa hänen omaan huoneeseensa rientäessään alakertaan katsomaan, mitä oli tapahtunut. Chico oli jälleen täynnä yhtä iloa ja hymyä: "Hei Marcus!" hän sanoi ja otti tämän tiukkaan syleilyynsä ja maiskautti makean pusun hänen poskelleen. Liian hämmentyneenä Marcus tyrkkäsi tämän kauemmaksi, eikä pystynyt heti sanomaan mitään. "Sinä et kyllä ikinä usko tätä! Missä Nedry on?" kysyi Chico. "Eikö hän ollutkaan sinun kanssasi?" ihmetteli Marcus. "Oli kyllä aluksi, mutta hän väsyi kesken illan. Hän sanoi kyllä tulevansa kotiin... mutta ei hitsi vieköön! Marcus, se oli Seitsemän. Seitsemän! Seitsemän, kuuletko? Siksi saat minua nyt lopun ikääsi kutsua, Seitsemän. Sen luvun minä sain Nedryn lähtiessä monta kertaa peräkkäin, niin kauan että voitin aivan upouuden Jaguaarin." Marcus oli hetken tajuamatta tilannetta ihan hiljaa, kunnes aloitti: "Chico, minun pitäisi..." "Seitsemän, Marcus. Ja kyllä, sinun pitäisi mennä herättämään Nedry... vai lähtisitkö sitä ennen pienelle ajelulle? Uusi autoni, kun valitettavasti on vain kaksipaikkainen, mutta eihän tässä mitään perhettä kuitenkaan olla perustamassa, vai mitä?" "Mutta eihän sinulla ole ikää, eikä sitä paitsi mitään ajokortin tapaistakaan?" kysyi Marcus, yhä vain enemmän hämmentyneempänä. "Ei, mutta auto on silti minun. Ja eihän sitä sillä kortilla kuitenkaan lopuksi ajetakaan, vai mitä?" Odottamatta vastausta Chico oli menossa kohti Nedryn huonetta, kun Marcus pysäytti hänet tarttumalla tätä olkapäästä. "Niin mitä sinä sanoitkaan teidän tehneen kaikki nämä yöt?" "Enkö minä jo sanonut? Seisemän. Nopanheittoa siis, mutta paljon muutakin. On se vain hassua kuinka helppoa sitä on rikastua pelkällä korttien lätkimisellä ja muiden ihmisten typeryyden siivittämänä. Sinunkin pitäisi joskus koittaa." Hakematta enää Nedryä mukaansa, Chico jätti hänet siihen seisomaan, omiin ajatuksiin uppoutuneena. Seitsemän, siksihän hänen piti tätä nyt kutsua. Nedry ja Seitsemän olivat siis viettäneet yönsä korttia ja muita uhkapelejä pelaten, ja nyt näyttäisi jopa siltä, että tuo kaikki olisi jopa kannattanut. Mutta miten he olivat päässeet kasinolle? Hän ei haluaisi ehkä edes kysyä. Marcus meni Nedryn huoneen ovelle ja koputti - vastausta ei kuulunut. Hän koputti uudestaan: "Tiedän kyllä, että olet siellä." Marcus avasi huoneen oven ja siellä hän oli; Nedry istui tietokonepöytänsä ääressä selaten kahta korttipakkaa ja suoden välillä huomionsa kohti tietokoneen ruutua. "Nedry", Marcus sanoi, koittaen saada veljensä huomion. Nedry käänsi katseensa häneen ja hymyili. Pieni kuolanoro valui hänen veljensä leuan sivustaa pitkin ja tämä hymyili leveintä Marcusin koskaan näkemää hymyä hänen veljensä kasvoilla. Näky oli niin pelottava, että Marcus perääntyi ja juoksi takaisin omaan huoneeseensa, hengittäen nopeasti päästyään makaamaan sängylleen. Nyt hän olisi toivonut siskonsakin olevan siellä. * Marcus oli painajaisen jäljiltä herätessään hikinen ja viluissaan. Hän oli nukkunut yönsä jälleen siskonsa vieressä, mutta tällä kertaa tämän omassa huoneessa, joka sijaitsi alakerrassa. Painajainen piirtyi vieläkin niin selkeänä hänen mieleensä; kaksi aikuista, mies ja nainen, oli löydetty köysien jatkoksina metsästä, heidän oman pysäköidyn autonsa lamppujen valaisemina. Naisen silmät olivat verta tihkuvat ja sen ympärystät siniset, huulet mustat ja melkein jokaisen pullistuneen verisuonen pystyi näkemään tämän kalpeilta kasvoilta. Mies oli verinen hiuksista kenkiin asti ja tämän sydämen kohdalla oli syvä ja leveä pistohaava. Heidän kummankin ranteet ja kurkut oli leikattu auki luuhun asti. Mutta hehän olivat Chicon vanhemmat, eivät minun, eihän minulla ole mitään hätää... mikä minua vaivaa? Chicon, ja nykyisemmin kutsutun Seitsemän elämässä oli myöskin ollut omat aallonpohjansa - hänen vasta aloittaessaan käymään ylä-astetta, tämän vanhemmat oli murhattu hämärissä olosuhteissa ja heidän ruumiinsa olivat löytyneet juurikin tuon näköisinä, ja heidän kaulalleen oli vielä ripustettu yhteinen kyltti: "Me odotamme vielä..." Tuon tapahtuman jälkeen Chicon ainainen hymy ei ollut enää niin leveä kuin aikaisemmin, mutta ei häntä sen perusteella ollut pystynyt kovin surevaksikaan sanomaan. Itse asiassa, parissa viikossa hän oli ollut jälleen kuin oma itsensä, täynnä hymyä, ja vaikutti välillä jopa siltä kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Hänet siirrettiin vanhempien menetyksen johdosta lastenkotiin, mutta siellä pari päivää vietettyään, hänet päästettiin kaikkien lakien vastaisesti asumaan takaisin omilleen sen perusteella, että Chicoa pidettiin vain poikkeuksellisen itsenäisenä. Nyt Marcuksesta kuitenkin tuntui, että jokin oli pielessä. Hän nousi sängystä ja puki vaatteet päällensä, yrittäen koko ajan olla herättämättä siskoaan. Kello oli jo pitkästi yli keskiyön, kun Marcus kapusi hiljaa kohti yläkertaa ja omaa huonettaan, mutta avasikin sen sijaan Nedryn huoneen oven. Hänen veljensä pelasi täysissä pukeissa pasianssia ja eikä edes tuntunut huomaavan Marcuksen sisääntuloa. Hän koputti vielä avattuun oveen ilmoittaakseen tulostaan, mutta toivoi kuitenkin jälkeen päin, ettei niin olisi tehnyt. Nedry kääntyi saman tien häneen päin ja hymyili, mutta se oli karmein hymy minkä Marcus oli ikinä nähnyt - hänen veljellään ei ollut hampaita ja pitkät verinorot valuivat pitkin tämän leukaa kastellen hänen mustan paitansa punaisen sävyihin. Marcus peruutti äkkiä pelästyksestä johtuen pois Nedryn huoneesta ja törmäsi selkä edellä rappukäytävän seinään. * Marcus oli onnistunut livahtamaan ovimiesten ohitse Aurinkopalmuun, vaikka tiesi, että pian hänet varmaankin löydettäisiin. Yökerho oli suuri, ja kaiken sen suuruuden keskellä taivasta koetteli Marcuksen korkein, koskaan näkemä palmu. Mutta nyt ei ollut aikaa ihastella näkymiä. Marcus jatkoi matkaansa kohti suurta tanssilattiaa. Seitsemän oli nykyisin alkanut suosimaan tätä kyseistä yökerhoa ja kulki kaikkialle hienostuneeseen asukokonaisuuteen pukeutuneena, johon kuuluivat tumman ruskea pikkutakki ja suorat housut, myrkynvihreä kravatti, valkoinen kauluspaita ja kiiltävän mustat kengät. Kuinka huomiota herättävää. Ei varmaan pitäisi olla kovin vaikea löytää - eikä se ollutkaan. Seitsemän tanssi hymyssä suin tanssilattian keskivaiheilla Marcuksen huomatessa tämän, jonka jälkeen hän lähti hivuttautumaan tätä kohti. Ihmiset loivat häneen silmäyksiä - paikoin jopa melkoisen kiinnostuneitakin sellaisia, mutta nyt ei ollut aikaa uusille seurustelusuhteille. Seitsemän huomasi tämän jo kaukaa, nosti kätensä ylenkatseelliseen iloiseen tervehdykseen ja viittoi häntä tulemaan lähemmäksi. Ja lähemmäksi hän olikin menossa. Nyt Marcus melkein jo tuuppi ihmisiä pois tieltään ja kohta Seitsemän olikin jo aivan hänen kätensä ulottuvilla: "Marcus, tervehdys! Hei, enpä olisi arvannut, että sinäkin voisit jonakin päivänä löytää tiesi tähän Palmuparatiisiin. Missä on Nedry?" Se oli Marcukselle viimeinen pisara. Hän löi tätä täydeltä olan takaa suuntautuvalla lyönnillä suoraan kasvoihin, jonka jälkeen ravisteli kättään lyöntiä seurannutta rystysiä vihlovaa kipua hellittääkseen: "Mitä olet tehnyt Nedrylle?" hän kysyi. "Mitä... mitä sinä", kysyi Seitsemän, hämmästyksestä ja iskun jäljiltä puuroisella äänellään. Tämän kummastakin sieraimesta valui verkkaisesti verta, kun tämä suoristautuessaan irrotti kätensä niitä peittämästä. "Mitä olet tehnyt Nedrylle!?" Marcus kysyi taas, nyt jo huutamalla. "En mitään, mutta Marcus, eikö meidän pitäisi..." Seitsemän aloitti saaden takaisin kasvoilleen jälleen tuon saman omahyväisen hymyn. Marcus hyökkäsi jälleen tätä kohti - mutta joutui melkein saman tien käpertymään lähes kaksinkerroin, hänen mahaansa suuntautuneen iskun voimasta. Joku nosti hänet kovakouraisesti pystyyn ja piteli tätä aloillaan, kun hän seisoi jälleen kasvotusten Seitsemän edessä. Marcus sylkäisi kohti Seitsemän kasvoja, yhden veren sävyttämän punaisen räiskeen, joka osui suoraan tämän kasvoihin ja sai tämän silmät sulkeutumaan, ja tuon ainaisen hymyn hetkeksi haihtumaan. Seuraava muistikuva mikä Marcuksella oli se, kun hänen toista olkapäätään särki tolkuttomasti ja hänen päässään oli verinen ruhje jota jyskytti. Hänet oli nakattu baarista pihalle. * Lainvalvojien veljeskunnalle ei ollut menemistä, heidän huonon maineensa takia tai heikkojen perusteiden nojalla, mutta nyt Marcuksesta kuitenkin tuntui siltä, ettei hänellä ollut muita vaihtoehtoja. Hänen siskonsa oli hoitanut hänen Aurinkopalmussa saamansa vammat kuntoon, mutta hänen veljellänsä ei mennyt yhtään paremmin - päinvastoin. Aina kun Marcus vain sattui katsomaan, Nedry istui huoneessaan tietokoneen ääressä, piti omituisia ääniä, eikä juuri muuta tehnytkään. Seitsemääkään ei ollut sen koommin näkynyt, eikä Nedrykään ollut myöskään hänen tietääkseen enää viettänyt aikaa tämän kanssa. Oli varmaan kuitenkin turha enää asiasta kysyäkään. Lainvalvojien veljeskuntaan ei ollut myöskään luottamista, mutta toisaalta korruptoituneeseen ja valtion omistamaan poliisiin ei voinut luottaa senkään vertaa, joten eräänä aurinkoisena päivänä, Marcus huomasi itsensä kävelevän kaupungilla kohti veljeskuntaa, joka kohosi leveänä ja prameilevana melkein torin vieressä, jossa sijaitsi myös kaupungin suosituin jäätelökioski. Marcus oli kuitenkin valmistautunut huolellisesti - hän oli käynyt tarinansa läpi moneen kertaan, niin ettei varmastikaan pienintäkään yksityiskohtaa jäisi mainitsematta, ja hän oli myös jopa opiskellut ja lukenut artikkeleita verkosta. Veljeskunnan sisäänkäynnillä hän tapasi neljä veljeä remontoimassa rakennuksen vasenta julkisivua - veljet olivat tunnettuja siitä, että he eivät käyttäneet arkipäiväisiin tarpeisiinsa muiden ammattikuntien apua. Kun Marcus kysyi saisiko hän tehdä rikosilmoituksen, sai hän osakseen vain pitkästyneeltä ja töykeältä kuulostavan vastauksen: "Rikosilmoituksen voitte tehdä sisällä. Meillä on tässä juuri hommat kesken, jos et sattumoisin huomannut." Veljeskunnan sisälle ei kuitenkaan ollut menemistä. Hänen kertoessa asiansa olevan tärkeä ja arkaluotoinen, hän oli tällä kertaa saanut kolmelta veljeltä osakseen vielä lisäksi naurua ja taas samalta, isokokoiselta ja parrakkaalta mieheltä vastauksen: "No jos asiasi on kerran niin tärkeä, ei se voi olla kovin arkaluotoinenkaan, vai mitä veljet?" hän kohotti käsiään ja silmäili kahta muuta veljeä, jonka jälkeen jatkoi osoittaen pitkällä sormellaan kohti Marcusta: "Ei ainakaan meille. Oli asia kuinka arkaluontoinen tahansa, sinun on pakko kertoa se jollekin meistä... vaikka sitten meille! Kerro kuinka raiskasit siskosi, niin me lyömme pääsi asvalttiin ja kerromme muille kuinka ehdit jo rangaista itseäsi, jonka jälkeen paiskaamme sinut kiven sisään loppuiäksesi. Noniin, kerro." Miehen puhuessa hänen siskostaan hän värähti. Hänen siskonsa oli käskenyt häntä olemaan kärsivällinen ja hillitsemään itsensä - eihän sen niin vaikeaa ainakaan hänelle olisi pitänyt olla. Jokin Nedryn kaltoin kohtelussa oli kuitenkin vain ikään kuin saanut Marcuksen sisällä jonkin naksahtamaan. "No kerrotko?" Marcus havahtui ja kiinnitti huomionsa neljänteen veljeen, joka oli muista toisesta kahdesta taustalla nauravasta veljestä poiketen, jatkanut töidensä tekemistä, aivan kuin ei olisi edes kuunnellut. Marcus oli kuitenkin tätä tietäväisempi. "Mikä olisi sinun mielipiteesi tähän asiaan", hän kysyi. Neljäs veli hyppäsi saman tien alas tukipuilta, jättäen työnsä kesken ja käveli suoraan hänen eteensä. "Tee vain kuten veljeni sanovat, poika. Anteeksi kuitenkin töykeytemme, mutta voit varmaan vain kuvitella millaisia ihmisiä täällä käy. Joten kerro jo asiasi tai lähde. Et ole varmastikaan ensimmäinen taikka viimeinen, joka meidät tänään keskeyttää." Veli otti tämän jälkeen suuhunsa savukkeen, ja kun se oli siellä se jo savusi. Marcus vilkaisi vielä kolmea muuta veljeä ja tajusi, että neljäs veli oli antanut hänelle vaihtoehdon. "Luulen, että asiani on hieman vaikea... kerrottavaksi näinkin isolle joukkiolle." Neljäs veli vilkaisi kolmea muuta veljeään imeskellen savukettaan, ja silloin hänen kullattu virkamerkkinsä välkehti kirkkaana Auringon valossa - Konstaapeli Hawkes. Hawkes katsahti häneen ja lähti kävelemään rakennuksesta pois päin. Se oli merkki. Hawkes vain imeskeli savukettaan ja näytti siltä, ettei häntä olisi yhtään kiinnostanut ja eikä hän kuuntelisi. Mutta toisaalta oli hän äskenkin kuunnellut ja eikä mikään hänen lukemattomissa kasvoissaan todellisuudessa paljastunut sitä ettei tätä kiinnostaisi. Silti jokin noissa hämmästyttävän kirkkaissa sinisissä silmissä ja läpitunkevissa kasvonpiirteissä oli saanut Marcuksen luottamaan tähän. Hänellä ei varmaan ole vapaa-ajallakaan pulaa naisista. Vaalean ja ruskean sävyttämin hiuksin ja lihaksikkaan oloisena miehenä, konstaapeli Hawkes oli komea ilmestys. Kun Hawkes ei sanonut sanaakaan, Marcus alkoi kertoa tarinaansa - Nedryn lapsuudesta ja tämän ystävästä Chicosta, ja sittemmin Seitsemästä. Koko ajan he kävelivät poispäin veljeskunnasta, ohi keskustorilla sijaitsevan jäätelökioskin, ja koko aikana Hawkes ei sanonut sanaakaan tai edes katsonutkaan Marcukseen; vain imeskeli, nyt jo kolmatta savukettaan. Marcuksen päästyä tarinansa loppuun, hän kysyi: "Pidätkö minua kuinka tyhmänä, kun puhun sinulle ´chistä´?" Nyt Hawkes loi häneen nopean katseen, jonka jälkeen tämä vastasi: "Olen kuullut siitä." "Ajattele sitä vaikka ihmisten elinvoimana; se on kaikkea sitä mitä he ovat yksilöinä ja se tekee heistä sellaisia mitä he ovat, ja se ohjaa heitä tekemään sitä mitä he ikinä tekevätkin. Jos se yhtään helpottaa ajattelua, niin ajattele sitä vaikka tietokonepelin vihreänä elämäsäiliönä ja sinisenä mana- taikka taikasäiliönä... paitsi, että ´chi´ on niitä kumpaakin." Nedry olisi voinut varmaan jopa tajutakin tuon selityksen. "Toiset ihmiset voivat puhua myös ihmisen sielusta, mutta joka tapauksessa; Uskon että Seitsemän on varastanut veljeltäni hänen henkilökohtaisen ´chinsä´... tai vienyt hänen sielunsa." Tyhmältähän tuo kuulosti, mutta nyt Marcus oli tarinan kerrottua sen todenmukaisuudesta jo varma - mutta oliko Hawkes. Hawkes loi häneen jälleen katseensa, nyt hieman pidemmän kuin aikaisemmin, otti esille neljännen jo samassa palavan savukkeen, imaisi sitä pari kertaa ja sanoi: "Epäilet siis tätä ´Chicoa´, tai siis sanoisinko mieluummin ´Seitsemää´ siitä mitä veljellesi on tapahtunut?" "Seitsemää. Ja kyllä, siitä ja ehkä... jostain muustakin. En tiedä", hän vastasi katse nyt maahan luotuna. Syytökset alkoivat nyt Hawkesin kysyttyä vaikuttaa hänen mielessään liian löyhiltä, jotta ne olisivat kelvanneet tälle konstaapelille. "Selvitän asiaa", Hawkes kuitenkin sanoi yllättäen, jolloin Marcus nosti katseensa. "Kyllä. Selvitän asiaa, vaikka vaikuttaakin jo siltä, että tämä on taas yksi iso, hullun keksimä tarina. Jos en lähipäivinä ota sinuun yhteyttä, voit olla jo varma siitä, ettei tarinasi mennyt läpi. Mutta minä selvitän, ja otan yhteyttä...", He olivat jälleen tulleet sille keskustorin jäätelökioskille ja olivat luultavasti koko ajan kiertäneet kaupungilla jonkinlaista kehää. "...jos asia vaatii vielä tarkempaa selvittelyä", tämä jatkoi. Jotenkin Hawkes oli jo ehtinyt tilaamaan itsellensä