Kirjoitukset

Vaahtera

kermamunkki, 19.10.2017 22:38
Katsottu 906 kertaa

Monikerroksinen maa. Lapio kävi sitä vasten koko yön ja toisinaan se oli niin kovaa, että kaivaminen kuulosti kilinältä. Mikä tahansa muu olisi mennyt paremmin kiven läpi, mutta minä tein sen lapiolla. Kaivoin. Kaivoin kuopan. Metsän varjossa vain rasahduksia ja pöllön huhuilu. Puut katsoivat minua ikiaikaisilla silmillään. Ne tiesivät kaiken mitä vereni liikutti elimistöni läpi, mikä eteni aivojeni sähköradoissa muodostaen monimutkaisia reittejä, kuin tähtikuvioita. Ne haistoivat käsieni mullan, kuulivat sydämeni raskaan sykkeen. Ne haistoivat käsiini kuivuneen rautaisen tuoksun. Tämän kaiken minä tunsin väreinä ihollani. Siitä tiesin, että en ole yksin vaan metsän kanssa. Metsä tarkkaili minua. Ja pöllöt silmillään katveista, joista minä en niitä kyennyt näkemään. Ainut nukkuva asia metsässä oli kaivamani kuopan vieressä seisova vaahtera. Pimeydestä huolimatta tiesin sen lehtien olevan punaiset ja mustat. Se nukkui suu ammollaan ja eritti tahmeaa nestettä kohdista, joista sen oksia oli katkottu. Vaahtera seisoi avarassa kohdassa siten, että päivisin se kykeni luomaan selkeästi erottuvan varjon maahan ja öisin sen ohitse pystyi ihailemaan tummansinistä taivasta tähtineen. Taivasta vasten vaahtera näytti mustalta ja janoiselta, kuin se haluaisi latvallaan peittää metsää valaisevat pienet pisteet, joissa eläinkunnan silmät lepäsivät niin mielellään. Mutta nyt vaahtera nukkui. Se näytti pieneltä taivasta vasten. Jotenkin haavoittuneelta. Pyyhin hikeä otsaltani ja hengähdin syvään. Näky hymyilytti minua suuresti. Tunsin sydämeni tekevän kiepin rinnassani. Sitten taas iskin lapioni kiven ja hiekan väliin. Vihdoin iskin lapioni sellaiseen kiveen, jonka lävitse en enää voinut kaivaa. Kuului terävä kilahdus, jota seurasi raskas tuulahdus. Se havisutti puiden latvoja aivan kuin metsä olisi huokaissut raskaasti. Tunsin sen arvostelevat silmät selässäni, kun kapusin ylös kuopasta ja heitin lapioni maakasan päälle, joka vielä hetki sitten oli levännyt tasaisena ja koskemattomana metsän sylissä. Metsä kyseenalaisti aikeeni. Minä kiitin onneani siitä, ettei se puhu sanoilla. Katsahdin kuoppaa. Se oli riittävän syvä. Nostin maasta aarteeni. Tarvitsin molempia käsiäni selvitäkseni sen painosta. Kangas tuntui käsissäni kostealta. Painoin kasvoni siihen kiinni ja puristin sitä hiljaa. Kävelin kuopan luo ja laskin aarteeni varovasti sen reunalle. Oioin kankaan sen ympäriltä. Se oli turha ele, sillä kangas sotkeutuisi kuitenkin kuopassa, mutta siinä hetkessä oikomien tuntui tärkeältä. Asettelin hiukset lepäämään olkapäille. Ne hohtivat kuun valossa kauniina ja keltaisina. Sen silmät lepäsivät suljettuina. Ne nukkuivat, kuten vaahterakin nukkui. Annoin huulteni painua sen otsan viileää ihoa vasten ja levätä siinä. Suutelin kauan sitä virheetöntä ihoa, sen pinnan sileitä luomia ja pisamia. Metsä hengitti selkäni takana raskaasti, valvoen jokaista liikettäni maalatakseen niistä esiin kaiken pahan ja likaisen, kuten mullan joka sekoittui nyt myös aarteeni vaatteisiin ja tahmean eritteen, joka niistä vaatteista sotkeutui minun käsiini. Pyyhkäisin hiussuortuvan aarteeni kasvoilta ja huokaisin. Työnsin sen kuoppaan. Kuun valo korosti sen valkeutta kuopan pimeydessä. Minä nousin seisomaan ja tartuin lapioon. Kun lapioin maata takaisin paikoilleen, kivet, hiekka, multa ja savi sekoittuivat toisiinsa. Metsän huokaili lapioniskujen rasahdusten ja hiekan tumahdusten välillä. Kuoleva vaahterakin oli vihdoin avannut silmänsä. Se tuijotti heiluvan lapioni välkettä väsyneesti, ja silloin kun se huokaili, sen huokaukset olivat hiljaisia kuin se olisi hengittänyt viimeisiä henkäyksiään. Se ei katsonut minua tuomitsevasti muun metsän tavoin. Se oli hiljaa. Suru valui sen leikeltyjen oksien kohdilta kyynelinä. Jokin sen riutuneessa olemuksessa hymyilytti minua suuresti.

Kommentit