Rekisteröidy jäseneksi
Miksi rekisteröityä?
Salasana unohtunut?
MillyVanilly, 25.09.2017 23:49
Katsottu 752 kertaa
Mä herään tuttuun melankoliaan, ihan kuten eilen ja toissapäivänäkin. Vuosi sitten. Miten ihminen voikaan olla niin tyhjä, ja samaan aikaan liian täynnä jotakin, jota ei sanoiksi pysty pukea. Mä luulin aina ennen, että se on rakkauden puute, joka vaivaa ja valvottaa öisin; laukoo kommentteja, jotka saavat kyseenalaistamaan kaiken. Mutta ei. Kyllä se kaikki on lähtöisin jostain vieläkin syvemmältä, niin syvältä, etteivät sitä riitä ihmisen ihon kerrokset kuvaamaan. Se ei johdu arvista, joita elämä on taiteillut mun nahkaani, sen sijaan se on jotakin, joka on ollut mussa aina. Tyytymättömyys, haluttomuus, toivottomuus. Tunne siitä, ettei halua enää jatkaa. Hirvittää, miten niin ruma tunne voi olla sellaisella tavalla sisäänrakennettu, ettei siitä pääse eroon millään. Varmaan mua eniten häiritsee se aika. Se, kun se kuluu ja valuu mun sormien välistä, enkä mä voi tehdä asialle mitään. Ihmiset vanhenee ja väsyy, mä itse vanhenen ja väsyn. Huomaan, että mun ja monien muistojen välilin on jostakin noussut niin monta uutta maailmaa, ettei ne asiat enää tunnu eikä kosketa. Enkä mä vieläkään käsitä, miksi pitäisi mennä eteenpäin ja unohtaa. Mä en käsitä tän maailman jatkuvaa, eteenpäin soljuvaa liikettä, jonka kaikki muut tuntuu ottavan itsestäänselvyytenä. Pitää mennä eteenpäin. Mä en ymmärrä, miksi pitää yhtään mitään. Olenhan mä sitä rakkauttakin saanut. Enemmän, kuin mitä koskaan kehtasin edes odottaa. Mä ehkä sain sen myöhemmin kuin muut, ehkä juuri sen himpun verran liian myöhään, etten enää täysin osaa ottaa sitä vastaan, ja muovautua osaksi sitä. Mutta mä sain sen kuitenkin, ja on se joitakin kolhuja hionut vähemmän erottuviksi, sileämmiksi. Nykyään kun kaadun, mun kulmat ei kolahtele lattiaan ihan yhtä kipeästi kuin ennen. Otan ne iskut vastaan vähän pehmeämmin, vähän joustavammin. Se lienee jo alku.