päärynäjäätelön ja käveli nyt poispäin, nuoleskellen sitä ja luoden vielä viimeisen silmäyksen Marcukseen. "Mitä saisi olla?" Jäätelökioskin miellyttävä, ruskeatukkainen myyjä kysyi. "Vaniljajäätelö", hän vastasi. Hän ei halunnut ottaa päärynäjäätelöä, kuten Hawkes oli ottanut. Hänen sitä nuoleskellessaan, Marcus ajatteli kuinka hulluksi hän olikaan tullut. Ja miten hullu hän oli viimeinkin kertoessaan todennäköisesti vieläkin hullummista epäilyksistään, Lilin lisäksi myös jollekin sen kaltaiselle tyypille kuten Hawkes. Saapa nähdä... Hawkes Sinä iltana Hawkes saapui myöhään kotiin. Se sijaitsi aivan lähellä hänen työpaikkaansa, melkeinpä sen vieressä ja oli viisikerroksisen kerrostaloasunnon kattohuoneisto. Huoneisto oli hiukan vanhahtava, mutta hyväkuntoinen ja osaltaan sille loi valoa tietysti hänen kaunis avovaimonsa Michelle. Toisaalta taas neutraalimmaksi sen sai näyttämään heidän lapsensa - pahansisuinen labradorinnoutaja nimeltä Moss. Moss oli alunperin nimetty siksi kuin se olisi ollut uros, mutta lopulta paljastuikin, että se oli sittenkin narttu. "Pikkukyrväksi", Hawkes sitä joskus kutsui. Hawkes avasi asuntonsa oven, sytytti valot ja alkoi riisumaan pihavaatteitaan kaikessa hiljaisuudessa - kesti aina hetken ennen kuin Moss heräsi ja tajusi, että joku oli tullut ovelle. Laiska kuin paska, tai paskan laiska. Juuri ennen kuin Hawkes ehti avata eteisen oven, oli Moss alkanut haukkumaan ja nyt Hawkes joutui ottamaan vastaan kuolavyöryn ja pari näykkäisyä. Kaikesta huolimatta hän teki silti tämän kaiken hymyssä suin, ja vielä lopuksi rapsutti ja taputti tätä kunnes se rauhoittui. Michelle oli nukahtanut TV:n ääreen - hänen vaimonsa oli jo oppinut olemaan tiettyinä aikoina välittämättä Mossin turhasta räksytyksestä. Hawkes meni tämän luokse sohvan taakse, ja suuteli tätä korvan taakse ja kaulalle. Hänen vaimonsa havahtui puoliksi hereille venytellen ja mutisten hymyssä suin tuon tutun kosketuksen tunnettuaan. "Anteeksi että viivyin", Hawkes sanoi. "Ainahan sinä viivyt", hänen vaimonsa vastasi, käänsi päänsä ja suuteli häntä, jonka jälkeen he ajautuivat näyttämään toisilleen rakkautta. Myöhemmin Michelle oli kietoutunut peittoihin, punertavan ruskeat kiharat hiukset kaikkialle lainehtien, kellertävät silmät kattoon tuijottaen ja vaalean ruskea rinta rauhallisesti kohoillen. Hawkes makasi tämän vieressä hikisenä ja alastomana, kun hänen vaimonsa lopulta kääntyi ojentaen peittoaan hänelle ja kysyen kuinka hänen työpäivänsä oli mennyt. Päivästä ei sinänsä ollut jäänyt mieleen muuta kuin yksi tietty tapaus - muuten hän oli oikeastaan vain auttanut kollegojaan työpaikkansa julkisivun uudistuksessa, mutta keskipäivällä paikalle oli saapunut eräs mielenkiintoinen nuori mies vielä mielenkiintoisemman tarinan kanssa. Aluksi hän oli pitänyt nuorukaista hyvänä tarinan kertojana ja myöhemmin hulluna, mutta lopuksi hän oli nähnyt totuuden paistavan noista kirkkaista vihreistä silmistä. Hän ei valehdellut. Jos Hawkes oli jotain lyhyen työuransa aikana oppinut paremmin tai vähintäänkin nopeammin kuin muut, oli se valheiden paljastus. Hän kuuli sen ihmisten äänistä, pystyi näkemään sen heidän liikkeistään ja etenkin silmistä ja oli ollut vain pari kertaa, kun hän oli tässä asiassa erehtynyt. Lupasin selvittää asiaa. Ja niin Hawkes oli selvittänytkin. Hän oli yrittänyt selvittää kuka tämä itsestään nimeä "Seitsemän" käyttänyt poika oli, mutta se oli käynyt heti kättelyssä mahdottomaksi, jolloin Hawkes oli heti samana iltana joutunut soittamaan takaisin sille nuorukaiselle, jolloin hänelle paljastui monta asiaa; pojan vanhemmat olivat kummatkin olleet maahanmuuttotaustaisia aasialaisia ja Seitsemän asui nyt yksin ylellisessä kartanossa, joka oli kuuleman mukaan nykyisin hyvin vartioitu. Tämä pukeutui tavallista keskiluokkaa ylellisemmin, yleensä tummanruskeaan pukukokonaisuuteen, käytti mustia nahkakenkiä ja vihreää kravattia ja antoi mustien hiuksiensa liehua valtoimenaan. Seitsemän oli aktiivinen erilaisten urheilulajien harrastaja, mutta tällä oli myös melko useinkin tapana käydä viettämässä iltaa kaupungilla ja tämä suosi erityisesti paikkaa nimeltä Aurinkopalmu. "Hyvin", Hawkes vastasi ja nousi vuoteesta. Michelle näytti hämmentyneeltä ja oli jo kysyä minne hän oli menossa, mutta Hawkes ehti vastata pukien samalla vaatteita päällensä: "Totta puhuen, minulla alkaisikin nyt yövuoro." Hän suuteli vielä vaimoaan suulle ja sanoi vielä lähtiessään: "Hyvää yötä, kulta." * Hawkes saapui yökerholle pukeutuneena mustaan kiiltävään kauluspaitaan ja tummiin sinisiin farkkuihin. Iso, musta ja juron näköinen kalju ovimies kysyi hänen henkilöllisyystodistustaan, johon hän vastasi näyttäen virkamerkkinsä. Hän oli ohittanut pitkän jonon ja suuntasi nyt sisälle yökerhoon. Aurinkopalmu oli kaksiosainen, avara ja iso yökerho, jonka ensimmäisen puoliskon muodosti iso tanssilattia ja sitä ympäröi aaltoilevien baaritiskien, parven ja pöytäryhmien jono. Toisen puoliskon taas muodosti iso valaistu, kariutunutta laivaa esittävä lavaste ja seurustelutila, ja kaiken keskellä kohosi kohti avokattoa ja yötaivasta Hawkesin suurin koskaan näkemä, epäinhimillisen korkea ja paksu palmu. Puitteissa ei ainakaan ole turhaan kitsasteltu. Hawkes kiersi ensin koko yökerhon, tutkien paikat ja yrittäen koko ajan näyttää samalla hieman päihtyneeltä, iloiselta ja kaikesta kiinnostuneelta. Hän tilasi jopa pari juotavaa esittääkseen roolinsa paremmin, mutta todellisuudessa hän tarkkaili. Pari kertaa hän luuli jo löytäneensä etsimänsä, mutta lopulta hän joutui istuutumaan yksinäiseen pöytään ja pitämään hetken tauon. Hän ei ollut ehtinyt istua siinä vielä kauaakaan, kun ei ollut siinä enää yksin - punapäinen mustaan pukeutunut, todennäköisesti parissa kymmenissä oleva nuori nainen istuutui häntä vastapäätä, selvästi hieman päihtyneenä kysyen kovan musiikin yli: "Hei! Miten menee? Haluaisitko tanssia?" Hawkesin oli ensin pakko hymyillä, jonka jälkeen hän sanoi: "Ehkä haluaisinkin. En vain osaa tanssia, ja sitä paitsi..." Hän jätti lauseensa kesken, koputellen vasemman käden sormilla pöytää ja antoi naisen itse tehdä päätelmänsä. Nainen hymyili tietäväisesti: "Kaikki hyvännäköiset ovat aina varattuja." Hawkes soi tälle pienen kohteliaisuuden: "Et sinä", johon nainen vastasi silmillään ja pienesti punastuen. Hawkes otti pienen hörpyn tuopistaan ja kysyi vielä: "Tiedätkö muuten kaverin nimeltä Chico? Käyttää yleisemmin nimeä Seitsemän." Nainen mietti hetken, jonka jälkeen vastasi: "Ei, en tiedä. Anteeksi." Ilta oli jo kovaa vauhtia kääntymässä aamuksi ja Hawkesin kärsivällisyys oli jo käymässä loppuun. Lopulta hän joutui marssimaan kaikesta huolimatta tanssilattialle - mutta ei tanssimaan. Hän pujotteli kaikkien pomppivien ja keinuvien hikisten ihmisten keskellä etsien - ja lopulta löytäen etsimänsä. Seitsemän oli tänä iltana pukeutunut jälleen ylellisesti, mutta oli tällä kertaa suosinut vaatetuksessaan lähes kaikkia yönsinisen sävyjä. Aluksi Hawkes ei ollut varma löydöstään, mutta puku paljasti jo paljon. Seitsemän tanssi neljän muun ihmisen piirissä, tiedottomana muusta maailmasta ja Hawkes hivuttautui tämän vierelle: "Aika meiningit, vai mitä Seitsemän?" "Kyllä todellakin!" vastasi Seitsemän kääntyen samalla häneen päin, näyttämättä käännyttyään yhtään yllättyneeltä ja hymyillen. Hawkes vastasi takaisin nopeammalla hymyllä ja napauttamalla kätensä ystävällisesti tämän olalle: "Meillä olisi hieman puhuttavaa." "Mitä tarkoitat? Minähän omistan tämän paikan!" hän vastasi vieläkin hymyillen, nostaen kädet leveästi ilmaan ja pyörähtäen vielä puoliympyrän