Kirjoitukset

2114

Anda, 21.08.2006 21:39
Katsottu 2669 kertaa

Sinä vuonna syksy tuli varhain. Kukassa olleet sireenit käpertyivät kuurakerrosten alle ja lakastuivat ennen aikojaan, puut värjäsivät lehtensä keltaisiksi ja yötaivas tummeni ennen kuin se oli kunnolla päässyt kirkastumaankaan. Sateisen, elonkorjuuta edeltävän yön jälkeen maata peitti läpikuultava jääkerros, joka narskui palelevien jalkojeni alla. Seisoin pellonreunalla tuijottaen paleltuneita kasveja, katsellen, kuinka maanviljelijät pudistivat päitään ja kirosivat. Huomasin, kuinka jotkut heistä todella itkivät. Kaikki odottivat jotakin tapahtuvaksi, aivan mitä tahansa, mutta mitään ei tapahtunut. Jäätävien syyssateiden alla papit katselivat, kuinka ihmiset pälyilivät epäluuloisina heidän suuntaansa ja sanoivat, ettei Jumalaa ollut olemassa. Sen jälkeen kukaan ei voinut kuin odottaa. Myrskyt jatkuivat pitkälle loppusyksyyn ja alkutalveen vieden mukanaan sen vähäisen lumen, jonka öinen halla maahan kasasi. Puiden varistamat lehdet menettivät palavan värinsä ja muuttuivat edustamaan ruskean ja harmaan sävyjä, niin moninaisia ja toisistaan poikkeavia, etten ollut ennen edes tiennyt moisten olemassaolosta. Pysyvä lumipeite saatiin viimein muutama päivä mustana vietetyn joulun jälkeen. Ihmiset nauroivat ja tanssivat lumipyryn keskellä, kuka onnesta, kuka vihasta. Kuulin ikkunasta, kuinka pikkulapset kirmasivat ulkona ja huusivat Pakkasukkoa. Laihojen vanhempien huulilla kareili kai jo tuolloin heikko, lähes säälivä hymy. Tammikuun edetessä viileys puristui kylmyydeksi ja lopulta ilmanalaksi, joka ei sallinut askeltakaan rakennusten ulkopuolelle. Yhä vain satoi, satoi aina vain, kunnes lunta oli metri, kunnes sitä oli kaksi. Vesiputket olivat jäätyneet jo aikaa sitten, ja vararavinto kävi vähiin, ennen kuin loppui kokonaan. Lähes luurangoiksi kuihtuneet ihmisolennot värisivät sisällä tulen ympärillä sulattaen lunta ja valiten arvalla, kuka lähtisi hakemaan ulkoa puunkuorta. Kun saavuttiin kevään korville, auringonvalo tunkeutui hetkellisesti pilvikerrosten läpi ja suodatti osan hämäryydestä pois. Tuntui epätodelliselta nähdä valonsäteiden tanssivan valkealla hangella kaikissa sateenkaaren väreissä, aivan kun en olisi nähnyt sitä koskaan ennen. Maan pehmetessä nälkiintyneet ihmiset kaivoivat siihen matalia hautoja, niin syviä kuin heikenneillä voimillaan kykenivät. Vaikka mitään ei sanottu ääneen, ajateltiin jo yleisesti pahimman olevan ohi; minä muistan itkeneeni lapionvarressa ja kuiskineeni, että näinköhän. Lumi ei sulanut eivätkä muuttolinnut saapuneet, ja pian routa valtasi takaisin jo hetkellisesti luovuttamansa maan. Moni hauta jäi avoimeksi, ja päivien kuluessa yhden ihmisen haudat saivat yhä uusia asukkaita, kunnes niissä makasi kymmeniä ja taas kymmeniä jäykkiä ruumiita. Haaskalinnut parveilivat silmät auki makaavien ruhojen ympärillä ja nauroivat, kun ihmiset seisoivat kauempana kykenemättä tekemään mitään. Kesäkuun alussa hupeneva ihmisjoukkio ei enää kyennyt pitämään huolta omistaan. Ihmiset söivät mitä saivat ja tappoivat leivänmurusten tähden; pian he jo repivät vaatteet