Kirjoitukset

Jos kaikki kirjoittaisivat nimimerkillä

Vulkanus, 03.10.2017 12:52
Katsottu 880 kertaa

Jos kaikki kirjoittaisivat nimimerkillä Jokapäiväistä elämää ja yhteiskunnallista keskustelua hallitsevat hokemat, joilla ei varsinaisesti sanota mitään, mutta niilläkin selvitään päivästä toiseen. Usein kuulee esimerkiksi sanottavan, että siinä ei ole mitään järkeä, vaikka kysymys ei ole enemmästä kuin siitä, että asia on sanojalle itselleen epämieluisa. Ja vanhastaan työmies on palkkansa ansainnut tai yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa taikka miljoona ihmistä ei voi olla väärässä. Edelleen: kepu pettää aina ja kokoomus on sivistyspuolue ja pojat on poikia ja ihmiset ovat sellaisia jne. Onhan niitä, sisällöttömiä sanoja ja sanontoja. Itse huomaan tuon tuosta sanovani, että se semmosta, vaikka asiallisesti en sano yhtään mitään. Hokemillakin on merkityksensä. Ne esimerkiksi saattavat tyydyttää niin puhujaa kuin kuulijaa sekä luoda jonkinlaisen yhteyden heidän välilleen. Yksinpä kielteiseksi leimautuneen ihmisen tai ihmisryhmän nimeltä mainitseminen riittää joskus kirvoittamaan yhtä mieltä olemisen elkeitä. Turun kaupunginvaltuustossa esimerkiksi kuuluu pelkkä sana ”Tampere” laukaisevan naurunhörähdyksen. Niin ikään hokema voi rikkoa kiusallisen äänettömyyden. Ihmissuhteissa on helppoa tyytyä vähään. Ikävä sanoa, mutta näinä aikoina vähä näyttää kovin helposti kohoavan korkeaan arvoon. Medialle sellainen ainakin näkyy riittävän. Elämme auktoriteettiuskoista aikaa, minkä sumuverhoksi on huomaamatta hivuttautunut kuvitelma, että olisimme oikein joukolla yksilöllisiä, suorastaan historiallisesti ylivertaisen yksilöllisiä luojanluomia. Todellisuudessa elämme massayhteiskunnassa sanan perusmerkityksessä: helposti mobilisoituvina ja liikuteltavina muiden matkijoina. Median jalustalle nostamiin uskotaan yli kaiken. Kuvaava on vaikkapa tämä tuiki tavallinen otsikko nettijutuissa: ”Professori sanoo…” Tärkeintä on silloin, kuka sanoo, ei se, mitä sanotaan. Tympeäksi sellaisen asiantilan tekee se, että tuntemattomuuteen tuomituilla olisi enemmän sanottavaa, mutta heistä vaietaan, jottei kupla pääsisi puhkeamaan. Prinsessa Ruususen unen sopii jatkua. Auktoriteettiuskoisuus vaikuttaa uudelta uskonnolta. Se on traagista, joskus tragikoomista. Sosiaalinen elämä keskittyy ja kangistuu. Maailmanmenossa on tervassa tarpomisen vaikutelma. Pohjana ja perustana vaikuttaa ihmisen laumaluontoon kuuluva yhdenmukaisuuden kaipuu. Sivulla sijaitsevia ei tunnisteta eikä oikeastaan tunnusteta olemassa oleviksikaan. Leikittelen silloin tällöin ajatuksella, että ainakin määräaikaisesti kaikki julkinen keskustelu käytäisiin anonyymisti. Silloin ei olisi mahdollista vetäytyä auktoriteettien selän taakse sieltä heti huudellakseen, että ”sitä mieltähän minäkin”; jotain ehkä liikahtaisi ihan omassa päässä. Edes kirjoittajien muodollisia asemia ja oppiarvoja ei paljastettaisi. Mitähän siitäkin seuraisi, jos päivittäinen annos Matti Enbuskea, Roosa Meriläistä, Ruben Stilleriä, Susanne Päivärintaa tai Björn Wahlroosia jäisi saamatta! Ajattelun anarkiahan se siitä syntyisi sekä onneton olo monille, mutta muutamille varmaan myös älyllisen oivaltamisen ikioma ilo. Tahtoisinpa pilvenlongaltani seurailla sitä. Juuri sellaista, ajattelun anarkiaa, toivoisin voivani edistää, mutta tiedän, etten siihen pysty, eikä pysty minua parempikaan. Anarkia muuten tarkoittaa tilaa, jossa ei ole johtajaa taikka hallitusta. Väärien sanojen vahtaajat älkööt sen sanan ääneen lausumisesta heti huolestuko! Yksilöllisen vapauden mahdollisuuskin hirvittää monia, se tiedetään. Vastaavasti kaupunkilaiskissa kuuluu olevan onnellinen korissa, jonka seinät se tuntee kosketuksena kyljissään. Monelle meistä riittää pahan maailman pakopaikaksi häkki ilman ovea, niin kuin Erich Fromm joskus kuvasi vaaralliseksi ymmärtämäänsä vapautta. ”Tie tasainen, asfalttinen on varmin vaeltaa”, puolestaan sanoi samoihin aikoihin viisas runoilijamme Otto Manninen.

Kommentit