vilkuillen samalla tovereitaan melkeinpä näyttäenkin juuri siltä. Kun Seitsemän jälleen katsoi häneen, oli katseessa jo pientä röyhkeyttä. "Lyön siitä vaikka vetoa", vastasi Hawkes, paljastaen virkamerkkinsä. Seitsemän hymy melkeinpä silmin nähden haihtui ja seuraavaksi joku oli kääntämässä Hawkesia ympäri olkapäästä. Se sama iso ovimies. Hawkes vastasi ovimiehelle happamalla silmäyksellä, jonka jälkeen tämä käveli pois ja hän kääntyi jälleen Seitsemän puoleen suoden tälle samalla yhden pienistä voittoa merkitsevistä hymyistään: "Noniin, menisimmekö nyt?" * Hawkes sytytti jo kauan kaipaamansa savukkeen rauhassa, antaen Seitsemän samalla hytistä koleassa aamuyöilmassa. "Jos sinä niiden rahojen takia olet tullut, niin saat kyllä pettyä. Ne ovat minun! Vanhempani jättivät minulle perinnön ja kyllä, saatan vielä jopa joskus omistaakin tämän paikan." Hawkes soi tälle pienen arvioivan katseen ja oli jo sanovinaankin jotain, kunnes jatkoi vain savukkeensa imeskelyä. Hän tiesi jo tämän kaiken. Seitsemän alkoi silmin nähden käydä kärsimättömäksi ja sanoi: "En tiedä millä asialla oikein olet, mutta alkaisitko jo puhua. Tänne jäätyy!" Hawkes puhalsi savut Seitsemän kasvoille ja sanoi: "En tiennytkään, että Aurinkopalmu hyväksyy asiakkaikseen alaikäisiä." "Ai senkö takia siis tulit tänne? Ihan rehellisesti, mitä se sinua kiinnostaa jos yksi aasialainen on pomppimassa muiden alaikäisten kanssa ties missä, mitä se ketään haittaisi? Ja sitä paitsi, nuortenhan kuuluu rikkoa rajoja ja he ovat yleensä tyhmiä ja hulttioita..." "Ja sinä et ole", Hawkes keskeytti hänet korotetulla äänellä, jonka jälkeen sytytti taas uuden savukkeen, irrottamatta hetkeksikään katsettaan tämän silmistä. Niin tyhjät silmät. "Mistä tunnet Nedryn?" Hawkes ei pystynyt sanomaan yllättikö kysymys Seitsemän, mutta tämä kuitenkin vastasi: "Me olemme ystäviä." "Ja missä on sinun ystäväsi?" kysyi Hawkes. Seitsemän näytti nyt hieman vaivautuneelta - vai esittikö hän jopa sellaista. "Hän... hän ei halua tulla nähdyksi." Hawkes odotti, että Seitsemän jatkaisi ja niin tämä tekikin. "Olen aina yrittänyt, että hän pystyisi olemaan enemmän kuten muut. Sitä hän ainakin tuntui haluavan, mutta nyt en ole enää varma." Seitsemän oli tuntunut saavan taas kaiken itseluottamuksensa takaisin: "Miksi te hänestä kyselette? Nedry ei tietääkseni ole satuttanut kärpästäkään." Hawkesin oli pakko näyttää huvittuneelta imeskellessään savukettaan: "Ei. Ei Nedry tässä olekaan mitään tehnyt... Oletko sinä?" "En tiedä. Olenko?" Seitsemän oli alkanut kuulostamaan jo hieman uhkaavalta ja Hawkes talloi viimeisen savukkeensa asvalttiin ja jatkoi: "Minä esitän kysymykset täällä, poika. Äläkä erehdy, sinä kyllä puhut ennen pitkää, jos sinulla on jotakin sanottavaa." "No kun minulla ei ole mitään sanottavaa. Miten muuten vaimosi voi?" Se kysymys sai Hawkesille aikaan puolen sekunnin kestävät kylmät väreet. Seitsemän vilkaisi hänen vasenta kättään ja jatkoi: "Oi aivan, sinulla olekaan sellaista... ei vielä. Ette ole ehtineet." Tuolloin Seitsemän koetteli jo hänen sietokykynsä rajoja, mutta hän piti itsensä viileänä ja kallisti vain päätänsä. "Vielä jotakin, konstaapeli?" Hawkes meinasi vielä sanoa jotakin, mutta sen sijaan hän vain kääntyi pois päin, sytyttäen samalla savukkeen, sanomatta enää sanaakaan. Mitenkä pahansisuinen pikku poika. Esitti jopa tuntevansa vaimoni... vaikka minä kyllä siksi häntä kutsunkin. Mutta silti, hänen silmänsä olivat niin tyhjät, joten oli vaikea sanoa oliko tämä sittenkään valehdellut. * Hawkes oli viettänyt kolme päivää normaalisti työskennellen. Päivät eivät olleet juurikaan eronneet toisistaan, eikä hänen kiinnostavimmaksi tapaukseksi muodostuneesta tapauksestakaan ollut enää selvinnyt mitään uutta. Seitsemää ei ollut enää tuon viimeisen illan jälkeen näkynyt, eikä Marcuskaan ollut ottanut häneen yhteyttä. Ei sillä, että hän olisi heitä kaivannutkaan. Tuona päivänä hän oli kuitenkin juuri aamusta mennyt työhuoneeseensa hoitamaan joitakin turhanpäiväisiltä tuntuvia paperitöitä, kun hänen työhuoneensa ulkopuolelta alkoi kuulua nuoren miehen raivokkaan kuuloista huutoa ja ihmisten juoksentelua. Hawkes jätti paperityönsä kesken. Hänen työhuoneensa käytävän toisessa päässä, aulassa, muutama hänen veljistään oli ympäröinyt ja osa tarttunut kiinni, nuoreen huutavan mieheen, jonka tunnistamisessa Hawkesilla meni kuitenkin hetken aikaa - Marcus. Veljet pysähtyivät niille sijoilleen häntä katsomaan, Marcuksen yhä rimpuillessa heidän otteessaan. Sentään jonkinlaista auktoriteettia minulla täälläkin on. "Hawkes!" Marcus huudahti nähtyään hänet, johon hän ei kuitenkaan vastannut mitään, vaan käski katseellaan veljiään päästämään tämän irti. Marcus käveli Hawkesin luokse ja pysähtyi, jolloin hän nyökkäsi muille veljilleen poistumiskäskyn. Veljien lähtiessä, yksi hänen parrakkaista veljistään huikkasi hänelle kovaan ääneen: "Se on yksi hullu, Hawkes." Hawkes ei huomautuksesta juurikaan piitannut, vaan johdatti Marcuksen raikkaaseen, ilmastoituun työhuoneeseensa. Hänen työhuoneensa oli täynnä ruskean sävyjä ja se oli tehty lattiasta kattoon lakatusta setripuusta. Huonetta koristi myös jokaiseen huoneen nurkkaan asetettu viherkasvi. Hawkes viittasi Marcusta istumaan, istuutuen itse ison ja tumman työpöytänsä toiselle puolelle. Tänä päivänä Marcus ei näyttänyt kovinkaan edustuskelpoiselta. Oli kuin Marcus ei olisi nukkunut minuuttiakaan heidän viime tapaamisensa jälkeen ja tämän silmien alle oli ilmestynyt raskaat tummat silmäpussit. Näytti myös siltä, kuin tämä olisi unohtanut mitä tarkoittaa suihkussa käynti ja tämän vaatteet haiskahtivat ja näyttivät likaisilta ja kuluneilta. Oli myös kuin tämä olisi jotenkin onnistunut jopa ikääntymään parisen vuotta - ei enää lainkaan mikään niin komea nuorukainen. Marcus värisi ja Hawkes otti esille savukkeen. "Oletko nähnyt Seitsemää?" tämä kysyi, osaamatta olla lainkaan rauhassa paikoillaan. Nyt tämä oli jo alkanut keinumaan tuolissaan. "Kyllä", vastasi Hawkes, jolloin Marcusin silmissä näkyi pieni liekin häivähdys tai jokin sitä muistuttava. "No?" Marcus kysyi kärsimättömästi, odottaen varmaankin jotakin tälle suotuisampaa vastausta. Tavoistaan poiketen Hawkes kertoi tälle kaiken mitä oli tehnyt ja saanut selville ja Marcus kuunteli koko tarinan alusta loppuun asti, hiljaa tuolissaan keinuen. Yhtäkkiä Marcus parahti, laittoi kätensä suunsa eteen ja loi katseensa lattiaan. Hawkes oli jo melkein nousemassa tuolistaan ja kysymäisillään mikä tällä oli hätänä, kun tämä alkoi hitaasti, mutta kuuluvasti vaikeroimaan: "Hän... hän. Siis se Seitsemän. Hän tuli ja... ja..." "Tuli ja mitä?" Hawkes kysyi rauhallisesti. "Hän murhasi heidät!" Marcus oli nyt nostanut katseensa ja noihin kasvoihin oli sekoittunut hullun katse, raivoa, ja pelkoa kaikkia saman aikaisesti ja Hawkesin oli pakko kurtistaa kulmiaan ennen kuin kysyi: "Kenet? Kenet hän murhasi?" "Hän..." Marcus loi katseensa jälleen lattiaan ja oli jo aloittaa jälleen vaikeroimisen, kunnes nosti taas katseensa, tällä kertaa silmät kyynelien täyttämänä ja kasvot äkillisen suuren surun vääristäminä: "Minun isäni ja äitini!" Marcus alkoi itkemään. Miehen itkua, sellaista joka kuulosti siltä kuin sitä olisi jo vuosien ajan pidätelty, ja nyt kyyneleet ja kaikki pään sisälle vangitut aaveet olivat viimeinkin kaikki samanaikaisesti päässeet irti. Hawkes oli noussut huomaamattaan ylös tuolistaan, mutta istuutui sen jälkeen saman tien takaisin, ja tajusi myös olevan silmin nähden hämmästynyt Marcuksen paljastuksesta. Hän ei ollut vielä tähän mennessä kuullut mitään Marcuksen