kuolleilta ja alkoivat raastaa lihaa irti toveriensa luista. Pieni mutta sitkeä selviytyjien joukko jatkoi pitkälle juhannukseen asti. Joskus keskikesän jälkeen sateet alkoivat taas, mutta tällä kertaa ne sulattivat lumen pois. Näin ihmisten hymyilevän ensimmäistä kertaa kuukausiin, mutta se ei ollut levollista tai iloista hymyä, ei lainkaan. Näytti siltä, että jokin oli kaapinut elämänilon näiden ihmisten sisimmästä ja jättänyt heidät täysin ontoiksi. Kun eräänä iltana sitten huomasin kavahtavani entisten ystävienikin elottomia, epätoivoisia katseita, päätin lähteä pois, kauas pois, niin kauas kuin jalkani minut jaksaisivat kantaa. Olisihan se sama, missä minä kuolisin. Jätin ainoat koskaan tuntemani ihmiset värjöttelemään vuotavan katon alle ja tuijottamaan sieluttomina nuotion säälittäviä liekkejä. En tiedä, katsoiko kukaan heistä perääni, mutta minä näin heidät silloin viimeisen kerran. Juuri siksi luulen, että se olin minä eikä kukaan heistä, joka eräänä juhannuksenjälkeisenä päivänä käveli joenviereisessä metsässä ja löysi leskenlehden. Se oli kovin pieni ja vielä nupullaan, ajattelin, eikä se voinut olla muutamaa päivää vanhempi. Ruskeassa maassa ei näkynyt mitään muuta elävää, ja silti minä revin kasvin juuriltaan ja söin sen, nälkäinen kun olin, olkoonkin, että se maistui kitkerältä ja varsi oli sitkeä. Yhä nälkäisempänä tähyilin yli kivien ja mädäntyneiden lehtien odottaen näkeväni lisää vihreää. Leskenlehti oli kuitenkin ainoa laatuaan, kuten sain huomata. Päivien kuluessa en nähnyt mitään muuta elollista, ellei haaskalintuja laskettu, ja pian aloin katkerasti katua tuhoamaani kukkaa. Se olisi pitänyt säästää, ajattelin katkerana, ainoa elävä asia tässä maailmassa, se olisi pitänyt säästää. En todella tiedä, kuinka kauan vietin joen viettävillä rannoilla vain istuen ja kiristäen nälkävyötä. Kaikki tuntui niin merkityksettömältä ja lopputulos niin varmalta, etten enää jaksanut uskoa kykeneväni välttämään kuolemaa. Tuona aikana minuutit tuntuivat tunneilta ja tunnit päiviltä, päivät kuukausilta ja kuukaudet vuosilta. Aika sulautui yhdeksi valtavaksi harmaaksi jatkumoksi, jossa päivällä ja yöllä, yöllä ja päivällä ei ollut enää väliä. Oli vain Aika, ja minä söin sitä, nakersin kuin nälkäinen hiiri juustoa. Ja sitten, eräänä koleana valoisan ajan jaksona, jolloin viimein tunsin kalman hiljalleen ottavan heikenneestä ruumiistani voittoa, se tapahtui. Olin kulkenut harmaansävyisessä maailmassa niin kauan, näkemättä mitään, näkemättä ketään, etten saattanut enää uskoa heikenneitä aistejani. En ollut enää uskonut muistavani, miltä oikean elämän maku suussani tuntui, en ollut enää uskonut näkeväni, miltä todelliset värit näyttivät, mutta nyt minä näin ne, näin elävämmin kuin koskaan aiemmin. Kurotin ohuilla käsilläni eteenpäin ja raahasin jalkojani ottamaan yhä uuden askeleen varmana siitä, että kangastus katoaisi. Mutta siellä se yhä oli, katoamatta, kaukaisen mäen laella, tuulten riepoteltavana ja sateen kasteltavana, suuri omenapuu, mittakaavassaan valtava, oksillaan satoja herkullisia omenia. Kai minä silloin tiesin, että eläisin sittenkin.

Kommentit