vanhemmista. Hawkes laittoi ilmeensä jälleen peruslukemille ja kysyi lempeästi: "Marcus. Puhu minulle. Miten hän sen teki? Miten isäsi ja äitisi murhattiin? Missä he ovat nyt?" Marcus nosti käsiinsä haudatut märät kasvonsa ylös ja vastasi: "Hän silpoi heidät ja... ja asetti köydet heidän kauloihinsa." Tämän jälkeen Marcus jälleen hautasi kasvot käsiinsä ja Hawkes alkoi miettimään. Hän nousi tuolistaan. Samaan aikaan Marcus antoi ylen melkein suoraan hänen kiillotetuille kengilleen. "Marcus! Minä aion mennä heidän luokseen. Teidän luokse, siellähän he ovat? Kotona? Missä veljesi on?" Hawkes kysyi tiukasti. "Veljeni, hän... on varmaankin myös siellä. En tiedä. Siskoni hän... siskoni..." Taas yksi uusi järkytys ja uusi palanen jo tarpeeksi suureen palapeliin. "Siskosi? Onko sinulla myös sisko? Et koskaan kertonut minulle kestään siskosta, saati sitten vanhemmistasi. Missä hän on?" Äkillinen ymmärryksen tapainen, jokin ja pakokauhun kaltainen tunne valtasi silmin nähden Marcusin kasvot. Hän peruutti kauas Hawkesista yhdelle hänen työhuoneensa seinistä ja tönäisi matkallaan yhden viherkasviruukun pöydältä alas, jolloin se särkyi sen osuessaan lattiaan, levittäen samalla vettä sinne asti, missä myös Marcusin viimeinen ateria sijaitsi. "Siskoni hän..." Marcus sepitti. "Siskoni on myös kotona. Kotona! Siellä myös hänkin on!" Marcus liikkui nopeasti. Ennen kuin Hawkes ehti tätä estämään, oli tämä jo syöksynyt ulos hänen työhuoneestaan. "Marcus!" hän huusi tämän perään. Ei sillä, että tämä kuitenkaan kovin pitkälle pääsisi. Veljeni ovat kuitenkin häntä vastassa. * Aimesien koti sijaitsi tavallisen tuntuisella lähiöalueella, aivan kaupungin ydinkeskustan läheisyydessä. Se oli kaksikerroksinen ja kaipasi kipeästi ainakin ulkoista remonttia, ja ehkä jotakin myös koristamaan muuten niin karua ja tylsän näköistä pihapiiriä. Nurmikko oli sentään ajettu. Osoitteen julkisivulta ei pystynyt näkemään muuta kuin vinon postilaatikon ja kaksi kummallakin talon seinustan puolella sijaitsevaa vaahterapuuta. Oikeastaan piha oli vain liian iso. Toisaalta se taas merkitsi sitä, etteivät naapurit asuneet aivan vieressä. Hawkes käveli rauhallisesti Aimesien kuistille, ja katsoi nimikylttiä heidän ovensa kiinni naulatun postiluukun yläpuolella. Se kimalteli puhtauttaan. Hän koputti oveen ensin pariin kertaan ennen kuin päätti kokeilla sen kahvaa. Juuri ennen kuin hän sai otteensa kahvasta, ovi avautui ja hänen edessään seisoi tumma, parrakas mies noin neljissä tai viisissä kymmenissä. Hawkesin henki oli salpautua - Herra Aimes. Mies katsoi häntä arvioivasti kurtistaen kulmiaan, jolloin Hawkes tajusi ottaa esille virkamerkkinsä. Mies loi siihen nopean silmäyksen ennen kuin kysyi pehmeällä, matalalla äänellä: "Mitä sinä haluat?" "Tulin tapaamaan poikaanne Marcusta." Mies ei sanonut tähän mitään, jolloin Hawkes kysyi: "Saanko tulla sisään?" Mies odotti hetken, jonka jälkeen avasi oven suuremmalle raolle ja päästi hänet sisään. Pienen eteisen jälkeen hän tuli avoimeen aulaan, josta oikealla puolella katsottuna oli yksinkertainen keittiö ja yläkertaan vievien portaiden vieressä oli talon takaosaan vievä käytävä ja vasemmalla puolella oli pieni olohuone, johon kuitenkin mahtui melkoisen pitkä musta nahkasohva ja nojatuoli, sekä vanhanaikainen putkitelevisio. Hänen katsoessaan olohuoneeseen hän hätkähti jälleen - sohvalla istui hänen päätelmiensä mukaan Rouva Aimes, ja hänessä oli jotakin outoa. Ennen kuin hän ehti asiaa paremmin tutkimaan, herra Aimes seisoi pitkänä hänen vieressään ja sanoi: "Poikani huone on yläkerran käytävässä toisena oikealta." Hawkes katsoi ylös noihin juron näköisiin kasvoihin ja huomasi jotakin lian tapaista tämän paksun parran alla, mutta päätti olla huomauttamatta asiasta, ja jatkoi matkaansa yläkertaan. Koko heidän talonsa oli hämärästi valaistu ja vanhahtava, mutta Hawkesia ei nyt huvittanut katsella paikkoja tarkemmin. Hän ohitti toisen huoneen oven, joka kuului hänen päätelmiensä mukaan Nedrylle ja koputti toiseen - vastausta ei kuulunut. Kun hän meinasi koputtaa toisen kerran, käytävän pimentyvä toinen pää kiinnitti hänen huomionsa. Typerää uteliaisuuttaan hän jatkoi matkaansa rauhallisesti, mahdollisimman vähän ääntä pitämättä kohti käytävän päätä, jossa etova haju voimistui. Hänen päästyään käytävän päähän se haarautui kahdeksi muuksi käytäväksi; oikealla puolella oli hyvin pieni ja avara huone, jossa oli alkovi ja käytävän vasemmalla puolella oli valkoinen, lian tahrittama, reikäinen ovi. Jo nyt oudosta hajusta ja muutenkin pahoista epäilyksistään johtuen, hän alkoi epäröimään oven avaamista, mutta teki sen silti. Hänen oli yskittävä tullessaan huoneeseen sen sanoin kuvaamattoman löyhkän takia. Hän joutui siristämään silmiään äkillisen isosta ikkunasta tulevan valon sokaisemana, mutta totuttuaan siihen hän näki sen; huoneen yhdellä seinustalla oli tyhjä kirjahylly, ison ikkunan alla tyhjä kirjoituspöytä ja yhdessä nurkassa - Marcus. Hawkes joutui laittamaan kätensä suunsa suojaksi, ettei olisi mahdollisesti antanut ylen, mutta pakottautui silti inhon vallassa katsomaan - Marcusin niin vihreät silmät tuijottivat mitään näkemättä eri suuntiin, suusta ja luuhun asti viilletyistä ranteista valui verta ja hirttoköysi jota ei koskaan ollut kiinnitetty kattoon, roikkui hänen kaulansa ympärillä, punaisen värittämissä sävyissä, tämän veren vieläkin valuessa tämän kaulastaan ammottavasta haavasta. Kädessään Marcusilla oli veitsi. * Ilta oli jo pimentynyt, eikä Hawkes ollut nähnyt kenestäkään Aimesista Marcuksen löydyttyä jälkeäkään. Hän oli hälyttänyt paikalle apuvoimia, mutta oli itse poistunut ennen näiden saapumista ja suunnannut kulkunsa suoraan kohti Seitsemän asuinsijaa. Tämän hän halusi hoitaa yksin. Seitsemän asui metallisten seipäiden ympäröimässä keltaisessa, kivisessä kartanossa, jota ympäröivät suihkulähteet ja neljä puutarhaa. Hawkes meni ensin rautaisille porteille, jossa kamera oli asetettu aivan hänen kasvojensa yläpuolelle ja äänitorvi puhumista varten oli hieman hänen leukansa alapuolella. Hän painoi äänitorven vieressä olevaa nappia, jonka jälkeen miehen ääni vastasi automaattisesti: "Herra Seitsemän ei enää tänä päivänä ota vastaan vieraita. Olkaa ystävällinen ja palatkaa takaisin seuraavalla kerralla. Kiitos ja näkemiin." "Ime lekaa!" Hawkes tokaisi ennen kuin murskasi kameran yhdellä nyrkin iskulla. Rautaisen aidan yli pääseminen ei tuottanut Hawkesille ongelmia, mutta enemmän ongelmia hän odotti kohtaavansa mahdollisten vartioiden ilmestyessä paikalle - joita ei kuitenkaan näkynyt. Hawkes pani esille otetun aseensa takaisin lippaaseensa ja jatkoi kartanon suurelle, kaksioviselle sisäänkäynnille. Jopa keskellä yötä Seitsemän tyyssija oli valoisampi kuin Aimesien koti päivällä. Hän aukaisi ovet ja astui sisään. Hän saapui keskelle suurta aulaa, jonka kivistä lattiaa peitti iso punainen matto ja katosta riippui kattokruunuja. Aula oli avoin sekä oikealle , että vasemmalle, mutta ennen tarkempaa tarkastelua, Seitsemän oli jo ehtinyt ilmestyä portaiden kaiteen alapäähän, päällään musta surupuku. "Olet siis myös varmaankin kuullut? Marcus... voi kuinka ikävää", hän sanoi surkutellen, kuulostamatta kuitenkaan yhtään siltä. Hawkes pysyi tyynenä ja sanoi: "Niin. Olen kyllä kuullut. Ja nyt olen tullut pidättämään sinut tarkempaa kuulustelua varten." "Ai niinkö? Voi kuinka mielenkiintoista", vastasi Seitsemän kuulostaen jopa huvittuneelta ja huolettomalta. "Entä jos en suostu?" hän esitti kysymyksen kuin jonkin sankarielokuvan roisto. "En minä siitä piittaa", vastasi Hawkes. "Pidätän sinut epäiltynä Marcus Aimesin murhasta. Voit itse päättää vienkö sinut veljeskuntaan rauhassa vai... vähemmän rauhassa." Tuon viimeisen sanomansa sanan kohdalla, Hawkes oli kohottamaisillaan aseensa, mutta Seitsemän oli paljon nopeampi. Jokin pieni ja kiiltävä lensi kohti Hawkesin käsiä ja hän parahti viiltävästä kivusta hänen aseensa, nimettömän ja pikkusormensa pudottua lattialle. Kun hän oli mielestään suhteellisen nopeasti valmistautumassa uuteen iskuun, oli hän jälleen liian hidas - potku osui häntä suoraan kasvoihin ja Hawkes tunsi poskessaan ällöttävän rusahduksen. Nyt Hawkes ei heti pystynyt nousemaan, koska hänen silmänsä hetkellisesti tummenivat ja hänen suustansa valui verta. Kun hän oli jälleen pystyssä, hän huomasi verhojen humahtavan ja Hawkes juoksi mitään ajattelematta suoraan portaiden taakse. Pimeydestä ilmestyi salaman nopea viilto, joka viilsi Hawkesin oikeaa kättä, mutta vain pintapuolisesti, hänen tajuttua juuri ajoissa hieman perääntyä. Seitsemän ilmestyi varjoista silmissään silkkaa raivoa ja innokkuutta, kun tämä lähestyi Hawkesia teräksisen miekan viuhuessa ilmassa kiiltävinä juovina ja tämän taisteluhuutojensa kaikuessa ilmassa. Hawkesilla ei ollut sen enempää aikaa miettiä, kun hän jo pinkoi kohti talon isoa keittiötä ja sen yhtä pöytää, josta löysi sattumalta yhden keittiöveitsen. Hän heitti sen suoraan kohti Seitsemää, joka sai sen hyvin kohdistetulla iskulla ohjattua sivuun, mutta jo silloin tämän suojaukseen oli tullut aukko, jolloin Hawkes syöksyi päätä pahkaa kohti Seitsemää, iskien tältä samalla ilmat keuhkoista ja miekan kädestä. Hetken he ehtivät painia ja käydä käsikähmää, kunnes Hawkes oli luullakseen saanut Seitsemästä yliotteen päästyään tämän päälle, mutta erehtyi jälleen pahasti - yhtäkkiä Seitsemän jalat olivat hänen niskansa takana ja hän pelkäsi jo niskansa taittuvan, kunnes hakattuaan käsillään sinne minne vain osuman sai, Seitsemän päästi yhtäkkiä irti ja he kummatkin pyörivät hetkeksi kauemmas toisistaan. Sitkeä pikkupoika... miten hän pystyy? Hän ehti ajatella, ennen kuin sai jälleen yhden potkun vatsaansa ja yhden lyönnin silmiensä väliin, joka luultavasti myös mursi hänen nenänsä. Seitsemän pinkoi kohti yläkertaa, mutta Hawkes ei pystynyt heti nousemaan. Hänet oli kyllä koulutettu poliiseille tarkoitetuissa taistelulajeissa, mutta aivan tälläistä hän ei ollut koskaan kokenut. Hän käveli veri nenästä valuen kohti yläkertaa, jossa Seitsemän odotti häntä myös pieni verinoro toisesta sieraimesta valuen. Tällä kertaa poika ei hymyillyt yhtään. "Taisi tulla pahoinpitelysyyte. Niin minulle kuin sinulle. Ei kun odota! Minähän olenkin vasta alaikäinen, eiväthän minua vielä aikuisten lait kosketa!" Seitsemän pyyhkäisi verinoron kasvoiltaan ja jatkoi: "No miten on herra konstaapeli, aiotko yhä pidättää minut? Voin yhä edelleen unohtaa tämän kaiken ja sinäkin saat pitää hyvänäsi loput sormesi." Hawkes vilkaisi vasemman käden sormentynkiänsä ja sytytti samalla yhden savukkeen. "Kyllähän noita vielä riittää." Seitsemän ilme vakavoitui entisestään ja tämä kysyi melkeinpä pettyneellä äänen sävyllä, kohottaen samalla Hawkesin omaa asetta kohti hänen kasvojaan: "Vai niin...vieläkinkö, konstaapeli?" Hawkes ehti jo toivoa, että tämä unohtaisi aseen varmistimen, mutta ei tämä unohtanut. Hymy nousi jälleen Seitsemän kasvoille, jolloin Hawkes iski. Ase laukesi ja luoti osui Hawkesin vasempaan kylkeen, mutta se ei hänen silloisten tuntemuksiensa mukaan aiheuttanut enää suurtakaan vahinkoa. Hawkes iski Seitsemää ensin vasempaan kylkeen, sitten vasemmalla kädellä oikeaan poskeen, ja ennen kuin tämä ehti puolustautua, hän väänsi aseen pois tämän kädestä ja Seitsemän ranteesta kuului naksahdus. Seitsemän parahti kivusta, jolloin Hawkes tunsi puristavan kivun jalkojensa välissä, polven osuessa häntä hiukan vatsan alapuolelle, mutta seuraavan iskun hän esti tarttumalla Seitsemää tämän toisesta kädestä ja heittämällä tämän kohti portaiden yläpäässä sijaitsevaa parveketta ja lasiovia. Seitsemän makasi vielä maassa, kun Hawkes oli jo ylhäällä, ja tämän noustessa ja kohottaessa päänsä yläpuolelle jälleen jotain kiiltävää Hawkes ei epäröinyt, vaan syöksyi jälleen päin Seitsemää, jolloin keskelle tämän rintaa osuneen potkun vauhdittamana Seitsemän paiskautui hänen takanaan olevien lasiovien lävitse suoraan päin parvekkeen kivistä kaidetta, horjahtaen sen yli. Hawkes tajusi jo juostessaan parvekkeelle ja sen jälkeen kurkottaessa sieltä alas, että oli jo liian myöhäistä. Hawkes istuutui ja silloin hän tunti jokaisesta saamastaan iskusta johtuvan kivun samanaikaisesti, jolloin hän vuodatti kivusta jopa pari pientä kyyneltä. Hän huomasi myös pienen tikarin tupen törröttävän aivan toisen nivustaipeensa yläpuolella. Silloin hänen muistikuvansa päättyivät. * Hawkes istui kaupungin veljeskunnan ylikomentajan, Bobin kuulusteltavana edelleen siteissä ja tokkuraisena, mutta juuri lomalta palannut Bob oli edelleenkin juuri niin itsepäinen ja peräänantamaton kuin hän muisti. Bob oli isokokoinen, kunnioitusta herättävä mustaihoinen mies, jonka hartiat olivat kaksi kertaa niin leveät kuin Hawkesilla ja tämän muhkeat mustat viikset eivät paljoakaan poikenneet normaalista pensasaidasta. Kuulusteluhan tämä ei oikeastaan ollut, vaan pikemminkin nuhtelu. Onko hän edes lomaillut? Hawkes oli ollut veljeskunnan sijaiskomentaja tämän poissa ollessa, eikä hän voinut uskoa yhtäkään niistä kummallisista jutuista, joita hänen tekemisistään oltiin kerrottu. Totta puhuen, ei hän niistä välittänytkään - mutta työnsä hän halusi kuitenkin pitää. "Kuule, Bob...", hän aloitti, mutta ylikomentaja keskeytti, jättäen kuitenkin hänen röyhkeytensä huomiotta: "Konstaapeli Hawkes. Olet... yksi parhaista miehistäni, jos et sitten paras. Mitä tähän viimeiseen tapaukseen tulee, niin sanottakoon vaikka näin, että kaikilla meillä on aallonpohjamme", Bob katsoi Hawkesiin, mutta kun hän ei vastannut mitään, tämä jatkoi: "En siedä ilkeitä huhuja. En todellakaan siedä, en niin kenestäkään! Tämä tapaus on nyt loppuun käsitelty ja sinä pidät pari viikkoa vapaata ja jatkat sen jälkeen työntekoasi normaalisti." "Ylikomentaja..." Hawkes aloitti kohteliaammin, mutta Bob nosti kätensä hiljaisuuden merkiksi. "Pari viikkoa lomaa. Työt jatkuvat sen jälkeen. Eikä enää puhettakaan loppuun käsitellyistä asioista." Bob oli jo kävelemässä ulos kuulusteluhuoneesta, kun Hawkes tajusi, että asia oli sillä selvä. Sen verran hänellä kuitenkin oli vielä ylpeyttä ja rohkeutta koetella onneaan, että huikkasi vielä tämän perään kysyen: "Saanko viettää edes osan lomastani täällä työpöytäni ääressä?" Se sai ylikomentajan kääntymään ja hetken kuluttua tämä vastasi: "Tietenkin." * Oli kulunut kaksi vuotta siitä, kun Hawkesin niin sanottu uran aallonpohja, oli ollut nykypäivää. Tuolloin Hawkes oli tutkinut nuoren miehen ja sittemmin hulluksi paljastuneen nuorukaisen esittämää tapausta, joka oli päättynyt nuorukaisen itsemurhaan ja melkeinpä Hawkesin omaan sellaiseen, kun hän oli totaalisesti seonnut, murtautunut johonkin hylättyyn kartanoon ja haavoittanut itseään niinkin pahasti, että oli menettänyt silloin kaksi sormeansa ja melkein katkaissut yhden tärkeistä valtimoistaan. Hänen kasvojaankin koristi nyt pitkä ja komea arpi, joka oli seurausta hänen murtuneen poskiluunsa korjausleikkauksesta, eikä hänen nenänsäkään ollut enää täysin suora. Jotkut tapasivat sanoa, että hulluus tarttuu, mutta vaikka Hawkesin työurakin oli ollut tuolloin vaakalaudalla, ei hän ollut silti moista pötypuhetta suostunut uskomaan. Nuorukaisen veli kuitenkin oli edelleen hengissä, vaikkakaan ei voinut kyllä sanoa, että tämä olisi voinut mitenkään erityisen hyvin. Hänet oli löydetty huoneestaan vain pari hammasta suussaan, hän oli pureskellut sormensa melkein lihattomiksi ja lopulta paljastui, että poika oli ajautunut käyttämään pahanlaatuista ja suurta riippuvuutta aiheuttavaa huumetta, krokodilia. Se oli jo kuitenkin elettyä elämää, mutta Hawkes muisti tapauksen silti kuin eilispäivän. Hawkesin elämä oli kuitenkin tuon päivän jälkeen palautunut varsin nopeasti takaisin raiteilleen, ja hän oli myös saanut takaisin veljeskuntansa ja ylikomentajan aidon kunnioituksen toinen toisensa jälkeen onnistuneiden tapausten jälkeen onnistuttua lähes erinomaisesti. Hän oli pyytänyt pitkäaikaista naisystäväänsä Michelleä vaimokseen ja sitten he olivat vuosi sitten menneet kihloihin, ja nyt heidän hääpäivänsä oli jo lähestymässä. Ainoa pieni synkkyyden pilkahdus tuon tapauksen jälkeen oli kuitenkin ollut heidän vielä melko nuorenkin lapsena, naaraspuolisen labradorinnoutaja Mossin kuolema, jonka syyksi paljastui lopulta pitkälle edennyt syöpä. Oli tavallisen tuntuinen aurinkoinen päivä, kun eräs aasialainen, tumman harmaaseen asusteeseen pukeutunut nuori, kalpea ja punertavahiuksinen nainen saapui hänen huoneeseensa heikon koputuksen saattelemana. Hänen hiuksensa oli sidottu tuuhealle poninhännälle ja heti ensisilmäyksellä hän vaikutti hieman ujolta, mutta tämän puhuessa hänen äänestään paistoi vahva itsevarmuus. "Agentti Kerwyn", tämä esitteli itsensä kätellessään. Agentti. "Ryan Hawkes." Hän vastasi. Toisinaan hän nykyään käytti myös etunimeään. Kerwynkin sanoi etunimensä arasti, mutta sanoipa sen kuitenkin: "Cindy." He istuutuivat. Pitkältä tuntuvan hetken kuluttua Hawkes levitti kätensä kysyvästi, jolloin Kerwyn vavahti ja aukaisi mukanansa tuoman mappinsa. "Minulle selvisi, että te olette ylikomentajaa lukuun ottamatta korkeimmassa asemassa täällä?" "Pitää paikkansa", Hawkes vastasi. Kerwyn katsoi ensin mappiinsa ja kysyi sitten: "Haluaisin tietää, kenen kanssa voisin keskustella kahden vuoden takaisesta Aimesin tapauksesta?" Nyt meni mielenkiintoiseksi. "No, sinun ei tarvitse etsiä ketään enää kovin kaukaa." Kerwyniltä meni yllättävän kauan agentiksi tajuta mitä hän oli juuri sanonut, mutta Hawkesin huomatessa nuo ymmärryksestä havahtuneet kasvot, hän muisti: "Mutta meillä ei ole ollut tapana selvitellä tai kaivella jo käsiteltyjä tapauksia joten..." Hawkes nousi tuolistaan. "Jos ei teillä ollut muuta..." "Jo käsiteltyjä tapauksia?" Kerwynin äänessä oli samaan aikaan hämmästystä ja piikikkyyttä, jota hän ei ollut aikaisemmin kuullut. Hawkes istuutui takaisin tuoliinsa ja päätti tällä kertaa suoda jälleen yhden poikkeuksen jo säädettyyn sääntöön. * Hawkes katseli hotellin parvekkeelta ympärilleen levittäytyvää, kaunista suihkulähteiden täyttämää maisemaa, siemaillen samalla pienin maiskautuksin hyvää samppanjaa. Hänellä oli yllään hänen kallein, koskaan ostamansa pukukokonaisuus ja hänen vasemmassa kädessään kimalteli uutuuttaan uusi, valkokullasta tehty sormus. Hän siemaisi jälleen samppanjaansa ja muisteli edelleen hänen ja Kerwynin välillä käytyä mitä mielenkiintoisinta keskustelua. Keskustelu oli käynyt jopa niinkin mielenkiintoiseksi ja omituiseksi, että hänen oli pakko pyytää tätä ujon oloista agenttia kanssaan illalliselle. He olivat menneet yhteen kaupungin hienostolle tarkoitettuun järven rannalla sijaitsevaan ravintolaan, jonne kummatkin osapuolet olivat pukeutuneet melkeinpä silloisiin parhaimpiinsa, ja Hawkekin varman ja huolettoman, ja Kerwynin paljon ujomman tervehdyksen jälkeen, oli tunnelma hetken ollut mukavan leppoisa ja rento, kunnes he olivat päässeet itse asiaan. Hawkes oli jo kertonut Kerwynille kaiken tietämänsä, mutta seuraavaksi olisi kuitenkin tämän vuoro. Tarina alkoi siitä, kun nuori pari - herra ja rouva Aimes olivat muuttaneet kauniiseen lähiöön, juuri melkoisen suurenkin kaupungin keskustan laitamille. Vuoden sisällä he saivat ensimmäisen poikavauvansa, joka sittemmin nimettiin Marcukseksi ja josta tuli vanhempien ja varsinkin hänen isänsä silmäterä. Vuotta myöhemmin syntyi perheen ensimmäinen tytär ja parin vuoden päästä toinen poika, Nedry. Vuodet kuluivat ja näytti jo alkuvaiheessa selvältä, mitä lapsien tulevaisuus piti sisällään. Marcus oli iloinen pikku lapsi, täynnä iloa ja leikkimielisyyttä ja oli hämmästyttävän fiksu ikäisekseen. Hänen siskonsa ei paljoa hänestä eronnut, ja hyvin nopeasti näistä kahdesta sisaruksesta tuli erottamattomat. Toista oli kuitenkin perheen kuopuksella. Nedry oli hyvin pienenäkin epäsuhtaisissa mitoissa mitä siis hänen olemukseensa tuli ja hän oli jo pienestä pitäen ollut aina lihava. Äiti ei meinannut koskaan pystyä hyväksymään häntä, eikä isä sen koommin, mutta muut sisarukset yrittivät kuitenkin pitää tämän puolia, parhaansa mukaan. Sitten eräänä päivänä sattui ikävä onnettomuus, kun eräs pyromaani sytytti Aimesien talon palamaan, vaikka näyttikin aluksi siltä että koko perhe mahdollisesti onnettomuudesta pelastuisikin. Marcus sattui palon aikaan olemaan talon ainoa hereillä oleva lapsi ja juoksi savun haistettuaan kiireesti herättämään vanhempansa. Kaikki kolme selvisivät palavasta talosta pienellä säikähdyksellä, mutta Nedry oli tuolloin muun perheen varoitushuutoihin herättyään joutunut hyppäämään alas toisen kerroksen ikkunasta, murtaen samalla molemmat jalkansa. Palokunta saapui paikalle, mutta perheen lapsista keskimmäistä ei ollut vielä näkynyt. Lopulta tyttö oli löytynyt häkämyrkytykseen kuolleena alkovista, jossa hän oli aina silloin tällöin halunnut viettää yönsä, muuten nukkuen aina tiiviisti isoveljensä kanssa. Tuo oli yksi niistä ainoista kerroista, kun hän oli niin tehnyt. 7 -vuotiaan Lilin kuolema jätti syvät arvet koko perheeseen, mutta Nedryn ollessa vasta niin nuori, ei tämä ollut vielä menetystä kunnolla tajunnut. Isän onnistui vielä saada kiinni palon sytyttänyt pyromaani, jonka sitten pieksi kylmäverisesti kuoliaaksi, josta sai sittemmin ensin katuvaa ja puoliksi hullua esitettyään viiden vuoden ehdottoman vankeustuomion. Perheen isän vankeus ja väliaikainen poismuutto kodista, masensivat perheen äidin totaalisesti, jolloin pikkuinen Marcus päätti ottaa perheen pään roolin huomattavan nuoresta iästään huolimatta. Vuoden päästä he saivat palata kotiin ja neljän vuoden päästä myös isä palasi kotiin, mutta mikään ei ollut enää näyttänyt olevan entisellään. Pian isän vapautumisen jälkeen, perhettä kohtasi jälleen uusi tragedia, kun vanhemmat joko tekivät itsemurhan, heidät murhattiin tai jopa joidenkin kertomusten mukaan, tapettiin vuoteisiinsa heidän esikoisensa toimesta. Tämän jälkeen Aimesin veljekset jätettiin, tai joidenkin mukaan he jopa halusivatkin jäädä oman onnensa nojaan ja loppu tarinasta olikin jo Hawkesille melkoisen tuttua. Häntä silti askarrutti tuolloin eräs asia: "Marcus sattui mainitsemaan ennen itsemurhaansa siskonsa, mutta hän oli jo silloin kauan sitten kuollut. Mutta mikä selittää heidän ystävänsä Chicon, tai tuttavallisemmin Seitsemän?" Kerwyn oli ollut tässä kohtaa hetken hiljaa kunnes oli vastannut: "Skitsofrenia on mielisairaus, joka luo vahvoja harhakuvia ja pahimmassa tapauksessa juuri selittämäsi perusteella ilmeneviä pahansuopia hahmoja", Kerwyn oli jälleen hetken hiljaa. "Ja joidenkin mukaan hulluus tarttuu... Näitkö sinä koskaan Seitsemää, herra konstaapeli?" Sen osan tarinasta Hawkes oli jättänyt Kerwyniltä pimentoon. Toisaalta hän olisi halunnut luottaa tähän vasta tapaamaansa naiseen, mutta toisaalta hän halusi myös pitää työpaikkansa - ja järkensä. "En." hän vastasi. Samppanjalasi oli jo melkein tyhjä kun tuttu hahmo, juhlapuku päällään seisoi parvekkeen oven suussa. "Tervehdys taas", poika sanoi hymyillen. Tämä katsoi hänen takana sängyllä nukkuvaa vaimoaan ja sanoi: "Sinulla on todella kaunis vaimo. Teitte siis sen viimeinkin?" Seitsemän viittasi Hawkesin sormessa olevaa kiiltävää sormusta. "Niin", Hawkes vastasi lyhyesti. "Oli onni etten katkaissut juuri tuota sormea. Olen pahoillani", sanoi Seitsemän, jopa kuulostaen siltä. "Saat anteeki", Hawkes sanoi ja Seitsemän käveli parvekkeen kaiteelle, pienen matkan päähän hänestä, hymyillen nyt tavallista hillitympää hymyä. Hän on aikuistunut. Hawkes käänsi katseensa pois Seitsemästä ja hengitteli rauhassa raikasta ulkoilmaa. "Tiedätkö... minulle maistuisi nyt kyllä jäätelö", sanoi Hawkes , johon Seitsemän vastasi selkeästi hämmästyneenä, aivan kuin ei olisi ymmärtänyt mitä tämä juuri oli kysynyt: "Anteeksi mitä? Sanoitteko jäätelöä?" "Päärynäjäätelöä. Siitähän sinä pidät. Näin sen joskus silmistäsikin... eikö totta, Marcus?" Hawkesin kääntäessä katseensa, hänen edessään seisoi punasiniseen verryttelyasuun pukeutunut parrakas nuorukainen. "Olet kasvattanut parran", Hawkes tokaisi hymyillen. "Niin... mutta kyllä, pidän edelleenkin jäätelöstä. Päärynäjäätelöstä." Hawkes käväisi keittiössä, jossa heidän jäätelökoneensa sijaitsi. Hän otti siitä kaksi päärynäpehmistä ja suuntasi takaisin parvekkeelle, jolloin Michellen uninen ääni kysyi: "Miksi olet hereillä?" Hawkes vain hymyili ja kävi suutelemassa vaimoaan: "Älä huoli. Haukkaan vain raitista ilmaa ja tulen sitten takaisin." Michelle äännähti unisesti hyväksymisen merkiksi, mutta havahtui sitten: "Onko tuo jäätelöä." Hawkes oli hetken hiljaa miettien vastaustaan ja vastasi sitten: "Ei. Ei ole kulta." Hän ojensi toisen jäätelöistä Marcusille ja alkoi tyytyväisen oloisena nautiskella omastaan. Hetkeen aikaan ei kuulunut kuin yön hiljaisia ääniä, ja Hawkesin mieli oli levollinen. Hulluus ei tartu, kunhan sitä ei tartuta. Eikä hulluna eläminen varmastikaan niin kovin kamalaa voinut olla, kunhan sitä vain osasi hallita. Ja kunhan vain tiesi mikä on todellista. Kerwyn Kerwyn istui melkoisen pienessä ja ihastuttavassa kahvilassa, kun ulkona paistoi Aurinko ja samaan aikaan satoi melkein kaatamalla. Hän oli tilannut tiskiltä keskikokoisen cappuccinon, jota nyt hörppi lukiessaan samalla päivän lehteä. Vaikka hän lukikin lehteä, jäi se silti melkeinpä vain yritykseksi, sillä pari päivää sitten hän oli ollut pitkästä aikaa treffeillä. Konstaapeli Hawkes oli hakenut hänet hotellilta mustalla hummerillaan, ja illasta vaikutti jo silloin tulevan mielenkiintoinen - vaikka oli heillä kyllä sinä iltana aikomuksenaan keskustella virallisemmistakin asioista. Kerwyn käänsi lehden sivua, mutta niin tehdessään hän päätti vetää henkeä. Hawkes oli häntä hiukan vanhempi, komea ja nuori mies, jolla oli läpitunkeva katse ja vahvan näköiset kädet. Kerwyn tiesi ettei hän ollut varmastikaan ensimmäinen, jonka mielestä konstaapeli oli komea ilmestys. Jopa hänen poskeensa piirtynyt arpi oli komea. Kerwyniä oli jo todella aikaisin alkanut ottamaan päähän se, että mies oli kihloissa - Kerwyn itse ei ollut pitkään aikaan edes seurustellut, hänen koettuaan miesrintamalla jo liian monia kivisiä kukkuloita. Kerwyn ei ollut pystynyt olemaan hetkeäkään aivan täysin rennosti Hawkesin seurassa, sillä hän tiesi, että tuo katse oli varmastikin oiva valheenpaljastin, jonka varmaan kuitenkaan vain harvat ihmisistä pystyivät tajuamaan. Hänen ei tarvinnut edes esittää ujoa. Hawkes oli kertonut jo suurimman osan Aimesin veljeksistä - sen mitä tämä tiesi, ja sitten tuli Kerwynin vuoro. Hän kertoi tarinan mahdollisimman yksityiskohtaisesti ja vastasi konstaapelin kysymyksiin, mutta haki myös salaa tietoa konstaapelista itsestään. Se otti jo Kerwynin omalletunnolle, mutta sitten hän ajatteli, että tuskin hän edes näkisi tätä miestä enää tämän illan jälkeen. Jopa kertomastaan tarinastaan hän jätti osan kertomatta - tai oikeastaan ne olivat hänen omia päätelmiään. Herra ja rouva Aimesin kuolemasta kyllä oli monta tarinaa, mutta mikä siinä oli ihmeellistä, ne kaikki olivat jopa osaksi totta. Vankilassa vietetyt vuodet olivat muuttaneet herra Aimesia dramaattisesti ja eikä mennyt aikaakaan, kun hän oli jo päättänyt tehdä itsemurhan, mutta päätti kuitenkin sitä ennen ottaa mukaansa myös koko perheensä, aloittamalla ensin kuristamalla vaimonsa. Tämän jälkeen herra Aimes sai kuitenkin havahtua siihen, että hänen pieni poikansa Marcus oli saanut tämän kiinni itse teosta, ja viimeisistä sanoistaan huolimatta oli saanut keittiöveitsen suoraan sydämeensä. Tarina ei kuitenkaan kerro, miten pieni Marcus oli saanut kuljetettua vanhempansa metsään, sidottua puuhun ja mitä tarkoitti heidän kaulojensa ympäriltä löytynyt kyltti: "Me odotamme vielä..." Tämän kyltin perusteella oli kuitenkin ollut helppo uskoa, että Aimesin vanhemmat oli murhannut mafia tai jokin muu isompi taho, eikä tapausta jaksettu oltu enää sen suuremmin jaksettu selvittää. Väitettä hulluus tarttuu, Kerwyn oli myös testannut konstaapelilla. Hawkesin jo puhuessa Marcusin pikkusiskosta ja Seitsemästä Kerwyn oli jo tajunnut, että Hawkes oli menetetty tapaus. Silti hän oli vielä varmistuakseen kysynyt, oliko konstaapeli koskaan itse nähnyt heitä. Osasi hänkin olla valheenpaljastin. Ja vieläpä paljon parempi kuin oli vielä koskaan kenenkään muun nähnyt olevan. Kerwyn itse ei ollut koskaan altistunut tälle tartunnalle, jolle piti selityksenä sitä, että oli jo joskus itse sairastanut skitsofrenian, joka kuitenkin toisinaan edelleen vaivasi häntä - eihän hän ollut tätäkään halunnut Hawkesille kertoa. Heidän lähtiessään, Kerwyn ei ollut enää pystynyt pidättelemään aitoa punastustaan, mutta Hawkes käyttäytyi kuitenkin kuin mikäkin herrasmies. "Mielenkiintoinen ilta", tämä oli sanonut. "Voisin lähteä ulos kanssasi useamminkin, mutta taitaa olla niin ettemme enää tule tapaamaan... tai mistäs sitä tietää." Lopuksi Hawkes oli vielä painanut kevyen suukon suoraan Kerwynin huulille, ja tämä oli ollut tuon koko pienen hetken aivan muissa maailmoissa, kunnes havahtui ja huomasi Hawkesin luovan häneen vielä viimeisen vilkaisun, jonka jälkeen tämä oli kävellyt pois. Koko tänä aikana Kerwyn ei ollut saanut sanotuksi sanaakaan. Kerwyn huomasi juuri jonkun hakeneen hänen tyhjän cappuccino-kuppinsa pöydästä, kun käänsi lehden sivua, josta luki saman tien otsikon: "Mies heittäytyi parvekkeelta kymmenennestä kerroksesta hääyönään." Tuolloin Kerwyn sulki lehden niin nopeasti, että se repesi, ja sitten hän lähti kävelemään kohti kahvilan ulko-ovea niin nopeasti, että melkein unohti maksaa laskunsa. Pihalla satoi nyt entistä rankemmin, Aurinko oli mennyt pilveen, eikä Kerwynillä ollut sateenvarjoa - se ei nyt kuitenkaan häntä haitannut. Kerwynin kävellessä kaatosateessa vaikutti siltä, että hän oli kaupungin ainoa, yksinäinen tyttö, kun muut olivat todennäköisesti etsineet itselleen jonkinlaisen sateensuojan. Sade oli niin kova, ettei Kerwyn melkein edes huomannut hänen kyyneleidensä kostuttamia pitkiä ripsiään. Kerwyn nauraa kihersi itsekseen, pyyhkiessään kyyneleet ja kietoessaan mitättömän ohuet kätensä ympärilleen lämmittämään itseään. Naurua ja kyyneleitä - Kerwyn ei tiennyt mistä ja minkä takia ne olivat tulleet, mutta toisaalta hän alkoi olla jo pitkän päivän jälkeen liian väsynyt ajattelemaan moisia asioita sen kummemmin. Sade lakkasi ja iltainen Aurinko alkoi jälleen paistaa taivaanrannassa. Kaikkienhan aika tulee kuitenkin varmaan joskus.

Kommentit